Nyt kun suomalaiset toivottavat toisilleen hyvää pääsiäistä, alkavat norjalaiset jo palailla mökeiltään kaupunkiin, ja pääsiäinen alkaa olla melkein ohi. Meitä on tosin hellitty tänä vuonna niin upeilla pääsiäiskeleillä, että moni saattaa venyttää paluutaan viimeiseen mahdolliseen hetkeen.

 

Kuten olen maininnut, norjalaisten mökit sijaitsevat yleensä vuoristossa - mitä korkeammalla, sen parempi. Minä olen siinä mielessä onnekas, että vaikka vuoristomökkiä ei olekaan, niin työpaikka sijaitsee melkoisissa mökkimaisemissa. 

 

Täällä eletään pian vuoden kauneinta aikaa. Muutaman viikon kuluttua maisemat ovat täydellisimmillään, kun niityt ja lehtipuut muuttuvat vaaleanvihreiksi, ja taustalla häämöttää edelleen lumihuippuiset vuoret. 

 

 

Vietin pääsiäisen alusviikon tiiviisti töissä, mutta kun työpäiviin kuului grillailua, patikointia ja auringossa istumista, niin ei se nyt niin hirveästi työltä tuntunut. Vähän kuin olisi ollut mökkeilemässä. Kotiin palatessa vaatteet ja hiukset haisivat mukavasti nuotion savulta, ja kasvot kipristelivät auringossa istumisesta.

 

Teen töitä nuorten aikuisten parissa, joiden elämä on syystä tai toisesta luisunut sivuraiteille. He saavat asua näissä tukiasunnoissa pari vuotta, samalla kun yrittävät rakentaa elämälleen ja itseluottamukselleen uutta perustaa.

 

Vaikka joudun työssäni usein kasvokkain elämän epäreiluuden kanssa, jaksan aina hämmästellä sitä viisautta, mikä näissä nuorissa piilee. Me emme vain omassa itseriittoisessa aikuisuudessamme useinkaan osaa sitä viisautta nähdä ja kuulla.

 

Olenkin oppinut, että minulle työntekijänä ja terapeuttina ei ole tärkeintä tarjota näille nuorille omaa osaamistani tai omia ajatuksiani, vaan kokemusta siitä, että he tulevat oikeasti kuulluksi ja nähdyksi.

 

Samaa toivoisin koko yhteiskuntaan. Että me oikeasti kuunneltaisiin nuoriamme, eikä aina luultaisi tietävämme paremmin. 

 

 

Auringon lämpö sulattaa hankia nyt sellaisella vauhdilla, että mieleen alkaa hiipiä paniikki. Tiedän sen vanhastaan. Vaikka kesää odottaa ihan älyttömästi eikä se tunnu millään tulevan, niin sitten yhtäkkiä se on siinä. Kaikki ne kevättalven suuret suunnitelmat pitäisi panna täytäntöön, ja työmäärä tuntuu hirveältä. 

 

Mutta kun sen lapion lopulta saa iskettyä tuonne multaan, ja saa haistaa taas maan tuoksun, vie työ mennessään, eikä lopputulosta enää mieti. Tärkeimmäksi tulee matka, ei päämäärä. Ja niin sen kuuluu ollakin.

 

Hetki vielä menee, että pääsee haravoimaan. 

 

Aurinkoista pääsiäistä!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tulin Norjaan syksyllä 2010 viikonlopun ratsastusreissulle ja tunsin tulleeni kotiin. Puolitoista vuotta myöhemmin muutin tänne asumaan. 

Nyt elän arkeani pienessä talossa Norjan maaseudulla. Pyrin elämään yksinkertaisesti ja tulemaan toimeen vähemmällä. Kuluttamaan kestävästi. 

Vajaa vuosi sitten kääntyi uusi lehti, kun muutin asumaan pienelle maatilalle vuoren juurelle metsän laitaan, ja sain lopultakin kunnon mahdollisuuden omaan puutarhaan ja kasvimaahan.

Blogiani olen pitänyt vuodesta 2012 kuvaamisen ja kirjoittamisen ilosta. Täällä kerron arjestani, puutarhastani, eläimistä, luonnosta, muutoksesta, sopeutumisestani ja ajatuksistani. Vähän syvällistä, vähän arkista ja vähän kepeän pinnallista.

Tämä on tarina siitä, että mahdottomiltakin tuntuvat unelmat voivat toteutua!

Olet lämpimästi tervetullut!

Hae blogista