Maaseutu vai kaupunki? Lähiö vai maalaiskylä?

Hesari (8.6) kertoi, että kasarilla eli ensimmäinen sukupolvi, joka ei koko ajan kaivannut maalle. Minä olen sitä porukkaa. Elin nuoruuttani 1980 -luvulla ja lapsuuteni vietin lähiössä, jossa ei tehty käpylehmiä. Me hypättiin twistiä ja hyppistä asfaltilla.

Nykyään asun espoolaislähiössä, johon rakennetaan metroa. En kaipaa mihinkään, enkä varsinkaan landelle. Vanhempani olivat niitä maalta muuttaneita, jotka pääsivät Helsingissä ensimmäistä kertaa sisävessaan ja opettelivat uutukaisissa asunnoissa kaupunkilaisten tavoille.

Mieheni on kotoisin maalaistalosta, mutta minä en koskaan voisi asua maalla. En osaisi.

Tykkään käydä mökillä ja muistan, että lapsena mummolassa oli mukavaa - mutta pellon reunaan kotia pitämään? Noup! En ole koskaan ymmärtänyt edes omakotitalossa asumisen päälle. Minusta on kivaa, että syyslehdet haravoidaan taloyhtiön talkoilla ja talvella joku muu tekee lumityöt.

Muistan kuinka nuorena tyttönä istuin Ruisrockin nurtsilla siellä tapaamieni tyyppien kanssa. Parannettiin maailmaa, juttu luisti ja kaikilla oli hauskaa. Kunnes tuli aika kertoa, mistä olen kotoisin. Porukka hävisi ympäriltäni heti, kun olin sanonut ääneen sanan Helsinki.

Muutamaa vuotta myöhemmin ikäiseni miesie -kieltä puhuva poika väitti, että valehtelen: Et sie voi olla hesalainen. Siehä oot kiva. Ne stadilaiset on aina niin olevinaan.

Minusta on typerää, että ihmiset tyypitellään valmiiksi sen mukaan, missä he ovat sattuneet syntymään. Ei ole totta, että vain maaseudulla tai pienillä paikkakunnilla olisi jotain tarkemmin määrittelemätöntä elämänlaatua. On ihan jees olla lähiölapsi - mä tykkään siitä.

Kenellä on kiire ja mitä sitten?

Kerran eräs tuttu kainuulainen ihmetteli, miksi helsinkiläiset juoksevat kadun yli vanhoilla vihreillä. Minä kysyin, että miksi ei? Mitä järkeä on jäädä seisoskelemaan liikennevaloihin, kun voi muutamalla juoksuaskeleella päästä nopeammin vaikkapa uuden Löyly -ravintolan terassille lukupiiriin – juttelemaan suomalaisesta romaanista.

En usko, että asuinpaikka tekee kenestäkään hermostunutta kiireilijää - elämänvalinnat tekevät. Eiköhän maalla asuvillakin ole omat ruuhkavuotensa? Ainakin, jos lapset harrastavat ja itsekin sattuu olemaan aktiivista sorttia? Ja mikä ihmeen vika siinä on, jos tykkää olla monessa mukana?

"Ei siellä korvessa asua tartte"

Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että suomalainen luonto on kaunista katseltavaa. Mutta jos valita täytyy, minä otan maalaisjärven sijasta pääkaupunkiseutua reunustavan Itämeren. Kotoani on reilut puoli kilometriä matkaa alati muuttuvaan maisemaan, jonka äärellä voi tuntea sekä meren voiman että rauhan.

Merelle katsoessani en todellakaan kaipaa peltomaisemaa.  Minua rauhoittaa tieto siitä, että kävelymatkan tai bussireitin päässä on kaikki mitä tarvitsen. Taloyhtiömme piha on hyvin hoidettu ja vehreä. Jos tahdon nähdä kunnon luontokohteen, ajan käymään Nuuksion kansallispuistossa. Ei minun siellä asua tarvitse.

Yhteisöllisyys syntyy ihmisistä

Usein maaseutuasumista hehkutellaan siksi, että kaupunkilaiset ovat muka vieraantuneet yhteisöllisyyden ihanuudesta. Ei pidä paikkaansa. Lähiöissä asuvat ihmiset voivat olla siinä hommassa jopa parempia kuin maalaisserkkunsa. Silloin, kun asuinpaikka ei määrittele sitä, kenen kanssa pitäisi tulla toimeen, voi valita ystävänsä ja tuttavansa vapaammin.

Yhdessä tekemisen fiilikseen ei tarvita puita eikä metsäpuroja. Siihen tarvitaan hyviä ihmisiä, eikä niistä ole pulaa.

Lähiössä asuessani tiedän, että kun lähden viikonloppuna markettiin, ostosten tekeminen onnistuu nopeasti ja tehokkaasti. Ehdin hyvin jäädä höpöttelemään hyvänpäivän tuttujen ja lasten kavereitten tai heidän vanhempiensa kanssa. Vaihdetaan kuulumiset ja toivotellaan hyvää kesää. Kassallakin istuu tuttu poika, joka heittää mukavaa läppää. Sen jälkeen kerrostalokotiin on mukava palata.

Eikä tarvitse kaivata yhtään mihinkään. Paitsi sinne Espoon Rantaraitille.  

Kommentit (24)

tuikkis

Olen ihan samaa mieltä. Paitsi en kaipaa edes sinne Espoon rantaraitille ;D

Tai okei, mennään vaan lenkille yhdessä sinne.

Stadilainen jo syntyessään

Kaupungissa on kaikki kohillaan. Kävelylenkitkin teen mieluummin ison tien reunassa jalkakäytävällä. Maalla käyn kylässä ja lomilla mökkeilemässä, mutta kaikki muu tärkeä löytyy isosta kaupungista. En osaisi asua maalla ollenkaan. Jokaisen oma mieli ja sydän kertoo missä koti on ja missä on hyvä olla.

rauhaton

Iän myötä on mieli tässä asiassa muuttunut. Ennen olin vannoutunut kaupunkilasiplikka mutta nyt mieli rahottuu ihan eritavalla maalla. Maalla aika tuntuu pysähtyvän ja on ihanaa kun joka paikkaa ei revitä ja tuhota uuden tieltä. Maalla näyttää samalta kun omassa lapsuudessa, mutta kaupungissa ei omia kortteleita enää edes tunnista kun kaikki on muokattu moneen kertaan ja lisää rakennetaan koko ajan.

Pulina Elli
Liittynyt7.3.2016

Asuin lapsuuteni Helsingin lähiössä, joka rakennettiin -50 ja -60 -lukujen vaihteessa. Siellä ei ole muuttunut mikään. Vain yksi keltainen liukumäki on erilainen kuin omassa lapsuudessani. Mutta tämä Espoon rakennusvauhti on aika huimaa.

Vierailija

Mää oon maalta, sieltä missä ei ollut katuvaloja eikä asvalttia, susia kylläkin.

En millään ehdolla muuttaisi takaisin. Haluan asua siellä missä voin valita yhteisöni, enkä siellä missä yhteisö on se yksityistien hoitokunta, jossa on aina jotain rajariitaa ja mopokärhämää. 

Maalla on mukava käydä, mutta oman hyvinvoinnin takia kannattaa säilyttää kohtuullinen etäisyys arkeen siellä. 

On Helsingissäkin peltoja

Kaupungissa on asiat hyvin ja julkiset kulkee, eikä Suomen mittakaavassa isommissakaan kaupungeissa ole likaisia tai huonoja alueita.
Maalle ei monimuotoisuutta mahdu kun taas kaupungissa sitä riittää.

Pulina Elli
Liittynyt7.3.2016

Erilaisuuden hyväksyminen saadaan kaupungissa monesti syntymälahjana, kun alusta asti oppii näkemään kaikenlaista. Tapasin erään pienelle paikkakunnalle muuttaneen päiväkodinjohtajan ja kuinka ollakkaan - se, mitä hän kaipaa, on juuri monikulttuurisuus.

Toinen tykkää äidistä...

Mä olen asunut molemmissa. Ison kaupungin keskustassa ja maaseudulla. Nyt asun siinä rajoilla. Molemmissa on hyvät puolensa. Itse nautin rauhasta ja hiljaisuudesta, mutta kaupat saisivat olla lähempänä. Jokaiselle jotain.

Pulina Elli
Liittynyt7.3.2016

Tämä meidän lähiömme on aika hiljainen, kun kävelee rannan suuntaan. Sama matka vastakkaiseen suuntaan niin olenkin kohta uudella metroasemalla. Hyvä combo.

Vierailija

Joku on sanonut että on kahdenlaisia ihmisiä, farmareita ja seiloreita. Kirjoittaja ei kaikesta päätellen ole farmari.. ;)

Ms. T

Hyvä kirjoitus, taas kerran! Ikäni kaupungissa asuneena mun täytyy kyllä tunnustaa, että kaipaan maalle. Välillä vaan tuntuu, että kaupungissa ei ole tarpeeksi tilaa hengittää...

Pulina Elli
Liittynyt7.3.2016

Kiitos. Minusta tuntuu, että hengitystila kaventuisi, jos joutuisin pois tästä tutusta maisemasta, josta voi suunnistaa ruuhkaan ja rauhaan ihan, miten haluaa.

Vierailija

Neljännen polven kaupunkilaisena...ja osin kauempaakin...eli ei mummolaakaan maaseudulla, ymmärrän hyvin Pulina Elli tuntemuksesi ja näkökulmasi. Se on ihan ok.

Minä lähdin vähän päälle kaksikymppisenä mieheni matkaan maalle asumaan ja mieheni lähti työnsä vuoksi. Päätin lähtiessäni, etten valittaisi vaan yrittäisin sopeutua ja olla luulematta mahdolliseksi muuttaa toisia ihmisiä kotipaikkakunnallaan.

Sopeutuminen vei aikansa ja nyt viihdyn sekä maaseudulla että kaupungissa. Minä nimenomaan viihdyn maaseudulla kun voin ihan milloin vain käydä ja olla Helsingissä tai jossain muussa kaupungissa. Olen siis kahden paikkakunnan "kansalainen" ja tyytyväinen valintoihini:-)

Vierailija

Kiitos taas uudesta tuotteesta! Joskus vuonna papu käyttänyt sun materiaalia satujumppa tunneilla? Kivalta näytti Summanmutikassa!

Li

Näin kirjoitin fb:lle
Synnyin maalla ja halusin nuorena kaupunkiin...asun nyt kaupungissa ja nautin kesäisin maalla olemisesta, mutta en haluaisi asua siellä enää. Kaupungissa elämisessä ilman meren ja luonnon läheisyyttä, puistoja, kukkia ja puutarhoja ei olisi mitään järkeä!

Seuraa 

Elina Pulli kirjoittaa naisena ja äitinä olemisesta, tyhjästä pesästä ja siitä, ettei rintasyöpäkokemuksensa jälkeen suostu pelkäämään enää mitään. Ei edes vanhojen muistelua tai haikeutta kaikuvia huoneita, eikä varsinkaan epäonnistumisia. Joskus Pulina Ellille saattaa tulla pakottava tarve kirjoittaa myös varhaiskasvatuksesta, pienistä lapsista ja liikkumisesta.

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat