Juhlat tulossa, mutta vain naapurissa? Miten kertoa sukulaisille, että ei sitä lakkia nyt laitetakkaan oman lapsen laineille?

Jos tähän mennessä ei olisi kokenut elämässään muita vastoinkäymisiä, pettymys saattaisi olla melkoinen. Sekä abiturientilla että hänen vanhemmillaan. Mutta miksi juuri vanhemmilla tuntuu olevan vaikeaa, jos lapsi epäonnistuu? Eikö aikuisten tässäkin asiassa kannattaisi muistaa, että elämä on kuin letkajenkkaa: yksi taakse ja kolme eteen?

Eräs päiväkodinjohtaja sanoi kerran viisaasti: ”Lapsissa on usein jotain isältä ja jotain äidin puolelta tullutta, mutta jokaisessa on myös jotain ihan omaa. Sellaista, mistä ei voi sanoa keneltä se on peritty tai opittu. Se lapsen ihan omin juttu”.

Jotkut kertovat jo alakoulussa, mitä ryhtyvät isona tekemään, mutta aika harva lukionsa päättävä tietää tulevat ammattinsa. Ja vielä harvempi äiti tai isä osaa sanoa, mikä elämänpolku olisi paras vaihtoehto aikuistuvalle nuorelle. Kun omat lapseni muuttivat pois kotoa, mietin kovasti, mitä olen osannut heille opettaa. Keksin paljon asioita, joista olen hyvilläni. Tärkeimpiä oppeja ei voi ilmaista arvosanoilla:

- Erilaisten ihmisten kanssa pitää osata tulla toimeen

- Oma mielipide pitää kyetä ilmaisemaan selkeästi

- Kaikenlainen työ on arvokasta ja töitä ihmisen kuuluu tehdä

Ennen luulin, että vanhempien painostus tietylle ammattiuralle oli edellisen sukupolven ongelma. Siksi tyrmistyin, kun kuulin nuoren maisteriharjoittelijan tarinan. Nainen istui työpaikkamme kahvihuoneessa ja kertoili opinnoistaan:

- Olin jo viittä vaille valmis lääkäri, mutta vaihdoin tiedekuntaa samana päivänä, kun isä kuoli.

- Samana päivänä? minä ihmettelin.

- No melkein. Ei isän eläessä ollut muuta mahdollisuutta, kuin lääkikseen heti lukiosta.

Niin kauan, kun lähipiirissämme on ollut nuoria, olen ihmetellyt, miksi vanhemmat edelleen asettavat niin paljon odotuksia sille, mihin opinahjoon nuori aikoo hakeutua? Ymmärrän huolen silloin, jos kyse on syrjäytymisvaarassa olevasta nuoresta, joka ei saa elämästään kiinni eikä innostu mistään. Mutta miksi ihmeessä tavallisen perheen tavalliset vanhemmat arvottavat oman elämänsä tai lapsensa tulevaisuuden sen mukaan, kuinka hyvin YO -kirjoitukset menevät tai kuinka nopeasti uudet opinnot alkavat?

Joo, joo - vanhemmat haluavat vain lapsensa parasta. Ei kukaan sano ääneen: ”minäkin tuntisin itseni paremmaksi ihmiseksi, jos lapsellani olisi hieno ammatti tai jos hän valitsisi saman kuin minä”. Eikä siinä mitään. Kyllä vanhemmat saavat olla  lapsistaan ylpeitä. Ja lapset vanhemmistaan.

Vanhempien tehtävä on tarjota lapselleen juuret ja siivet

Itse en ole ollenkaan huolissani siitä, että parikymppiset lapseni eivät vielä tiedä, mitä he haluavat elämässään tehdä ja ammatikseen valita. Osittain siihen tietysti vaikuttaa se, että pääkaupunkiseudulla on töitä tarjolla. Mutta isoin juttu on se, että uskon heidän siipiensä kantavan. Ajattelen, että heillä on ihan ikioma elämä, jossa haluan olla mukana, mutta jota en voi heidän puolestaan elää. Luotan täysin siihen, että he löytävät paikkansa, onnensa ja aikuisuutensa, vaikka eivät aina toimi niin kuin minä haluaisin.

Olen aikanaan kieltänyt lapsiltani tatuointien laittamisen. Tyttäreni korvan taakse merkittyä silmukkaa en silti voi olla rakastamatta. Sain jokin aika sitten WhatsApp -viestin, jossa oli valokuva Roosanauhaa mallaavasta mustasta merkistä ja teksti: ”siellä se on muistuttamassa, että mitä tahansa päätöksiä teen päässäni, mamma on aina mukana”. Lyyran antaminen äidille on kaunis perinne, mutta senkin voi tehdä niin monella tavalla.

Toivotan ihania valmistujaisjuhlia kaikille nuorille, joilla sellaiset on. Ja lohdutan niitä, joiden kekkerit siirtyivät tuonnemmaksi: Suomen koulutusjärjestelmässä on valittavana lukuisia reittejä hyviin ammattitutkintoihin ja myös yliopistoon. Kenenkään elämä - eikä edes tämä kesä, mene pilalle siksi, että YO -kirjoitukset eivät menneet ihan putkeen. 

 

Kommentit (5)

Pulina Elli
Liittynyt7.3.2016

Tuo onkin mainio näkökulma. Ennen vanhaan työ määritti ihmistä niin, että sitä oltiin sitä, mitä tehtiin työksi. Kiva ajatus, että jo nuorena miettii noin: minusta tulee jotain ja sitten on se työ erikseen.

Seuraa 

Elina Pulli kirjoittaa naisena ja äitinä olemisesta, tyhjästä pesästä ja siitä, ettei rintasyöpäkokemuksensa jälkeen suostu pelkäämään enää mitään. Ei edes vanhojen muistelua tai haikeutta kaikuvia huoneita, eikä varsinkaan epäonnistumisia. Joskus Pulina Ellille saattaa tulla pakottava tarve kirjoittaa myös varhaiskasvatuksesta, pienistä lapsista ja liikkumisesta.

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat