Tiedättehän ne kauniit, unenomaiset hetket ihmisten elämissä, jotka tallennetaan sinne muistojen lokeroihin samalla kuin blogien syövereihinkin, jotta olisi sitten mistä verestellä ja muistella myöhemminkin. En minäkään.

Istun keittiön pöydän ääressä , läppäri nenän edessä. Televisiossa veuhkaa Paw Patrol, radio yrittää epätoivoisesti huudella omiaan sieltä taustalta. En saa selvää kappaleista, paitsi Billie Eilishin Bad guysta , joka soi varmaan kerran tunnissa ja jonka tunnistan jo ensimmäisistä tung tung - biiteistä.

Oikean jalan jalkapöytää särkee niin että en meinaa pystyä astumaan sillä. Iho kukkii ja kihelmöi pitkin meikäpirkkoa muutenkin, poskessa joku inhottava mötti josta en taas tiedä onko se psoria, aknea vai joku hiivatin öttönen joka on päässyt siihen tirvaisemaan. Eikä kyllä kiinnostakaan, kunhan nyt menis pois . As if, mutta ainahan sitä voi toivoa.

Lapset ovat hajaantuneet kuka mihinkin päin taloa ja osa on veivaamassa polkupyörillä ulkoilmoilla asti. Porukka on ruokittu spagetilla ja soosilla ja kanelipullat pistelty poskiin jälkiruuan virkaa toimittamaan. Koiran levittämiä karvatolleroita on kauhisteltu, kuten jokainen päivä ja kissojen loputonta ruokahalua niin ikään päivitelty - kuten jokainen päivä. 

Ilma on kolea ja pilvinen, sateinenkin, kuten eilen. Ja sitä edellisenä päivänä. Melko täydellinen sää olla siis alakuloinen, miten menisikin nimittäin päivänpaiste hukkaan, jos alkaisi siinä auringon porotellessa märisemään. Hyvänen aika. Aikansa se on valitusvirsillekin.

Ja juuri tänään hirveästi häiritsee se, kun mediassa puhutaan kuinka kukaan (muu kuin nuori ja opiskelija) ei ymmärrä mitä on olla alamaissa ja vailla elämäniloa. Mielenterveysongelmat on otettu esimerkiksi ja seuraukseksi sille, ettei opiskelujen katkettua kesänajaksi ole palkallista lomaa vaan täytyy tehdä töitä jos haluaa ansaita elantonsa. Tämä palautumisen puute syöksee maamme toivot mielialamäkeen ja kaikki jotka yrittää muuta sanoa, ovat pilkkaamassa mielenterveysongelmaisia. 

Minä ymmärrän, että myös opiskelijat voivat olla ahdistuneita ja stressissä. Varmasti on myös ihan hoidon tarpeessa olevia masentuneita heidän joukoissaan, eikä se ole millään tavalla minkään naurun asia. 

Silti koitan ihan todella tosissani ymmärtää, mistä joku on saanut päähänsä, että elämä ei olisi sitä meille kaikille? Työttömyys ahdistaa monia, vaikka aikaa olisi vaikka muille jakaa, niin sitä ei saa ryhdyttyä oikein välttämättä mihinkään, kun sitä kokee kelvottomuuden tunteita, ettei ole oikeutettu nauttimaan siitä kaikesta olemassa olevasta ajasta ja että on jotenkin vähäpätöisempi yhteiskunnan osanen, kun ei ole työelämässä mukana. Silti pitäisi antaa itsestään innostunut ja motivoitunut energiaa pursuva kuva , koska kuka nyt sellaisen huolestuneen huokailijan palkkaisi . Ja mitä muutkin ihmiset ajattelee, jos olen allapäin - että ainako se siitä työttömyydestä vaan kehittää itselleen murehtimisen aihetta? Että eikö sekin nyt jo voisi vaan olla vähän positiivisempi?

Entä lapsiperheet sitten. Lapset vie yöunet ja tulevaisuuden huolet päivälevot. Elämä on kirjaimellisesti ihan sitä fyysistä sinnittelyä kuin henkistä painettakin, joka tuutin syytäessä tietoa, kuinka elät elämäsi parasta aikaa juuri nyt ja sinusta tuntuu kuitenkin että elämäsi on syöksykierteessä jonka helpotus häämöttää joskus vuosikausien päässä, jos et sitä ennen ole pätkähtänyt poikki.

Työelämä luo paineita yhä enemmälle olla dynaaminen ja tiedostava työntekijänä, sillä jokainen meistä määrittelee sen millä asenteella sitä työtehtäväänsä tekee, kuten kauniit lauseet kaiken maailman valmentajilta kuuluu. Entä jos työ ei pätkääkään kiinnosta jonain aamuna, viikkona, vuotena - mutta silti sinne joka päivä itsensä kiskoo, koska tämä yhteiskunta odottaa meidän elättävän itse itsemme ja siinä sivussa vähän nekin jotka eivät sitä sittenkään tee. Jälkimäinen syy ei kiinnosta kyllä juurikaan siinä vaiheessa, kun pimeänä aamuna ahdistuu jo työnteon ajatuksesta ja tuntee olevansa kokonaisen päivän tehneenä, vaikka se kaikki on siltä päivältä vasta edessä. Entä jos on keski-ikäinen eikä vieläkään ole löytänyt työtä jolla on merkitys , tai muuten sellaista, josta saa inspiraatiota kahlata sinne vaikka kaatosateessa, suu jossakin Euroopan leveimmässä hymyssä.

Tai entä jos se olikin joskus sitä, mutta jonain aamuna ei olekaan?

Kyllä meillä kaikilla on paineita. Ihmissuhteet luovat paineita - tai lievittävät niitä, parhaimmillaan - yhtälailla olit sitten missä asemassa elämässä tahansa. Terveysmurheet iskevät kiinni ja painavat pohjiin päin rahapussin painoa katsomatta. On kasvukipuja ja on kaiken mielekkyyden kyseenalaistamista.

En minä kyllä ollenkaan toisaalta ihmettele, että nykyihminen nyky-yhteiskunnassa ei meinaa kestää. Ihmisten edessä on ikään kuin kaikki käsillä, mutta ei kuitenkaan - ja siitä syntyy se ahneus sille kaikelle. Näemme liikaa asioita jotka eivät ole meille ja joku meissä närkästyy siitä. Joidenkin mielestä, joidenkin mielessä, kaikki on kaikille. 

Minä ajattelen, että elämässä mitä minulta ei voi eikä saa pois viedä - se on minun ja siihen minulla on oikeus. Tunteet, mielipiteet, elämäni itse. Pienet ihmiset, joista olen vastuussa. Sitten se kaikki muu on jollakin tapaa väliaikaista, tulevat jostakin ja menevät jonnekin. Mitään ei ole meille luvattu, koska ei ole sellaista, joka sellaisen lupauksen voisi tehdä. Että ei olisi rankkaa, huolia, ahdistusta tai väsyttävää. Toki voi olla ihan päinvastaistakin, kevyttä ja helppoa. Mutta sitäkään ei voi ennalta sanoa. 

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla