Kompetenssia, kokemusta ja karismaa. Sitä kaikkea voi halutessaan nähdä naisen kaulalla. Kätketkö sinä kokemuksesi kauniiseen huiviin vai annatko elämäntarinan näkyä?

Täytettyäni viisikymmentä väitin, että työn ohella opiskelut saavat jo riittää. Mutta nyt olenkin somestuidu, verkko-opiskelija ja kuin ekaluokkalainen, joka innoissaan kokeilee kaikennäköistä. Esimerkiksi videoblogin tekoa. Eräs aikuisopiskelija pyysi minua kertomaan, mitä ajattelen lasten liikunnan ja mielenterveyden välisestä yhteydestä. Ja hän pyysi saada vastauksen videolla. No minähän kokeilin.

Hommaan ryhtyessäni liikuntapuhetta tuli vanhasta muistista ja yllättäen tajusin, että mielenterveyteen liittyvää asiantuntijuuttakin löytyy. Näkeehän sen jo kaulan kokemuspoimuista.

Tuijotin omaa kaulaani. Mallailin kameraa ylä- ja alaviistoon, vaihdoin asentoja ja ihmettelin, kuinka en ole tuota aiemmin huomannut: minun kaulakuoppani on kurtussa kuin liikaa lingottu kangas. Naisen ikää ei näe naamalta vaan kaulalta – joo, joo. Tiedetään, tiedetään. Mutta ei minun ole tullut katsottua omia vekkejäni ennen kuin näin ne tablettikameran liian suurella ruudulla. Yllättäen löysin itseni vaatehuoneesta etsimästä korkeakauluksista paitaa, jotta voisin jatkaa nauhoittamista.

Typerääkö? Vai hieman turhamaista ja aivan turhaa?

Iho ei enää oikene, eikä uusi kesä poista kaulakaamosta. Se on ja pysyy ja hyvä niin. Tajusin tämän vasta ladattuani videon Youtubeen. Minulle ei tullut tarvetta korjata sanomisiani, vaikka välillä puhuin videolla pöhkösti ja liian pitkästi. Mutta se kaulan peittäminen jäi vaivaamaan. Miksi minä niin tein? Miksi olenkaan jo vuosia ollut tykästynyt värikkäisiin huiveihin? Rupesin miettimään, millä tavalla haluan kaulani kantaa. Miten suhtaudun muuttuvaan olemukseeni?

Laulanko Sannin biisin sisältöä muunnellen: ”Että mitähän hittoa, jo alkaa nahka roikkua… ”

Vai sanoisinko Mitran tapaan kauniimmin: ”Jokainen kaula kaipaa valoa…”

Suomessa on paljon ihania nuoria naismuusikoita, joiden tekstejä kuuntelen ja ihmettelen mielelläni. Mutta vielä enemmän on meitä tavallisia keski-ikäisiä naisia, jotka päivittäin ihmettelemme, miten keho muuttuu ja kuinka tässä nyt näin kävi. Näin nopeasti. Kaulan peittävä paitani sai minut katsomaan muiden ikäisteni naisten leuanalusia. Jotkut olivat kauniisti auki tissivakoa myöden, mutta suurin osa oli kiedottu huiviin tai siirretty syrjään näyttävän korun viedessä kaiken huomion. Kävellessäni pois naisporukan tapaamisesta sisäinen aforistini puhui minulle:

- Kurttu kaulalla kaunistaa

- Kaulapoimu kertoo kokemuksesta

- Katso kompetenssi naisen kaulalta

- Keski-ikäinen osaaja ottaa kaulaa nuorempiinsa…

- Mitä löysempi kaula, sitä napakampi katse!

Anja Snellmanin ohjelmassa Arka paikka kysytään, miksei ikääntymistä voisi juhlia. Miksi kehossa tapahtuvia muutoksia ja vaihdevuosia pelätään? Haastateltava ollut Anna Krogerus puhui asiaa, mutta en ole ihan varma kannattaako bileitä pitää jo ennen menopaussin alkua. Eikö olisi hauskempaa kerääntyä yhteen siinä vaiheessa kun kaikilla on vuorotellen kuuma ja kylmä. Vertailtaisiin viuhkoja ja villasukkia, nauraa rätkätettäisiin niille nuorille, joita joskus itse olimme. Kerrottaisiin tarinoita siitä, kuinka saa ajan kulumaan aamuyöllä, kun uni ei tule ja miten on kätevintä pitää ylimääräiset karvat kuosissa.

Jatkan naisen elämästä kirjoittamista tällä sivulla suunnilleen kerran viikossa. Välillä saatan ottaa aiheekseni kalenterivuoden juhlat tai äiti -sanan väitetyn kauneuden, mutta ennen Juhannusta ehdin vielä kyselemään:

- Onko naista karvoihin katsomista?

- Mitä jos kämmenselän oheneva iho osaisi puhua?

- Sopivatko suonikohjut yhteen sinisen hameen kanssa?

- Miksi halu häviää?

Kerro kommenttikentässä, mitä sinä ajattelet iän tuomista muutoksista iholla, kaulalla, lanteilla. Tai kutsu kaverisi tänne mukaan lukemaan ja juttelemaan. Minä lähden nyt kehittelemään ohjetta aikuisten naisten viuhkabileissä tarjottavaa täytekakkua varten.

Kommentit (3)

Hellu

Vau mikä vlogi; näytit hyvältä, kuulostit hyvältä ja puhuit asiaa. Näitä lisää!

Vierailija

Onneksi on kauniita värikkäitä huiveja. Ne tuovat väriä kasvoille muutenkin. Työkaverini sanoi kerran, että on pakko pitää otsatukkaa, kun muuten otsarypyt näkyvät. Jokaisella on varmaankin jotakin peitettävää omasta mielestä. Todellisuudessa kukaan ei välttämättä niihin ryppyihin kiinnitä sen kummempaa huomiota.

Seuraa 

Elina Pulli kirjoittaa naisena ja äitinä olemisesta, tyhjästä pesästä ja siitä, ettei rintasyöpäkokemuksensa jälkeen suostu pelkäämään enää mitään. Ei edes vanhojen muistelua tai haikeutta kaikuvia huoneita, eikä varsinkaan epäonnistumisia. Joskus Pulina Ellille saattaa tulla pakottava tarve kirjoittaa myös varhaiskasvatuksesta, pienistä lapsista ja liikkumisesta.

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat