Junior'sin juustokakku oli maineensa veroinen.

Ystävämme Peggy – entisenä newyorkilaisena näyttelijäopiskelijana – oli hankkinut meille liput Broadway-musikaaliin. Leijonakuninkaan ja Hamiltonin (joita jälkikasvu toivoi) liput olivat taivaissa hintana useamman satasen per nenä. Peggy oli nähnyt Chicago-leffan ja ajatteli, että sen pohjalta tehty musikaali Chicago (pisimpään Broadwaylla mennyt amerikkalainen musikaali) sopisi kaikille. Hinnatkin olivat kohtuulliset.

Produktio on ollut valtavan suosittu - yksi pääosanesittäjä "Velma Kelly" on esittänyt rooliaan vuodesta 2001 eli 18 vuotta! Mietimmekin, miten ihmeellä saa rooliin tuoreutta niin, ettei se ala puuduttaa näyttelijää itseään. Todelliset ammattilaiset olivat asialla, joten tästä ei kyllä tarvinnut huolehtia. Sen sijaan Peggy oli hieman huolissaan kovin vähäpukeisista naisesiintyjistä ja parista tuhmasta vitsistä, mutta asia ei tuntunut olevan ongelma 12-vuotiaallemme :D - osa vitseistä saattoi mennä ohi meiltä aikuisiltakin. :) Yksi suosikeistamme oli  (varsinainen Soul)Mama Mortonin soolo.

Ambassador-teatteri
Ambassador-teatteri
Ambassador-teatteri sisältä.
Ambassador-teatteri sisältä.

Uskomattoman taitavia laulajia ja tanssijoita (ja vielä yhtä aikaa!). Vanha Ambassador-teatteri oli vanha ja kaunis, mutta vessatiloja oli rajoitetusti, joten suosittelemme käydä veskissä mieluummin ennen näytöstä kuin väliajalla.

Peggyn mukaan elokuva on klassisempi versio tarinasta. Jäi olo, että se pitäisi nähdä. Sen tunteminen varmistaisi juonen ymmärtämisessä tai ainakin pohjustaisi musikaaliversiota. Mutta All that Jazz!

Musikaalin jälkeen oli tarkoitus mennä paikkaan, jossa tarjoilijat laulavat ja tanssivat, mutta sinne oli hurjan pitkä jono. Päädyimme lopulta Latitude-nimiseen, hieman baarimaiseen paikkaan, missä isot screenit näyttivät urheilua. Ruoka oli tosi hyvää ja New Yorkin mittapuulla suorastaan edullista. Tilasimme muun muassa erinomaisia kukkakaaliwingsejä ja taisi jokunen hampurilainenkin olla joukossa.

Latituden slidersit.
Latituden slidersit.

Jälkiruoan olimme suunnitelleet nauttivamme Junior’ssa. Sinnekin oli hieman tunkua, joten menimme hetkeksi Times Squarelle tappamaan aikaa. Junior oli huippu! Puoliso oli toivonut perinteisiä punaisia nahkapenkkejä ja ne hän myös sai. Juustokakut olivat taivaallisia ja sen verran reiluja, että yksi kakkupala riittää hyvin kahdelle. Videomainoksen vastaisesti pöytään ei kuitenkaan saanut tilattua kokonaista kakkua, joka olisi ollut isolle porukalle kätevää (ja huomattavasti edullisempaa). Jim huomautti asiasta henkilökunnalle, joka ei kuitenkaan voinut asiaa muuttaa. Tarjoilijat olivat kuitenkin todella ystävällisiä ja antoivat tytöille monia hyviä vinkkejä skylinen kuvaamisesta yöaikaan. Yksi suositteli jopa New Jerseyhin ajamista bussilla, mutta se jätettiin kuitenkin väliin.   

Junior'sin pirtelössä ei kermavaahtoa säästelty.
Junior'sin pirtelössä ei kermavaahtoa säästelty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Rappaajan rakkaudella jämämateriaaleista v. 1953 rakentamassa talossa asuu kuusihenkinen perhe ja kaksi koiraa. Kymmenen vuotta sitten loppuneista remonteista on jäljellä pari pikku juttua.

Koska remonttihuolia ei ole, blogissa käsitellään perheen ja työn yhdistämistä. Sitä onkin hyvä pohtia siinä vaiheessa, kun puolet lapsista on muuttamassa pois kotoa. Lisäksi perheellä on toinen, vielä vanhempi talo Punkaharjulla.

Mies matkustaa, välillä muutkin ja mummo asuu Kanarialla, joten monenlaista konstia tarvitaan arjessa selviämiseen. Onneksi naapurista löytyy sähkömies, kurkkulaulaja ja T., joka soittaa ovikelloa kaksi kertaa. Tervetuloa mukaan!

Teemat

Hae blogista