Oli tavallinen maanantaiaamu. Unihiekkaa silmissä, kahvintuoksua ilmassa ja lapsi sylissä kävelin onnellisena rappusia alas. Edellisenä päivänä oli vitsailtu ystävän kanssa liukkaista säistä ja kaatumisista onnellisen tietämättöminä siitä, mitä seuraava viikko tuo tullessaan. Käytiin pitkällä brunssilla, jäällä luistelemassa, saunassa ja illalla vielä paljussa. Onneksi käytiin, sillä seuraavaa kertaa saa odottaa yli kuukauden.

Pieni kompastuminen rappusissa muutti suunnitelmat kokonaan. Ihan huomaamattani astuin viimeisen rappusen ohi ja kompastuin. En ehtinyt ajatella mitään. Vaistomaisesti puristin lasta syliini koko voimallani ja pidin kiinni ihoani vasten. Lapsi pysyi turvassa sylissäni ja yhdessä lennettiin vääntyneen jalkani päälle. En saanut otettua käsilläni vastaan, koska puristin pientä sylissäni niin lujaa. Jalasta kuului napsahdus ja kova kipu yllätti täysin. Pienen hetken oli hiljaista ja lapsi katsoi minua hämmästyneenä. Pienellä ei ollut onneksi mitään hätää. Mitään muuta en ehtinyt ajatella. Kunnes tajusin, että en pääse lattialta ylös ja kipu on valtava. Onneksi sain soitettua avun paikalle ja pääsin pian lääkäriin.

Päivystyksessä jalka kuvattiin ja kipsattiin. Muistan lääkärin sanovan; "nyt menet kotiin lepäämään, nostat jalan ylös ja katselet netflixiä seuraavan kuukauden.." Naamalleni taisi levitä aika epätoivoinen hymy ja nauratti koko ajatus. Se lepääminenhän on varsin helppoa pienen 1,5v taaperon ja kahden koululaisen kanssa. Sain sairaslomalappusen, pääsin kyynärsauvojen ja kipsijalan kanssa kotiin toipumaan. Muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Kolme päivää on järjestelty seuraavan kuukauden menot uusiksi. En voi ajaa autolla ja pelkästään omassa kodissa liikkuminen on haastavaa. Meidän rintamamiestalo on rappusia ja kynnyksiä täynnä. Pienen lapsen perässä pysyminen kipsijalan kanssa on mahdotonta. Koko koti näyttää ihan erilaiselta, eikä uloskaan voi lähteä ilman auttajaa. Kolmen päivän aikana olen myös ymmärtänyt, kuinka meidän päivät on aikataulutettuja. Päivän jokaiselle tunnille on jotain tekemistä ja yhtäkkiä en pysty tekemään suurinta osaa niistä. On ollut vaikea pysähtyä paikoilleen. Moni asia on niin itsestäänselvää, että niistä on tullut jo rutiinia.

Muutaman puhelun jälkeen saatiin apua pian. Kiitos ihanat ihmiset ja tukiverkosto ympärillä. Kuitenkin kaikki järjestyy vielä parhain päin ja onneksi tämä on väliaikaista. Kuukauden jälkeen toivon pääseväni taas kävelemään. Neljästä viikosta selvitään varmasti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Huomasin kohtalotoverin olevan siellä;itsellä vas.jalka kipsissä;murtui hiihtolenkillä 22.1.
Itsellä ei ole lapsia;sen verran helpompi tilanne - jos näin voi sanoa - ymmärrän,et tilanne aivan toinen lapsiperheessä. Kaikki tuntuu niin vaikeelta, nyt sen vasta huomaa. Tsemppiä sinullekin! T. Satu

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Anni Lehto on intohimoinen DIY-ideoiden toteuttaja ja ammatiltaan kädentaitojen ohjaaja. Huvikumpu-blogista löydät ideat suloisimpiin juhliin, leivontaan ja koristeluun. Kesällä pihan keittiöpuutarha herää eloon ja pihan lettuliiterissä valmistuvat parhaat herkut! Välillä blogissa piipahdetaan sisustuspuodeissa, reissuilla ja käsityötapahtumissa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiinBloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016
2015
2014
2013
2012