Siinä makasin, suu säröillä ja lippa vinossa ojan pohjalla. Mitä oli tapahtunut? Sisukseni oli sateen laimentama, muistikuvat sameat. Jotain sentään tiesin.

Fakta numero 1

Noin vuorokausi aikaisemmin flanellipaitainen nuori kaveri pyysi minut mukaansa. Oli aamupäivä eikä minulla ollut parempaakaan tekemistä. Suostuin. Kaveri esitteli itsensä Erkiksi.

”Minä kun luulin, että Erkit kuolevat vähitellen pois.”

”Isä diggaili Twist twist Erkinharjua.”

Tulimme puistoon, istuttiin penkille. Ihme jamppa. Potkaisi tennarinsa penkin alle, kääri sukat pois ja antoi kesätuulen kuivailla hien varpaan väleistä. Minä siinä hieman hämmentyneenä. Erkki ei ollut tehnyt elettäkään kertoakseen, miksi minut oli roudattu tänne. Mutta asenne tarttui. Korjasin asentoani ja istuin hiljaa. Odotin.

Näköpiirin vasempaan nurkkaan ilmestyi hahmo, tai oikeastaan kaksi. Nainen ja koira. Vai tyttö ja koira? Nykyään ei voi olla varma. Ne lähestyivät penkkiä tai oikeammin penkin vieressä olevaa roskista, minkä pian sain huomata. Naisella oli kädessä koirankakkapussi. Jupina selkiytyi hahmon suuretessa.

”Smpr.. jpt mnn kl enää mitä sdkn voi perkele tätä TOUHUA!!! Moi. Sillä on ripuli.”

Nainen oli kaunis. Kuumottava suorastaan. Edes paskaa ruikkiva mäyräkoira ei hillinnyt alaruumiiseen tasaisesti leviävää kihelmöintiä ja tykytystä. Kohta olin jäykkä varpaasta korvan nipukkaan. Ymmärsin sentään kysyä.

”Voinko jotenkin auttaa?”

Nainen työnsi koiran syliini ja nappasi mukaansa.

Fakta numero 2

Jossain vaiheessa päivää minulla oli pitkä ja syvällinen keskustelu Rauli “Badding” Somerjoen kanssa. Istuimme vaaleansinisen kuplavolkkarin takapenkillä, kuskia en nähnyt, mutta ymmärtääkseni liikuimme eteenpäin.

“Ota hörppy”, Rauli tarjosi minulle taskumattiaan, “helpottaa.”

Silloin muistin, että olin matkalla Lammenkylän nuorisoseurantalolle iskelmäbändin solistiksi.

“Auttoiko se sinua?” kysyin epäilevästi.

“Ei”, hän vastasi ja antoi pullon vaipua syliinsä.

Ojensin käteni ja kiskaisin huikan haaleaa kossua ihan vaan noin niin kuin toveruuden merkiksi. 

Makasimme pellolla ja juttelimme musiikista, sarjakuvista, naisistakin.

“Voiko todella tasa-arvoista suhdetta edes olla olemassa? Emmekö kaikissa ihmissuhteissamme pyri alistamaan tai alistumaan? Eikö kaikkia suhteita kuitenkin määritä valta?”

Aloimme humaltua. Minä ajattelin äitiäni. Hän oli tärkein ihmiseni. Mutta oliko hän pakottanut minut loppuiäkseni lapsen rooliin? Toisinaan, kun katselin itseäni etäältä, tunsin ahdistusta. En ollut kukaan, en mikään, korkeintaan hapristunutta tapettia maailman seinässä. Sentään olin äitini lapsi. Ajatus lohdutti ja kauhistutti.

“Minä olen hakeutunut naisten luo kuin karhunpentu emänsä nisän alle”, Badding sopersi kuin olisi lukenut mietteeni.

Vaikka todellisuudessa kumpikaan meistä ei ollut hakeutunut yhtään mihinkään, meidät oli siepattu, napattu, otettu. Ujous oli kilpi, joka karkotti toiset, toisia veti puoleensa. Vähän aikaa.

Yhtäkkiä ryömimme hautausmaalla jonkun piruparan haudan päällä, kunnostamme päätellen taskumatti oli tyhjä ja yhden tähden jallupullokin pohjia vaille juotu. Keskityin ankarasti saadakseni silmät asettumaan suoraan, jotta näkisin lukea kiven tekstin. Somerjoki… Rauli Aarre Tapani.

“Tämähän on…” käännyin hämmästyneenä katsomaan toveriani. Hän oli poissa.

Fakta numero 3

Nainen oli puutarhuri.

“Käy suihkussa, tuossa on pyyhe. Näytän sitten viljelmät.”

Hän oli sitä sorttia nainen, että vastaan ei sanottu. Sitä paitsi haisin ulolta ja paskalta. Mäyräkoira torkkui uuvahtaneena pehmustetussa korissaan. Se oli saanut suihkun ensin.

Tulin keittiöön pyyhe lanteilla. Nainen oli laittanut maitoa ja keksejä. Istuin, hiuksistani valui pisaroita pöydälle. Söin, huomasin olevani nälissäni.

Me kaksi alastomina keskellä viidakkoa. Kasvihuoneen kosteus, lämpö, ovela violetti valo. Haistoin makean, kasvien lehdet suurenivat, varret kasvoivat silmieni edessä, päivä lensi, ilta hämärsi näkökentän lopullisesti. Ehdin ajatella, että tällä puutarhalla tienaa hyvin.

Ja nyt siis makasin tässä. Käänsin päätä, vieressäni oli rasia. Keksejä. Rasian päällä puhelinnumero. 

”040-9876543/Eeva”

Tiina Vaattovaara

Kommentit (0)

Seuraa 

Pöytälaatikko on KK:n fiktioblogi, jonka haltija vaihtuu kolmen kuukauden välein. Nyt Pöytälaatikkoon kirjoittaa Laura Lehtola. Hän on rovaniemeläinen matkailualan työntekijä, joka kirjoittaa unohdetuista ihmiskohtaloista. Aiempien kirjoittajien nimet löytyvät aina novellin lopusta.

Sinä voit olla blogin seuraava kirjoittaja. Katso hakuohjeet tästä.

 

Blogiarkisto

2015

Kategoriat