Se päivä, josta joskus vain haaveilin

Kakun päällä kolme kynttilää, keskellä karuinta syksyä..

Herään lasten kiukkuiseen huutoon, vielä ei huvittaisi kenenkään nousta pimeään aamuun ja kalskean kylmään. Koitan lämpimästi herätellä lapset tähän päivään risaisten yöunien jälkeen, yhdessä saadaan vihdoin raahauduttua aamupalalle. Lehdestä saa lukea kammottavista uutisista, joku äiti ei ollut jaksanut, eivätkä muutkaan uutiset ole sen kauniimpaa luettavaa... Koitan ajatella jotain muuta, laitan lehden pois, sillä illalla juhlitaan nuorimmaisen syntymäpäiviä. Ihan pienesti, lähimmäisten kesken.

Ulkona puut on heittäneet viimeisetkin lehtensä maahan, piha näyttää kammottavan autiolta ja karulta. Rämmitään kylmän viiman ja vesisateen huuhtomana aamussa kauppaan. Selvitään ilman suurempia "itkupotkuraivareita" reissusta. Ilta hämärtyy ja keittiönpöydällä loistaa kolme kynttilää kakun päällä. Onneksi loistaa, ajattelen. Onneksi saan olla tässä, kaiken kylmyyden ja rikkinäisten yöunienkin jälkeen. Tasan kolme vuotta sitten aivokalvontulehduksen nujertamana sairaalassa ollessani rukoilin ja toivoin, että joskus koittaisi TÄMÄ päivä. Että saisin vielä nähdä lasten kasvavan ja olla se pilari joka koittaa pehmentää elämän suurimmat töyssyt.

Öljypoltin reistailee, remontit odottaa ja mieli haaveilee jonnekkin muualle keskellä kylmyyttä. Mutta mitä sitten. Meillä on toisemme ja kolme kynttilää kakun päällä. Ne asiat, jotka joskus tuntuivat vain pelkiltä haaveilta ja toiveilta tulevaisuudesta.

Lupaan, että poltetaan niitä kynttilöitä tänäänkin, keskellä lohduttominta maisemaa.