Kävipä niin vanhanaikaisesti, että löysin yllättäen tämän blogini. Vanhan ja pölyisen, mutta blogin kuitenkin. Lueskelin vähän kahtiajakautunein mielin niitä kirjoituksiani melkein kolmen vuoden takaa . Olin ottanut kantaa mm. kasvissyöntiin, itsetuntoon, hallitukseen, kasvatusvastuuseen ja jopa ilmastonmuutokseen. Sen lisäksi olin kertoillut päivistäni (sekä öistäni, uhh)  vatsatautisessa talossa, arkisista ruuanlaitosta ja lasten päiväunista (tai niiden puutteesta). Aika oli seesteistä lapsiperheen arkea toiminnoiltaan, mutta silti se oli sitä murroksen aikaa jonka näen vasta nyt kunnolla.

Minua jännitti lasten kasvaminen ja se fakta etten enää ikinä tule uudelleen äidiksi. Minua jännitti intensiivisempi paluu työelämään ja koko tulevaisuus tavallaan, minuna.

Vähänpä silti tiesin mitä tuleman piti.

Nyt olen jo vuosia asunut yksin lasten kanssa ja nähnyt enemmän maailman lentokenttiä ja messuhalleja ( ja ihmisiä)  kuin tätä ennen yhteensä. Se tuolloin pelätty kuopuksen esikouluun astuminenkin on ihan juuri käsillä (elokuussa) ja biologinen kello ei todellakaan kilju enää jälkikasvun perään , vaan kaikki on hyvin näin ja tässä hetkessä.

Uusia haasteita toki on kaiken edellä mainitun mukana tullut, jos vanhat päiväunettomuudet ja sen sellaiset on jääneetkin pois. Mutta näillä mennään, olikin ehkä juuri oikea aika käydä kaikki se läpi juuri nyt ja sitten poistaa tekstit . Koska nyt on uudet tuulet ja niiden kutsuun vastaan tukka hulmuten!

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla