Sydämelliset kiitokset kaikille lukijoille ja lehdelle Pöytälaatikkokaudesta!
Maalaismies Veikko kaipaa uhkeaa Elmaa ja käy kalalla. Naapurin Ykä tulee Ladalla kylään. Siis pientä huumoria. Tämä on ensimmäinen novellini neljä vuotta sitten, runojen jälkeen. Jätin sen viimeiseksi.

Veikko kaipasi saunaa, sillä syksy tuuli kylmästi järvellä, eikä kalaa noussut lainkaan. Hän uisteli karikon luona, tunsi kalavetensä, ja tiesi, että syvyydessä oli kari, kiviä ja mutaa ja karin luona ottipaikka, perinteisesti.

Sauna olisi lämmittänyt ruumiin ja sielun. Jo puuhastelu saunan lämmityksessä rannalla olisi ollut mukavaa. Saunan lämpö toi mieleen kesän, ja silloin moni asia oli ollut toisin. Oli ollut Elma.

Taivaalla oli harmaita, sumuisia pilviä, joista vähän sadettakin antoi pilvenharmaaseen järven pintaan. Pieniä renkaita nousi pisaroista kuin pikkukalojen hypyistä. Kaukana saaret olivat tihkun peitossa. Syksyn keltaiset koivut häämöttivät vahvan vihreiden havupuiden taustaa vasten.

Veikko tiesi reitit, mutta tuntemattoman olisi ollut helppo eksyä saarten viidakkoon. Kesällä pilvet olivat olleet valkoiset ja taivaan sini liian kirkas suoraan katsoa, vaikka elämä oli muutoin kirkasta, ei sumuista ja kylmäkkää kuin nyt, syksyisellä Juurusvedellä.

Siima oli löysällä. Uistin oli mitä oli, kaupungin kalastustarvikekaupasta joku korealainen riemunkirjava vaappu. Saattoihan sitä uittaa kalojen kiusaksi, mutta viisas kala näki kyllä, että ei se todeksi oltu tarkoitettu, eikä ottanut koukkuun.

Moottorivene oli vanha, seissyt kaksi kesää paikallisen huoltoaseman pihassa, kun muutakaan paikkaa ei ollut. Nyt se oli päässyt viimein omaan elementtiinsä, kun oli kirkonkylästä tullut tarjouslappu, että veneitä huolletaan ja nostetaan. Kaksi kesää Veikko oli soutanut soutuveneellä, hiljakseen, nautiskellen, jättäytyen välillä aaltojen vietäväksi, sulkenut silmänsä ja antanut kesän tuoksua ja auringon ottaa ihoon. Paljaat varpaatkin veneen reunalla olivat nautinto, kun adidaksen linttaan astutut lenkkarit eivät painaneet.

Muikkuja, niitä olisi mukavaa pyytää verkoilla, Veikko tuumi. Muikkuverkko vaan pitäisi hankkia. Anttilasta saisi kyllä muikkua halavalla, pyyntituoretta, vaikka pakattu toissapäivänä, hän ajatteli.

Mutta sauna. Vähän se oli jo vino, mutta hyvä tuoksu oli vielä, kun siinä oli kylvetty vuosikymmeniä, entisen elämän aikaan, ja Elman aikaankin. Elman saippua ja shampoo olivat jääneet ikkunalaudalle ja Veikko muisti tuoksut, jonka tukan föönäys oli tuonut tupaan.

Saunasta pääsi laiturille ja uimaan, oikea rantasauna. Luksusta, ellei olisi ollut niin tönö. Maalattia ja liian korkeat penkit, nokea seinällä ja vanha, haljennut muuri ja muuripata, jossa vesi lämmitettiin.

Kalalle Veikon teki aina mieli, kun oli jotain seesteytettävää, mietintää ja paettavaa. Nyt piti lähteä siksi, kun Elmalta oli tullut kirje. Oli katsonut Maajussille morsian-ohjelmaa ja tuuminut, että pitää kirjoittaa. Elma oli maailmankaikkeuden ainoa ihminen, joka oli asunut Veikon luona.

Veikko oli hiljainen mies. Kaljua oli tullut jo ennen viittäkymmentä ja mahaa. Veikko oli työtön. Ei sitä maalla ollut tehtaita tai toimistoja, ja vaikka olisi ollut, ei koulujakäymätön olisi silloinkaan päässyt kuukausipalkalle.

Veikosta oli ihan oikein, että Nokian leveä leipä oli nyt tuhansilta päässyt loppumaan. Saivat tuntea, millaista oli elää pienellä rahalla ja te-toimiston lappusten varassa. Veikko oli uhallaan ostanut Samsungin, kun Nokian kännykkä oli lakannut toimimasta. Mitä sitä täällä järvellä tekisi aipädillä tai älykännykällä. Kunnon mato olisi parempi, tai naapurin Kalevin tekemät uistimet, jolla sentään haukia oli saatu, no, ei sentään taimenia.

Alkoi sataa enemmän ja Veikko kastui, mutta ei välittänyt. Seesteytettävää oli paljon. Vaappukin painui syvemmälle. Otti kala. Ahven. Siinä tuli touhua, kun piti saada elävä ylös ja tappaa ja laittaa punaiseen muoviämpäriin, kunhan ensin oli lyönyt kalikalla niskaan, että paska juttu se Elman kanssa.

Siellä se loiski vielä, ahven, ei kuollut, oli sitkeää lajia. Leppää oli sangossa peittona, mutta loiskumisen kuuli kyllä.

Oli mökkiläinenkin, se insinööri, lähtenyt vesille.

-Terve, insinööri sanoi, kun ajoi viereen morjestamaan.

Veikko vain urahti.

-Tuleeko kalaa, insinööri kysyi. Veikko vilautti muoviämpäriä. Ei kiinnostanut insinöörit, kun oli Elmaa ajateltava.

Insinööri oli menevä mies. Asui kirkolla ja omisti tehtaan ja oli rakennuttanut rantaan oikein huvilan, mutta kuului myyneen sen nyt venäläisille hyvään hintaan. 

Insinööri piti Veikkoa kylän perusasukkaana, oikein alkuasukkaana, pensasheimolaisena, joka syntyy, elää ja kuolee kotikylässä. Insinöörin mielestä alkuasukkaiden ei ollut mitään syytäkään lähteä kaupunkiin kilpailemaan työstä. Pysykööt maalla ja äänestäköön persuja, syökööt hirvenlihaa ja haukia ja oman maan perunoita.

-Mitenkä on männynnä liike-elämä, Veikko kysyi insinööriltä, kun piti kuitenkin pitää tuttavuutta yllä.

Insinööri osti Veikolta polttopuita ja toi euroja, pimeästi tietenkin. Muuten olisivat korvaukset menneet.

-Eipä kehumista, insinööri vastasi, kun tuo Kreikan tilanne heijastuu meikämarkkinoille, jotain sanoakseen.

Molemmat ymmärsivät, että eipä tästä sen kummempaa vuorovaikutusta synny, ja veneet erkanivat nopeasti.

Rauha palasi Veikon mieleen, ja Elma. Alkukesästä Veikko oli päättänyt lähteä tanssilavalle, vakaana tarkoituksenaan iskeä emäntä. Hän oli katsonut televisiosta kuninkaalliset häät, jossa olivat hevosajelut ja univormut ja kaikki hienoudet. Oli jäänyt televisio kanavalle ihan siksi, että muut kanavat eivät menneet kaukosäätimestä päälle. Sitä ennen oli tullut leppoisa jalkapallo-ottelu. Häistä oli ollut sen verran virikettä, että päätös oli vakaa. Ensin saunaan ja sitten lavalle Reijo Taipaletta kuuntelemaan ja emäntä hakemaan.

Aikansa mies oli katsellut lavalla tanssien touhua, naisten ja miesten rivistöjä. Tangossa hän uskalsi lähteä hakuun ja päätteli, että takarivissä on sopivia. Askelluskin onnistui hyvin, kunhan ei vain vaihtoaskelta yrittänyt.

Sitten naisten haulla Veikkoa haki tosi emäntä, mahtavia ulokkeita joka suuntaan ja antava kaula-aukko. Se oli Elma. Veikko ei oikein tiennyt, oliko neiti tumma vai vaalea, kun oli vaalea, mutta tummaa reunusta jakauksessa. Leopardikuvioinen trikoo peitti etummaisia ulokkeita. Sormissa oli näyttäviä sormuksia ja korvissa kultaiset renkaat, rinnalla melkein kultainen riipuksien rypäs tavaratalon kemikaaliosastolta. Elma vei ja Reijo Taipaleeltakin alkoi hiki tippua.

Ennätettiin siinä jutella pitkät tovit, koska Veikolla oli kerrottavaa Ruutanakylästä ja Juurusvedestä, että oli talo ja sauna rannalla. Elma kertoi kissastaan ja käsitöistä. Veikko päätti tarjota ulkona Elmalle nakit.

Ei päästänyt Veikko naistaan vapaalle jalalle, kun oli ottanut pyydykseen. Tanssittiin siinä yhdessä pitkään ja vähän hitaalla nojattiinkin.Veikko kyyti Elman kaupunkiin ja ajoi sitten kotiin yötä myöten, tyytyväisenä, kun oli kännykkänumerot vaihdettu. Elma oli eläkkeellä, vapaa nainen ja viisi vuotta Veikkoa vanhempi.

Parin viikon päästä Veikko sai soitettua, kun ensin oli paperille muotoillut sanottavaksi, että tulisiko neiti käymään. Elma ilmoitti, että juu sopii, jos tullaan kotoa asti hakemaan, kun kissaa on hankala kuljettaa bussissa. Eikä bussi olisi onnistunutkaan, koska linja-autovuorot Ruutanakylään olivat lakanneet muutama vuosi sitten. Elma asui kaupungissa kerrostalossa, asunnossa oli kissaa varten parveke.

Niin tulivat maalle Eetu ja Elma, kissa ja neiti. Veikolla oli nyt kalaseuraa, Elma veneessä kareja tähystämässä. Käveltiin käsi kädessä kylätietä, eikä välitetty, vaikka naapurin vanhapoika Ykä ja kaksi pyöräretkeläistä kaupungista tulivat vastaan. Maitolaiturille asti mentiin ja käännyttiin takaisin. Olivat jättäneet laiturin ikään kuin museoksi tien varteen. Illalla katsottiin televisiota ja jännitettiin lottoarvontaa.

Viikko yritettiin kalaa ja saunottiin, syötiin Veikon tekemää muonaa ja juotiin kahvit kolmesti päivässä. Kaupungissakin päästiin käymään, kun haettiin Anttilasta kissalle muikkuja ja Veikolle oluet ja Elmalle siiderit ja valmista grillikylkeä palvelutiskiltä iltapalaksi. Eetukin oli näköjään kaupunkilainen, ei osannut hiiriä pyytää ollenkaan, mutta perhosia hätyytti pihapolulla.

Kerran Veikko kävi kurkistamassa Elman peiton reunan alle, mutta ei siitä sen enempää. Veikko näki itsensä saunan pukuhuoneen peilissä hymyilemässä. Emäntä oli ja selässä riitti pestävää. Mutta kalaa ei noussut. Kevätkutu oli vienyt ahventen voimat, arveli Veikko.

Viikon päästä Elma ilmoitti, että nyt hän ja Eetu lähtevät. "Minkätähen on kiire kaupunkiin", Veikko oli kysynyt ääneen, vaikka ajatukset muotoilivat jo rakkaudentunnustusta. Kävi ilmi, että Elma oli tullut maalle siksi, että oli toiveissa saada tuoretta kalaa Eetulle ja kollille kiiltävän karvan. Kalaa kun ei tullutkaan, ei ollut enää mitään syytä jäädä. Sitä paitsi talossa ei ollut edes tiskikonetta ja siivoamaan ei tänne tultu ja liikaa oli se, että piti tuvan lattialla nukkua. Helevetti, ajatteli Veikko, mutta sanoi ääneen, että "pittää kai se nyt sinut kyyvitä".

 Kesä oli Veikolla mennyt liiaksi muistellessa, mutta nyt oli syksy ja sade ja kylmä. Elma oli tullut taas Veikon ajatuksiin, kun oli kirjeeseen laittanut, että jos toimittaisi kalaa, pikkukaloja, Eetulle. Paljonkin voisi laittaa, niin voisi pakastaa. Pikkukaloja Veikko oli lähtenyt pyytämään, että jos Elma voisi jotenkin tulla takaisin.

Mutta nyt otti jämäkästi uistimeen, todella toppasi Juurusveden karilta poispäin hiljaa moottorilla ajaessa. Ottikohan pohjaan, siellä on ehkä tukki tai hako,Veikko tuumi, mutta ei, siima alkoi hitaasti liikkua poispäin. Kala! Siima meni kireälle. Veikko pysäytti veneen, ja antoi lisää siimaa, joka uhkasi katketa. Sitten taas siima lähestyi ja löystyi. Mitä Elmalle oikein nousisi, Veikko ihmetteli.

Niin alkoi kalan väsytys, välillä siimaa, välillä kelaamista, ja taas siimaa ja kelaamista. Pari kertaa kala hyppäsi ja näyttäytyi. Sade yltyi, mutta viimein tempoilu lakkasi. Uupunut vonkale ui kiltisti veneen luo. Veikko nousi seisomaan ja uskalsi koukata kalaan haaviin ja veneeseen.

-Perkele, lohi, mies kiljui ääneen.

Veikko käänsi moottorin ja ajoi kiireesti kotilaituriin, juoksi pihan poikki kalasanko kädessään, eikä malttanut jättää saalista rapun pieleen, vaan toi tupaan. Taimen oli noussut Juurusvedestä.

Siinä se otus pötkötti Savon Sanomien päällä uutisia lukemassa. Veikko tiesi, että joku mitta oli taimenella, jonka sai ottaa, mutta tätä ei sitten mitattu, kun taisi vähän jäädä uupumaan virallisista pituuksista.

Veikko otti tuolin, istuutui kalan viereen ja katseli ja katseli. Silloin soi puhelin.

-Ykä täällä, terve. Ykä oli sentään Veikon kaveri, vaikka vähän kiistaa oli ollut katiskan reviireistä.

-Yymh, Veikko ynähti, etpä arvoo, et mitenkään.

-No mitä.

-Tiällä on lohi, ite Juurusveestä pyyvetty.

-Älä, nytkö sinä sen sait?

-Ite, ite. Just tulin kottiin ja tuossa se on. Makkoo lehen piällä.

-No, jopas jotain, mittee meinaat tehä sille?

-Mittee arvelet, Veikko sanoi, mutta sitten tyssäsi. Ei, tätä elukkaa en kyllä Elmalle toimita, en sitten mitenkään. Lohta ei anneta Eetulle sapuskaksi.

Ykällä oli asiaakin. Oli käynyt kirkolla ja oli ostettuna kirkasta kaksi pulloa. Pitkään neuvoteltiin ja viimein päädyttiin siihen, että Ykä saapuu Veikolle, kala paistetaan ja otetaan kirkasta mutta vain yhden pullollisen verran. Ykän Lada oli taas kunnossa.

Ykä alkoi soittokierroksen. Kylällä ei ollut juoruakkaa, mutta oli sentään Ykä. Pian puolet kyläläisistä tiesi, että Juurusvedestä oli noussut Veikon historian ensimmäinen taimen, ja nyt pidettäisiin peijaiset.

Illalla miehet alkoivat nauttia rasvaisen kalan voissa paistetusta mausta ja ottivat välillä kyytipoikaa.

-Otetaan kopsu, Ykä sanoi.

-Hörpätään taas, Veikko säesti.

Illan mittaan alkoi miehiä laulattaa. Maamme-laulu tuli mieleen juhlavana hetkenä, mutta sanaa ja säveltä ei muistettu vaikka muisteltiin, paitsi se, ettei vettärantaarakkaampaa. Hetki kuitenkin seisottiin asennossa. Virittivät sitten tutun sävelen Ukko Nooan, joka oli kunnon mies.

Tarinoivat toisilleen kaikki kalajutut, ja Veikko kertoi Elmastakin herkkyyksissään, mutta hiiteen neiti, kun on lohi saatu. Se vasta saalis on.

Illan päätteeksi ulkona alkoi hämärtää ja sade vielä jatkui. Pihakoivusta lensi keltaisia lehtiä.

Miehiä alkoi väsyttää. Ykä kömpi Veikon vuoteeseen nukkumaan. Veikko konttasi makaamaan siihen paikkaan tuvan lattialla, jossa oli ollut Elman peti ja näki unta kissasta, jolla oli kultainen sormus tassussa

Kommentit (0)

Seuraa 

Pöytälaatikko on KK:n fiktioblogi, jonka haltija vaihtuu kolmen kuukauden välein. Nyt Pöytälaatikkoon kirjoittaa Laura Lehtola. Hän on rovaniemeläinen matkailualan työntekijä, joka kirjoittaa unohdetuista ihmiskohtaloista. Aiempien kirjoittajien nimet löytyvät aina novellin lopusta.

Sinä voit olla blogin seuraava kirjoittaja. Katso hakuohjeet tästä.

 

Blogiarkisto

2015

Kategoriat