Tämä ei ole hauskaa. Tämä on haikeaa. Tyhjä keittiö synnyttää minussa kokonaan uudenlasia tunteita ja ajatuksia, onneksi en ole alakuloisuuteen taipuvaista sorttia. On työhuone, on vierashuone ja on myös sviitti, johon kaikki ylimääräiset tavarat roudataan. Koti pysyy yllättäen aika hyvässä järjestyksessä, kun isossa kerrostaloasunnossa on vain kaksi aikuista. Rojusviitin siivoaminen on kaikista työläintä, koska siellä ovat kaikki muistot ja myös tulevaisuus.

Säästänkö tyttäreni vanhan piirustuksen muistoksi hänen omille lapsilleen?

Entä haluaako esikoiseni joskus oman lapsensa valmentajaksi ajauduttuaan käyttää isänsä vanhaa seuraverkkaria?

Mihin pistän kaikki keskimmäiseni lippikset, joita ei hänen mukaansa saa hävittää?

KonMaria tarvitaan tilanteessa, jossa kotiin on kerääntynyt liikaa turhaa tavaraa. Mutta kuka auttaisi silloin, kun pitää osata arvioida, mitkä muistoista joutavat pois?

Mieheltäni sitä ei kannata kysyä, sillä hänen mielestään jokainen koettuun urheilutapahtumaan tai työseminaariin liittyvä T-paita on arvokas. Itsestäni tiedän, että kaipailen yhä monia tavaroita, jotka olen aikanaan tilan puutteen vuoksi laittanut kierrätykseen. Pulma tuleekin siitä, että enää minun ei ole pakko luopua. Enkä tiedä raaskinko.

Ehkä hankaluus onkin ajankäytössä? Mitä jos nyt ryhdyn tyhjentämään tuotakin komeroa – siihen menee ainakin kaksi päivää. Jokainen papereiden välistä löytyvä valokuva vie ajatukset aikaan, jolloin lapset olivat pieniä, kaikki oli vielä edessä ja saimme olla autuaan tietämättömiä siitä, mitä kaikkea elämä toisi tullessaan.

Moneen kertaan muuttaneena lähiölapsena minulla ei ole koskaan ollut omaan lapsuuteeni liittyviä esinemuistoja, joita olisin voinut lapsilleni antaa. Ei nukkeja, eikä barbeja, ei edes kiiltokuvia. Miehelläni sen sijaan on vanhassa kotitalossa ollut tallessa sekä itse tehtyjä löylykauhoja että sarjakuvalehtiä. Mitä jos kuitenkin säästäisin Ikea-kassillisen legoja? Niitä saattaa joku taapero tarvita kymmenen vuoden päästä, vaikka lapsenlapsista ei ole vielä puhettakaan.

Ehkäpä teen kuitenkin niin, että ostan kauniita pahvilaatikoita ja nostelen tavarat niihin. Sitten siirrän rojusviittimme kulmaukseen lokoisimman lukutuolini ja annan ajan kulua hyvien dekkareiden parissa. Lastenkirjat jätän suosiolla hyllyyn, sillä juuri nyt en jaksa pakahtua niistä tunnelmista. Kaiken muunkin kerkiän kyllä myöhemmin. Kunpa vain tottuisin tähän hiljaisuuteen.

Kertokaa kokeneemmat, kauanko haikeus kestää? Ja minkälainen hauskuus tai helppous alkaa, kun lasten lähdöstä on kulunut enemmän kuin muutama viikko? Syön jo sohvalla ja bileitä olen pitänyt aina, mutta mitä muuta? Jotain räväkkää?

Kommentit (12)

Vierailija

Meilläkin on tyhjentyneitä huoneita.... Yhdestä remontoitiin mulle biitsi-spa-"hiljaisuuden temppeli"-huone (vaikka muutenkin on jo aika hiljaista...) Odotan että jättikokoinen riippumatto saapuu 19.4.!! Sitten laitan Antti Tuiskun keinutaan-biisin soimaan ja odotan mitä tapahtuu.. :)

Pullma.mi

Onneksi et ole alakuloisuuteen taipuvainen...en minäkään ja olen todennut ominaisuuden suureksi lahjaksi elämän käännekohdissa:-)
Keltaisia pirteitä pahvilaatikoita, joita jollain nimikkeellä myytiin,
hankin. Omat tekemäni vauvavaatteet ja vuodevaatteet säilöin. Samoin Vauvakirjat ja kaikki piirustukset & kirjoittelulappuset (isommatkin)...ja ehkä jotain muuta pientä. ...Elämän muutoskohdat ovat tulleet nopeasti ja yllättäen...joten muutoissa auttajat ovat tehokkaasti muut varastot tyhjentäneet peruuttamattomasti;-) Kuitenkin yllättäen jotain kivaa ja muistoja sisältävää on löytynyt ja riittänyt lapsenlapsillekin:-) Ehkä heidän onnekseen EI LIIKAA:-)) Lähes kaikessa on myös hyvät puolensa! <3 <3... <3 <3 <3

Kaijasinikka

Ei siihen oikein totu. Haikeus kaihertaa koko ajan. Vaihdoin asuntoakin, jolloin kotona käymään tullut lapsi oli vihainen. Ei tää oo koti vaan kämppä! Mutta mulla on oikeus elää omaa elämääni omien varojeni puitteissa. Lapsen muistorikkaimmat lapsuusaarteet on vintillä muutamassa laatikossa. Aika näyttää kiinnostuuko niistä koskaan. Nyt näyttää imu maailmalle olevan Se Juttu!

Pulina Elli
Liittynyt7.3.2016

Kiitos ajatuksesta Kaijasinikka. Onkohan se niin, että kiinnostuvat omasta lapsuudestaan sitten, kun saavat omia lapsia? En tiedä, mutta usko niin.

Sari Kristiina
Liittynyt30.8.2015

Omat lapset teinejä, ja nyt jo välillä itken ajatusta, että lähtevät pois. Iskee vähän paniikki, näinkö jään yksin (puolisoa kun ei ole, eikä näy tulevan :)). Toki ystäviä on, mutta eivät he korvaa lasten läsnäoloa. Olen säilyttänyt ja aion säilyttää muistoja heistä. He itsekin ovat käyneet tavaroitaan läpi, ja olemme keskustelleen, mitä voisi säästää. Mutta eroahdistus tulee olemaan iso, kun se hetki koittaa, että koti tyhjenee.

Pulina Elli
Liittynyt7.3.2016

Kiitos jakamisesta Sari Kristiina. Kuvittelin, että olisin osannut valmistautua tähän, mutta nuorimmat lähtivät aikalailla samoihin aikoihin, yllättäen. Onneksi monet ovat kertoneet, että kyllä se arki täyttyy muilla asioilla ja onneksi tulevat aina välillä kotiin syömään.  

Mirjami

Niin tuttuja tunnelmia! Meillä on noista hetkistä kohta pari vuotta aikaa. Lapset lähtivät melko peräkkäin omasta halustaan aikaisemmin kuin olin kuvitellut. Missään vaiheessa se ei ollut minulle kuitenkaan surullista vaan nimenomaan haikeaa. Sitä kesti aikansa, mutta nyt se haikeuskin on jo haihtunut ja jäljellä on vain onnellinen olo meidän kaikkien puolesta. On hienoa seurata, kuinka lasten siivet näyttävät kantavan mainiosti. 

Vierailija

Kyllä osittain on jo koettu tämä, yksi tyhjä huone on, keskimmäinen on virallisesti muuttanut omilleen . Voin vain uskoa, että oman aikansa se vie kun tottuu siihen, että lapset lentävät pois kotoa. Nyt vielä toinen käy opintojen välissä opiskelupaikkakunnalta punkkaamassa täällä ja kuopus vielä lukiolaisena meidän kanssa .

Pulina Elli
Liittynyt7.3.2016

Kiitos Vierailija. Ehkäpä se on helpompaa juuri noin, että lähtevät pikkuhiljaa. Ehtii tottua ajatukseen.

Seuraa 

Elina Pulli kirjoittaa naisena ja äitinä olemisesta, tyhjästä pesästä ja siitä, ettei rintasyöpäkokemuksensa jälkeen suostu pelkäämään enää mitään. Ei edes vanhojen muistelua tai haikeutta kaikuvia huoneita, eikä varsinkaan epäonnistumisia. Joskus Pulina Ellille saattaa tulla pakottava tarve kirjoittaa myös varhaiskasvatuksesta, pienistä lapsista ja liikkumisesta.

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat