Pitääkö aina pyrkiä olemaan paras? Onko tyyppi luuseri, jos se ei viitsi panostaa? Riittääkö jos tekee sillä hetkellä oman parhaansa? Saako pitää vain hauskaa?

Eikö keskinkertaisuus ole suorastaan hyve? Minusta on mukava olla keski-ikäinen, keskipalkkainen, keskivertoihminen. En toivo kenenkään ajattelevan, että olisin yksinkertainen, enkä tavoittele ylivertaisuutta millään elämänalueella. Keskinkertaisuus sen sijaan on ihan hyvä juttu. Ainakin jos sillä tarkoitetaan ihan tavallista elämää. Nuorempana asetin itselleni kolme tavoitetta. Ne ovat kulkeneet mukana arjessa ja elämän käänteissä, mutta ne eivät ole missään vaiheessa nousseet kaiken muun edelle:

- maratonin juokseminen

- kirjan kirjoittaminen

- kansallispukukankaan kutominen

Parikymppisenä halusin haastaa itseni eri ominaisuuksia vaativiin tehtäviin. Ehkä se johtui siitä, että sain potkua sekä endorfiineistä että mahdottomalta tuntuvan haaveen vaalimisesta. Kansallispukukangas on edelleen kutomatta. Enää en innostu moisesta, ikänäkökin vaivaa ja loimilangat ovat niin perhanan ohuita. Juoksut oli lääkärin määräyksestä jätettävä, mutta kirjoittamista jatkan aina. Ainakin ajatuksissani.

En ole koskaan suunnitellut tekemisiäni vertaamalla itseäni muihin. Olen harrastanut asioita, jotka ovat olleet omasta mielestäni kivoja. Ainoastaan uintiradalla, pyörän selässä ja hiihtoladulla minuun on iskenyt vimma päästä edessä menevän ohi. Mutta sekin on ollut vain keskivertokuntoilijan tarvetta näyttää itselleen. Minulla ei ole ollut hinkua olla parempi kuin joku toinen. Olen nauttinut tekemisestä enemmän kuin voittamisen ajatuksesta. Tuttuni taitavat tietää sen. En kai muuten olisi saanut lahjaksi Virkkukoukkusen keittiöpyyhettä, jossa lukee:

”Kannattaa uskoo et onnistuu vaik ei ois hajuukaa mite se tehää.”

Ymmärrän toki, että maailma tarvitsee huippukirurginsa ja katsomo kiekkoilijansa. On oltava roolimalleja, jotka vihaavat epäonnistumista niin paljon, että ovat valmiita tekemään vaikeitakin valintoja saavuttaakseen tavoitteensa. Mutta minä en kuulu heihin. En ole koskaan juossut veren maku suussa, enkä ikinä heittäisi pieleen mennyttä kakkua roskikseen. Sen sijaan liikun siten, että tuntuu mukavalta ja muokkaan rumasta taikinaläjästä jälkiruuan. Keskivertoherkun.

Keskinkertaisuuteen tyytymisellä en tarkoita sitä, että työnsä voi tehdä huonosti tai harrastukseen ei kannata panostaa täysillä. Mutta aina ei tarvitse tehdä kympin suoritusta (paitsi jos sattuu olemaan ammatiltaan esimerkiksi lentäjä  tai kätilö). Jos kympin tavoittelu pakottaa unohtamaan elämästä nauttimisen ja levollisen unen, voisi ehkä pysähtyä miettimään miksi tuloksesta on tullut tärkeämpi juttu kuin tekemisen ilosta.

Minusta on hienoa, että Suomi ja maailma ovat täynnä työtään ja harrastustaan rakastavia ihmisiä, jotka elättävät perheensä tai sulostuttavat muiden elämää olematta huippuja. On keksijöitä, näyttelijöitä, kokkeja ja kirjailijoita. On puutarhureita, laulajia, itse oppineita remonttireiskoja ja muita kädentaitajia, jotka ovat tyytyväisiä itse tehtyyn elämäänsä.

Kuka ansaitsee rivin pokaaleja?

Me kaikki. Eräässä työn ohessa opiskelevien porukassa tsemppasimme toisiamme muistuttamalla, että opintojen päättyessä jokainen meistä on ansainnut pokaalin, vaikkei ihan priimaan pystyisikään. Todistukset laukuissa menimme kauppaan ja ostimme kukin omilla rahoillamme Mariskooli-pokaalin. Olen jatkanut tuota tapaa hankkimalla silloin tällöin sokerikon kokoisen muistutuksen siitä, että jotain itselle tärkeää on tullut tehtyä.

Minä en osaa laulaa, mutta silti ehdotan, että laulaisimme kukin tahoillamme ylistyslaulun keskivertoilulle? Siihen tarvitaan vain uskallusta olla kyllin hyvä. Keskinkertainen. Vai mitä?

Keskiverto kaunis on,

arjen sulo verraton

Tuunaa, häärää, vasaroi

arvoansa puntaroi

Kunnes keksii:

keskinkertaisuus on huippu uusi,

nyt leuka ylös, ryhdistä luusi.

Kommentit (6)

Pii
Liittynyt29.2.2016

Hieno aihe. Filosofi Maija-Riitta Ollila kirjoittaa tästä "huippuosaamisesta" ja "huipputyypeistä" kirjassa "Uskollisuudesta ja uskottomuudesta" (muistaakseni juuri siinä kirjassa) - siis on tilastollinen mahdottomuus että kovinkaan moni on huippu koska se on vertailua. Suurin osa meistä on keskivertoja. Omaan huippuumme saatamme joskus harvoin päästä mutta esim työpaikkojen vaatimus päästä huipputuloksiin koko ajan on ihan kuvittelua. 
Tärkeintä lienee olla oman elämänsä huipputyyppi, se joka osaa tämän oman setin kaikkein parhaiten. 

Jokainen voi olla kokki

Pulina Elli
Liittynyt7.3.2016

Kiitos Pii. Oma huippu ja oma hyvä mieli toteutuu jo tuossa sinun sloganissasi: jokai rn voi olla kokki.

Seija Gee

Hymyilin koko ajan, kun luin tuota. Niin samanlaisia ajatuksia on aina pyörinyt päässä. Keskinkertaiset ehtivät tehdä monenlaista, kun ei kaikessa tarvitse pyrkiä huipulle. Laaja-alaisuus on arvokasta. Ja toisaalta, onneksi on niitä huippujakin, joiden taidoista me muut saamme nauttia.

Pulina Elli
Liittynyt7.3.2016

Hauska kuulla Seija Gee. Monenlaista on mielessä ja meneillään, mutta onneksi on myös niitä, jotka näyttävät muille mallia ja tsemppaavat nuoria lahjakkuuksia.

Li

Mieleeni tuli samoja asioita kun taannoin noin kymmenen vuotta sitten mietin itseäni ja elämääni tietyistä syistä ehkä tavallista syvällisemmin. Ajattelin, kuulun tilastollisesti kanssasisarteni keskivertoon: olen keski-ikäinen, keskimittainen 165cm, kengännumero on keskikokoa 39, keskituloinen, keskiverto-onnellinenkin jne. En kuitenkaan suostu ihmisenä olemaan keskinkertainen vaan olen itsenäni ainutkertainen ja erityinen. Lapseni ihmetteli aikoinaan myös äitiään, kun sanoin että koulussa ei tarvitse olla huippu, riittää kun saa 7-8 numeroita. Ihmisen tulee olla vain riittävän hyvä itselleen.

Pulina Elli
Liittynyt7.3.2016

Kiitos Li. Riittävän hyvä itselleen riittää mainiosti ja on itseasiassa aika paljon. Ei ollenkaan helppo juttu molnelle. Hienon ohjeen olet lapsellesi antanut.

Seuraa 

Elina Pulli kirjoittaa naisena ja äitinä olemisesta, tyhjästä pesästä ja siitä, ettei rintasyöpäkokemuksensa jälkeen suostu pelkäämään enää mitään. Ei edes vanhojen muistelua tai haikeutta kaikuvia huoneita, eikä varsinkaan epäonnistumisia. Joskus Pulina Ellille saattaa tulla pakottava tarve kirjoittaa myös varhaiskasvatuksesta, pienistä lapsista ja liikkumisesta.

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat