Ikkunan takana heilahtelee ruskeaksi paahtunut vilja , vielä hetken siinä pellossa minunkin ihailtavanani. Aurinko on kirkas ja pistävä, lämpötila parikymmentä, joka tuntuu välillä jopa vähän viileältä iholla. 

Koulujen alku kolkuttaa ihan ovella. Mietin tulevaa eskarilaista, jonka esikoulutaipaleen myötä talossa ei tule olemaan yhtään tenavaa kouluaikoina kanssani. Kaksikymmentä kuusi vuotta äitiyttä ja ollaan tässä pisteessä. Miten tästä oikein selviää (äiti)?

Muistan kun esikoinen meni eskariinsa. Pidin kädestä matkalla sinne, vähän ennen koulun pihapiiriä lapsi ravisti käden irti ja totesi että äiti voisi jäädäkin sitten siihen. Tuntui kuin minut olisi pyydetty hylkäämään lapseni. Ei kai?! Nytkö?! Mitä ihmettä?! No lapsi suostui, että tulen kuitenkin sinne pihamaalle asti, missä oli muitakin eskarilaisia vanhempineen. Jotakin kannettiin sylissä sisälle, osa lapsista itki, osa aikuisistakin taisi. Itse olin lähinnä sanaton siitä kaikesta mitä tämä tarkoitti , meidän kaikkien elämässä. Oma lapseni sen sijaan moikkasi iloisesti opettajaa ja sitten minua ja meni ponnari heiluen sisälle etsimään kavereita. Se oli sitten siinä, ei mitään dramatiikkaa, ei mitään taivaiden aukeamisia, ei patojen murtumisia. Nieleskellen menin kotiin ja mietin, että nyt joku toinen määrittelee minun lapseni päivän kulun siellä, enkä se ole minä enää koskaan kokonaan.

Seitsemän lasta on saatettu esikoulun kautta koulutielle ja nyt ollaan siis saattamassa tätä kahdeksatta. Olen jännittynyt ja iloinen tietenkin lapsen puolesta; hän kasvaa ja hän kehittyy, näin sen kuuluu mennäkin. Omasta puolestani olen pelkästään järkyttynyt. Näinkö tämä aika meni. Juurihan (köhh) olin itse eskarissa letteineni ja Minä Opin Itse -kirjoineni. Miten ihmeessä tämä kaikki ehti tässä tapahtua? 

Tiedostan toki, että nämä fiilikset johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että olen hoitanut lapseni täällä kotona. Kaikki ovat viettäneet päiviään minun kanssani, aamupäivät ovat olleet aina minun ja kotonaolijan /olijoiden omaa aikaa. Minun tulee ikävä niitä eväsretkiä oman aamukahvin ja lapsen pillimehun kanssa tuohon rantakivikkoon, katselemaan vilpoisaa aamu-usvaa joenselällä, ihmettelemässä puista hiljaa leijailevia lehtiä.Tai ensilumen hiutaleita, jolloin on rynnätty yhdessä pihalle vaikka paljain varpain. Tai sitä, kun lapsi aamu-unisena jo toivoo, että äiti tekisitkö kalasoppaa tänään ruuaksi. Tai sitä, kun kaula pitkällä kurkotellaan ikkunasta iltapäivällä, että koska ne isommat sisarukset oikein tulevat koulusta, kun olisi niin paljon asiaa heille. Ne hetket jokaisen kanssa on olleet arvokkainta ikinä ja olen niin kiitollinen niistä, etten osaa sitä sanoin kuvaillakaan.

Nyt se kurkottelija taidankin sitten olla minä. Nyt kukaan ei jää aamulla sohvalle viltin alle , kun muut lähtevät reput selässä kouluihinsa. Nyt meillä on kaikilla aikataulut. 

Jotenkin tämä tuntuu hirvittävän suurelta siirrolta elämässäni. Toki olen esimerkiksi työmatkojen vuoksi ollut erossa lapsista, nuorimmastakin, joten varsinaisesti ei ole kyse siis siitä fyysisestä lähtemisestä jonnekin. (Vaikka jokaisella matkalla ikävä lapsia on kova, se ikävä on sellainen ihana ikävä, että siihen ei ikinä totu eikä siihen edes halua tottua, se vetää kuin magneetti kokoajan takaisin lasten luo sekä ajatukset että koko ihmisen). Tämä muutos kaikkinensa on sellainen henkinen, kasvun paikka toden totta sekä äidille että kuopukselle itselleenkin. Enkä todellakaan vähättele kaikkien muiden vaiheita elämässään myös. Jokaisella lapsella on ollut aikaa vetää henkeä kesälomalla ja palata nyt ilolla ja innolla syksyn rutiineihin. 

Miten muiden syksy on lähtenyt (tai lähtee) käyntiin?

P.s. Meillä oli kiva extempore-reissu Helsinkiin, ihan parhaat pari päivää yhdessä vielä ennen kuin se arki alkaa!

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla