Columbus Parkista (Kolumbuksella on edelleen yllättävän paljon painoarvoa) astuimme taas aivan uuteen maailmaan. Puiston kärjessä (entinen pahamaineinen Five Point) leikkivät nyt lapset isovanhempineen ja syvemmällä puistossa näkyi erilaisten pelien pelaajia, tai chi –voimistelijoita ja musiikkiesityksiä perinnesoittimilla. Manhattanin Chinatown on ollut kiinalaisten asuttama jo 1850-luvulta lähtien. Ihmisiä on tullut asuinalueelle eri puolilta Kiinaa ja Hong Kongista. 1970-80–luvuilla tunnetuksi tulleet jengit ja hämärähommat (muistammehan

Musiikkiesitys Columbus Parkissa.
Musiikkiesitys Columbus Parkissa.

Chinatown-elokuvan, joka kertoo kylläkin Los Angelesin Chinatownista) on taakse jäänyttä elämää ja nykyisin kaupunginosa tunnetaan pikemminkin markkinoistaan. Chinatowneja on pulpahtanut muuallekin Nykkiin, Brooklynissä ja Queensissäkin on omansa, mutta Manhattanilla kävellessä on kätevä kävellä samalla reissulla sekä Chinatownin että Little Italyn läpi. Esimerkiksi Mulberry Streetin pienempi (ja ahtaampi) mittakaava tuntuu heti kotoisammalta pilvenpiirtäjien ja leveiden avenueiden jälkeen.

Mikäli ostoslistallasi sattuu olemaan etutassua heiluttava onnenkissa, buddha-patsas, itämaiset astiat, pikkukrääsä, tuore kala tai pitaija, täältä löytyy. Ravintoloita emme tällä kertaa kokeilleet, mutta aasialaisen keittiön kirjo susheista thai-ruokaan ja tietenkin erilaisiin kiinalaisiin variaatioihin näyttää olevan edustettuna, vaikka kyltit olivatkin enimmäkseen kiinaksi. Nykyisin dominoiva kieli alueella on kuulemma mandariinikiina, mutta tietenkin englantia ja espanjaakin kuulee.

Chinatown muuttuu kävellessä Little Italyksi lähes huomaamatta. Mulberry Streetiä voi käppäillä ja nähdä molemmat, mutta Chinatown leviää kauemmaksi Canal Streetin ympärille. Chinatown on kasvava alue, kun taas italialaiset ovat muuttaneet lähiöihin. Molemmat kuuluvat nykyisin Yhdysvaltojen historiallisten paikkojen kansalliseen rekisteriin, mistä lisää täällä. Lapsena luin Valittujen Palojen kirjavalioista ”Pikku-Italiasta” ja mielikuvani perustuivat lähinnä siihen ja Kummisetään. Nykyinen Little Italy on kutistunut käytännössä yhden kadun, Mulberry Streetin, mittaiseksi alueeksi NoHon, Tribecan ja Chinatownin välissä.

Italian lipun väriset kukat toivottavat tervetulleeksi Little Italyyn.
Italian lipun väriset kukat toivottavat tervetulleeksi Little Italyyn.

Kaduille levittäytyneet ravintolat ja kahvilat tuovat mieleen eteläeurooppalaisen lomakohteen. Vaikutelmaa vahvistavat aktiiviset sisäänheittäjät ja ravintoloiden väleistä löytyvät matkamuistokaupat. Italian kieltä kuuluu sieltä täältä ja ”bruschetta” on kirjoitettu ruokalistoihin oikein (empiirisen kokemukseni mukaan ei pidä mennä ”italialaiseen” ravintolaan, missä ei osata kirjoittaa ruokien nimiä). Tunnelma kesäisenä iltana on lokoisa ja tytöt haluaisivat tulla tänne uudestaan. Puoliso bongaa hieman kauempaa paikan nimeltä Rubirosa, joka näyttää kivalta, on ääriään myöten täynnä, eikä sisäänheittäjää ole, tosin ei ulkopöytiäkään. Päätämme tutkia uutta ja vanhaa yhdistelevää paikkaa myöhemmin. Monet hehkuttavat myös Bella Ferraran, New Yorkin ensimmäisen espressopaikan leivonnaisia. Perinteikäs kahvila on perustettu jo vuonna 1892, mutta senkin jätämme vielä vain vilkaisun varaan.

Italiankielisten kylttien harvetessa löydän ihanan kenkäkaupan. Se on onneksi kiinni ja jotain kertoo sekin, ettei kenkien hintoja ole ikkunassa. Vakoilen netistä, että kengät tehdään käsin Kaliforniassa ja että nimi Cydwoq äännetään "sidewalk". Hieman siis kikkailun makua, eikä nahkan alkuperästä löydy helposti tietoa. Joka tapauksessa kenkien ulkonäössä on jujua ja kuulemma kestävät eliniän, mutta en ole nyt kenkiä vailla.

Cydwoq.
Cydwoq.

Kadun loppupäässä on vielä yllätys: iso, moderni ja viihtyisä kirjasto!  

Pikku Italiasta haaveileville: Billy Joel, Big man on Mulberry Street, per favore!

EDIT: Viimeisenä iltana syötiin Rubirosassa. Paikka oli kiva ja ruoka hyvää, tosin mielestämme hieman italialaista suolaisempaa. Minä söin rakastamaani cacio ja pepeä ja tyttöjenkin pastat olivat mainioita. Puoliso ja kuopus jakoivat jättimäisen pizzan, joka oli leikattu valmiiksi siivuiksi ja tuotiin korkealla tarjottimella. Idea oli jakaa palat. Pizzoja sai myös hieman pienempää "kotipizzakokoa" ja nekin tarjoiltiin siivutettuina korkealta tarjottimelta. Ison Margheritan (täällä "Classic" listahinta oli 26$ (+ verot + tippi). Porukkaa oli ulos asti jonossa, mutta meillä kävi tuuri: ei tarvinnut jonottaa. Pöytiä ei voi varata etukäteen.

Jälkkärit eli espressot ja cannolit (kuopus otti jäätelön) nautimme La Bella Ferrarassa, kun se oli matkan varrella. Monet arviot sotkivat Ferrara Bakeryn (joka olisi ollut ilmeisesti hieman fancympi paikka) ja La Bella Ferraran, joka ei voi sisustuksella prameilla, mutta kahvit ja leivonnaiset olivat maukkaita, vaikkakin ne oli napattava al banco eli tiskillä. Pöytiä ja tuoleja ei paikassa ollut. 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Rappaajan rakkaudella jämämateriaaleista v. 1953 rakentamassa talossa asuu kuusihenkinen perhe ja kaksi koiraa. Kymmenen vuotta sitten loppuneista remonteista on jäljellä pari pikku juttua.

Koska remonttihuolia ei ole, blogissa käsitellään perheen ja työn yhdistämistä. Sitä onkin hyvä pohtia siinä vaiheessa, kun puolet lapsista on muuttamassa pois kotoa. Lisäksi perheellä on toinen, vielä vanhempi talo Punkaharjulla.

Mies matkustaa, välillä muutkin ja mummo asuu Kanarialla, joten monenlaista konstia tarvitaan arjessa selviämiseen. Onneksi naapurista löytyy sähkömies, kurkkulaulaja ja T., joka soittaa ovikelloa kaksi kertaa. Tervetuloa mukaan!

Teemat

Hae blogista