Ihmisen on opittava olemaan pienestä iloinen. Niin mummollani oli tapana sanoa. Lapsena ja nuorena se oli vain sanonta muiden joukossa. Uskoakseni suurin osa meistä aikuiseksi ehtineistä jo tietää, että jokaisella on tämänsä.

Jokin aika sitten lainasin omalla facebook -sivullani mummon ohjetta näin:

Elli-mummo neuvoi aikanaan, että ihmisen on opittava olemaan pienestä iloinen: ekaa kertaa omia omenoita.

Kaverit totesivat isoäitini olleen fiksu nainen, mutta sain myös pari viestiä, jotka pistivät minut ajattelemaan tarkemmin:

Ei ole pikku juttu. Tuohan on iso asia.

Mikä ihme sai minut edes hetkellisesti ajattelemaan, että oma omenapuu olisi pieni ilonaihe? Johtuiko se siitä, että suuri osa tuttavistani on hankkinut kesämökkinsä jo vuosia sitten? Vai siitä, että monet sukulaisistamme asuvat maalla, eikä omenoista tehdä sen kummempaa numeroa. Vai kaikuiko takaraivollani hyvinä omenavuosina työpaikoilla kuuluva marmatus, jota en ollut koskaan tajunnut: ”on jo ihan liikaa. Tiedä minne niitä pistäisi, kun tulee niin valtavasti, että kaatopaikalle kai….”

Omistaminen ei ole koskaan ollut minulle tärkeää. Vuokralla asuminen on mielestäni ihan jees vaihtoehto, automerkeistä en ole kiinnostunut. En käytä koruja, eivätkä kalliit merkkituotteet houkuttele minua millään tavalla. 

Nyt meillä kuitenkin on nimissämme kesämökkitontti, jolla olen viettänyt lapsuuteni onnellisimmat päivät. Pikkutyttönä minut lähetettiin linja-autolla mummolaan ja mummo oli aina Mäentalonmäen pysäkillä vastassa. Omenapuu on siis paljon enemmän kuin valkeakuulassato. Miehelleni, aikanaan lähiöön lähteneelle maalaispojalle, tontti on pitkäaikaisen haaveen toteutuminen. Hänellä on vihdoin oma nurmikko.

Mutta mikä kenellekin on tärkeää, suurta tai pientä? Toinen huokaisee helpotuksesta, kun rahat tämänkin päivän ruokaan riittivät ja toinen tuskailee sitä, että lomakohteessa oli huono ilmastointi. Elämä ei aina ole reilua, eivätkä isoimmat asiat ole ostettavissa. 

Jos matkustamista ja pois pääsemistä ei oteta lukuun, rahalla hankittavia haaveilun kohteita muistan nuoruudestani vain muutaman: kiertoilmauuni, laukkukaappi ja kauniit kengät. Melko kohtuullisia toiveita nykytilannettani ajatellen, mutta kuitenkin isoja juttuja. Suuria asioita, koska tuntuivat silloin saavuttamattomilta. 

Kiertoilmauunista haaveilin seisoessani sukulaistädin keittiössä: voisipa minunkin kodissani paistaa lapsille kolme pellillistä pullaa kerrallaan ja pyöräyttää marjapiirakan kahvinkeiton lomassa. Toive perheestä ja pullasta toteutui, mutta enpä olisi uskonut, että reilut parikymmentä vuotta kuluu niin nopeasti. (Nykyään samaisella kiertoilmalla kuivataan lehtikaalia.)

Laukkukaappitoive iski minuun teininä, kun olin hoitamassa lapsia perheessä, jossa äidillä oli oma komero käsilaukuille. Minulla oli tuohon aikaan vain yksi oma urheilukassi ja toivoin joskus omistavani sen verran monta veskaa, että tarvitsisin niille kaapin.

No nyt minulla on siskoni tekemiä ja Virkkukoukkuselta ostettuja olkalaukkuja joka lähtöön. En ikinä laittaisi merkkilaukkuun montaa sataa euroa, mutta sävyjen on sovittava yhteen kenkien kanssa. Ja värikästä on oltava. 

Kauniista kengistä unelmoiminen on aina johtunut siitä, että minulla on tavallista isommat jalat. Tarpeeksi isoja naisten kenkiä ei -70 -luvulla saanut mistään, (eikä niitä nykyäänkään ole helppo löytää). Jouduin hankkimaan omiin rippijuhliini valkoiset kengät miesten osastolta. Ne olivat halvimmat mahdolliset ja minä inhosin niitä. Tapauksesta johtuen pehmeissä, valkoisissa mokkasiineissa kävelevä mies saa pääni nopeasti kääntymään - poispäin. 

Mutta siis kauniit kengät ovat minulle trauman hoitamista ja terapiaa. Big Thing! Otan takaisin kaikki ne kerrat, kun isä paikkasi isoveljen vanhat haisaappaat pyörän kumin mustalla liimalapulla. Siksi on käynyt niin, että erikoisliikkeestä ostetut korkkarit muistuttavat minua siitä, mitä ei voi euroilla mitata.

Haaveeni rauhallisesta ja turvallisesta perhe-elämästä on ollut totta jo kolmekymmentä vuotta. Alle parikymppisenä kirjoitin päiväkirjaani näin: jos mulla joskus on lapsia, niiden ei tarvitse koskaan kotona pelätä. 

Mennyttä en murehdi ja huomisesta en huolehdi, mutta jos minulla joskus on lapsenlapsia, minä leivon niiden kanssa omenapiirakkaa omista omenoista. Minulle on todella iso juttu, että elämäni on juuri nyt valkeaa ja kuulasta.

Entä sinulle? Mikä on se elämän pieni ilo, josta olet oppinut nauttimaan? Mikä on sinulle se iso asia, josta esimerkiksi kynttilän valo syksyisenä iltana muistuttaa? 

Kommentit (6)

Vierailija

Mahtava kirjoitus! Kalleimman lupauksen olet kyllä parikymppisenä kirjoittanut! Ja kirjoituksistasi päätellen sen nyös toteuttanut :)
Mukavaa syksyä!

Sopivan ikäinen

Haaveilin ikanaan monta vuotta kodista jossa on oma sauna. Minulla on nykyään se! Haaveilin myös omasta autosta että ei tarttis aina keksiä kikkakakkosia jolla saa kaikki tavarat kuljetettua. Minulla on nyt se! Haaveilin lisäksi myös työhuoneesta. Minulla on nyt se! Tällä hetkellä haaveilen säännöllisestä matkustamisesta ja aamuista jolloin ei tarvitse huolestua mistään. Näitä minulla ei vielä ole mutta tiedän näidenkin ajan koittavan kunhan vaan jaksan ja muistan haaveilla. Kaikki on pirun isoja juttuja.

Pulina Elli
Liittynyt7.3.2016

Hei "Sopivan ikäinen" Toivottavasti aamusi ovat huolettomia ainakin suurimmaksi osaksi. Täysin huoleton eämä ei kai ole edes mahdollista. Aika monta isoa juttuasi on jo totetunut. Nauti niistä.

Seuraa 

Elina Pulli kirjoittaa naisena ja äitinä olemisesta, tyhjästä pesästä ja siitä, ettei rintasyöpäkokemuksensa jälkeen suostu pelkäämään enää mitään. Ei edes vanhojen muistelua tai haikeutta kaikuvia huoneita, eikä varsinkaan epäonnistumisia. Joskus Pulina Ellille saattaa tulla pakottava tarve kirjoittaa myös varhaiskasvatuksesta, pienistä lapsista ja liikkumisesta.

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat