Lasse sekoitti kuuman veden ja pikakahvin keskenään, sama rituaali toistui päivittäin. Hän tiedosti, ettei puhdasta elämää noudattavan soisi juovan kahvia laisinkaan, mutta tästä riippuvuudesta hän ei hevillä luopuisi. Joka-aamuinen kofeiiniryöppy sai hänet jotenkin valppaammaksi ja aistit avoimiksi.

Taustalla soi edelleen rauhoittava meditaatiomusiikki, tämänaamuinen sessio oli ollut oivaltava. Lasse oli matkannut mielessään pois tästä ajasta ja paikasta, kauemmaksi kuin koskaan aiemmin. Hän kirjasi mietteensä pieneen punaiseen kirjaan, jonka kulmat olivat hiirenkorvilla, sulki silmänsä ja lähetti hiljaisen kiitoksen universumille.

Kuten kahvikin, päivittäisiin rutiineihin kuului sähköpostin ja sosiaalisen median läpi kahlaaminen. Hänelle tulvi kyselyjä ja viestejä maailman joka kolkasta. Osa halusi apua omaan ahtaaseen elämäntilanteeseensa, osa taas oli suoria haastattelu- ja esitelmäpyyntöjä. Kirjoitettuaan lyhyen, rohkaisevan blogikirjoituksen uskollisille lukijoilleen, hän käytti vielä muutaman tunnin viestien vastaamiseen, lupautuen myös tulemaan pääpuhujaksi tulevana kesänä järjestettävän seminaarin.

Jo pienestä pitäen Lasse oli ollut herkkä ja havainnoiva, oman tiensä etsijä. Perheen oli ollut vaikea sopeutua, kun hän heti yläasteelta päästyään pakkasi rinkkansa ja matkusti Intiaan kolmeksi kuukaudeksi hakemaan lisävahvistusta tuntemuksilleen. Isoäiti oli aina ollut Lassen tukena. Liekkö hänessä virrannut Lapin noidan maaginen veri, mutta joka tapauksessa he olivat aina olleet samalla, yhteisellä aaltopituudella. Jo pikkupoikana Lasse istui haltioituneena isoäidin puutarhassa katsoen, kun tämä teki omia hiljentymisharjoituksiaan, joista lopulta tuli heidän yhteinen salaisuutensa.

Kun isoäiti västäräkkien laulun saattelemana nukkui pois kuusi vuotta sitten juhannuksena, Lasselle oli selvää, mikä hänen elämäntarkoituksensa tulisi olemaan. Hän haluaisi jakaa tämän kiitollisuuden ja yhteyden universumin kanssa koko maailmalle. Pala palalta, systemaattisella ja periksiantamattomalla työllään, hän oli onnistunut saavuttamaan pisteen, johon oli koko tähänastisen elämänsä tähdännyt. Hän oli saavuttanut aseman, jossa ihmiset hiljentyivät hänen edessään, kuuntelemaan ja oppimaan uutta itsestään. Kuukausi toisensa jälkeen luentosalit täyttyivät uteliaista kuulijoista, joiden läsnäolo antoi hänelle valtavasti voimaa ja energiaa. Tuntui kuin hän leijuisi jatkuvasti aavistuksen maanpinnan yläpuolella.

Lasse tapasi mestarinsa, kun oli toista kertaa suorittamassa puolen vuoden hiljentymisharjoitustaan. Pääsy mestarin oppipojaksi oli jotakin, mistä hän ei ollut ikinä uskaltanut edes unelmoida. Usko vahvistui päivä päivältä ja hän tunsi suunnatonta kiitollisuutta olemassaolostaan. Mestari antoi hänelle suoritettavaksi erilaisia tehtäviä, joista osa oli helppo sulauttaa arjen jatkoksi, osa taas vaati erityisjärjestelyjä ja matkustamistakin. Yhtä lailla, hän nautti niistä jokaisesta ja syventyi tehtäviin intensiivisesti ja avoimin sydämin.

Kun hänen nimensä alkoi olla jo tunnettu, oli jokseenkin luonnollista, että kuvaan ilmestyi myös arvostelijoita ja epäuskoisia. Vääräuskoisia, kuten hänen mestarinsa heitä nimitti. Hän sai vihakirjeitä ja uhkauksia, joihin yritti suhtautua keveästi, mutta totta oli, että ne pitivät häntä hereillä öisin. Omalta yhteisöltä ja mestarilta saatava tuki oli kuitenkin korvaamatonta ja sai uskomaan, että Lassen tulisi vain rohkeasti jatkaa valitulla tiellä. Ajan myötä hänen vastustajansa tulisivat varmasti unohtamaan kaunansa.

Suoritettuaan joka-aamuiset rutiininsa, Lasse pukeutui ja valmistautui lähtemään naapurikuntaan, missä hänen oli tarkoitus luennoida tulevan kesän Prometheus-leiriläisille. Ulkona viima iski vasten kasvoja, mutta Lassen sisällä oleva lämpö huokui hänen ympärillään. Reippaasti askeltaen hän päätti oikaista puiston läpi, jotta ehtisi varmasti junaan ajoissa.

Olisi ollut melkein mahdoton huomata, että häntä seurattiin. Tumma hahmo piti sopivan välimatkan, kävellen kuitenkin ripeästi ja varmasti, sivuilleen pälyilemättä. Lasse kääntyi tyhjän leikkipuiston jälkeen oikealle ja tunsi samassa pistävän kivun kyljessään. Seuraaja oli tavoittanut hänet nopeasti ja äänettömästi upottanut veitsensä Lassen ihoon. Kaikki oli ohi muutamassa sekunnissa. Muukalainen tiesi mitä teki, sillä ei kestänyt kauaakaan, kun elämä alkoi virrata Lassesta ulos. Hän kierähti vaivalloisesti selälleen, viimeisenä ajatuksenaan kiitollisuus universumia kohtaan.

Kuin taikaiskusta, pilvet alkoivat rakoilla. Aurinko laski säteensä maahan, kuin näyttääkseen hänelle tietä seuraavaan elämään.

 

Kuva: Laura Lehtola

Kommentit (0)

Seuraa 

Pöytälaatikko on KK:n fiktioblogi, jonka haltija vaihtuu kolmen kuukauden välein. Nyt Pöytälaatikkoon kirjoittaa Laura Lehtola. Hän on rovaniemeläinen matkailualan työntekijä, joka kirjoittaa unohdetuista ihmiskohtaloista. Aiempien kirjoittajien nimet löytyvät aina novellin lopusta.

Sinä voit olla blogin seuraava kirjoittaja. Katso hakuohjeet tästä.

 

Blogiarkisto

2015

Kategoriat