Hyvää yötä. 

 

Puolenyön jälkeen olen tunteellisimmillani.

 

Minä tiedän, millaista on olla onnellinen lapsi.

 

Olin kolmivuotias, kun perheen kanssa muutimme ja aloimme remontoida isoisoisäni 1934 rakentamaa omakotitaloa. Olen kasvanut rakennustyömaan keskellä.  Olen saanut ja joutunut auttamaan kaikessa mahdollisessa, ja siinä sivussa oppinut pärjäämään elämässä.

Minut on kasvatettu kiinnittämään huomiota siihen, miten asiat on tehty.

Muistan hyvin, kuinka päiväkoti-iässä isä pysäytti minut kesken leikkien, raahasi olohuoneen vastatapetoidun seinän eteen ja osoitti saumakohtaa. 

“Tytär, katso. Mitä näet?” 

“Öö.. En mitään.” 

“Tiedätkö miksi sitä kutsutaan?” 

Pudistin päätäni. 

“Sitä kutsutaan ammattitaidoksi.” 

 

Työmaa.

Rautakauppa.

Rautakaupan leikkinurkkaus.

Työmaa.

"Lapset kauemmas siitä sirkkelistä!"

Kangaskauppa.

Työmaa.

Kukkakauppa.

Ilo irti maansiirtotekniikasta.

Rautakauppa.

"Hei kato äiti täällä on vieläki mun piirrustus!"

Työmaa.

"Ei hätää. Eihän pahasti sattunu? No niin. Mennään laittaa laastari."

Työmaa.

 

Ja siitä talosta kasvoi jotain, mikä on lähinnä maalaisromanttinen ja hilpeän harmaa. Vaalean sävy sävyyn. Meillä oli asuintilaa kolmessa kerroksessa ja iso yhteinen lastenhuone, jossa oli hempeän vaaleanpunainen ruusutapetti.

 

Mutta.

Ei ollut ihan aina.

Kun remonttia aloiteltiin, piti marssijärjestystä priorisoida niin, että päästiin muuttamaan mahdollisimman aikaisin. Se tarkoitti käytännössä sitä, että piti olla yksi vetävä vessa, sähköt hellassa ja yksi huone, jonka sai lämpimäksi kun talvi tuli. 30-luvulla ei pahemmin harrastettu tällaista "open consept" -rakentamista, ja ensimmäisen talven nelihenkinen perhe asui pienessä pönttömuurin lämmittämässä kamarissa. Kun patjat oli levitetty, lattiatilaa ei pahemmin muuhun ollut. Hella oli keittiössä talon kylmällä puolella, ja ruokaa käytiin laittamassa takki päällä ja parit villasukat jalassa. Samoin se pieni vessa oli kylmä. Kellariin saunaan kuljettiin ulkokautta.

 

Ennen kuin seinät vaihdettiin, me saatiin aina piirtää tapetteihin. Yksillä lastenkutsuilla se oli muistaakseni yksi ohjelmanumero. Iltaisin pitkän työpäivän jälkeen kun käperryttiin kamariin, piirrettiin seiniin, pelattiin korttia ja lautapelejä ja syötiin iltapalaa ja luettiin iltasatuja.

Ironista sinänsä.

Miten vanhemmat raatavat ja näkevät kaiken sen vaivan talon kunnostamiseksi, että olisi hieno ja hyvä koti lapsilla kasvaa.

Ja minä en lapsena muista onnellisempaa aikaa kuin sen, kun ei näennäisesti ollut paljon mitään. Koska eihän se muuta vaadi kuin yhdessäoloa.

 

Palaamme vuoteen 2017. Minä muutin omilleni, ja yksin nukkuminen oli aluksi aika vaikeaa. Seinät olivat valkoiset ja kalseat ja ilman mattoa tai verhoja asunnossa kaikui.

Taloyhtiössä oli "onneksi" käynnissä putkistosaneeraus. Eräänä päivänä kun tulin koulusta kotiin, siellä oli uusien vesijohtojen asentaminen saatu aluilleen. Seinässä oli kiinnikkeitä ja käytävällä valmiiksi pätkittyjä kupariputkia.

Vedin henkeen kitkan polttaman metallin tuoksua, se oli yhtä huumaava kuin vasta-avattu tummapaahteinen kahvipaketti.

Ensimmäistä kertaa tuntui kodilta.

 

 

...ja kodin minä siitä tein. Seinästä se kaikki alkoi.

 

K-raudassa katsottiin vähän kieroon, kun tilasin 0.9L keltaiseksi, punaiseksi, siniseksi ja mustaksi sävytettävät remonttiässät.
 

 

Korostuksia on tehty Winsor & Newtonin hopeisella ja kullan värisellä akryylimaalilla.
 
Tarkoitus oli luoda illuusio ajan patinasta ja rappautuvasta maalista maalausteknisin keinoin...
 
 
...sekä "irronneiden" koristejalokivien kautta.
 
Mikä merenpohja se sellainen on, jossa ei ole merirosvolaivaa? Tämä on myös suunniteltu se "rauhallisempi" osa seinää, minne sänky lopulta migratoituu.
 

Kommentit (0)

Seuraa 

21v. opiskelija/freelance kuvataiteilija. Elämää hulppeassa 31,5 m² residenssissä ja äärettömässä mielikuvituksessa.

Hae blogista