Kirjoitukset avainsanalla elämä

Terve! Olipa tässä vuoden kirjoituslukko. Ei vaan irronnut tekstiä. Huh, paljon on kyllä tapahtunutkin. Asuntoni saimme vihdoinkin myytyä viime vuoden lopulla, kolme päivää ennen toimeksiannon päättymistä. Lähes vuoden se olikin myynnissä. Vatkasin loppuun asti, että muutanko vuokralle vai ostanko oman. Päädyin ostamaan oman. Kerrostaloasumista 20 vuoden jälkeen nyt takana puolisen vuotta. En ole katunut. Kunpa olisin jo aikanaan tajunnut tehdä tämän ratkaisun. Tämä on niin helppoa asumista, ei ruohonleikkuuta, terassin öljyämistä tms. Asuntoni sijaintikin on loistava, ranta, lenkkipolut ja kaupunki lähellä.

Ainoa, mikä on ehkä vähän aiheuttanut ahdistusta, ettei minulla ole ollut omaa huonetta. Olen onnellisesti saanut aina elää niin, että on ollut oma makkari. Nyt olen siis nukkunut olohuoneessa. Asiaan kyllä tuli muutos viime viikonloppuna, kun tyttäreni muutti pois. Ja tämähän on aivan outoa! Ei se, että sain itselleni makuuhuoneen, vaan tyttären poissaolo. Hän on vasta 15-vuotias, ja ihmettelen, että miten tässä nyt ollaan äiti. Soitanko joka päivä, käynkö kylässä joka viikko?

Oli myös outoa käydä kaupassa, kun ei tarvinnutkaan ostaa niitä jugurtteja, joita tytär yleensä syö! Olin niitä jo automaattisesti ottamassa hyllystä. Myönnän, tippa tuli linssiin. En ikävöi, mutta jotenkin tämä on vaan niin outoa. Olen kovasti miettinyt mennyttä aikaa. Lasteni nuoruus ei ole aina ollut ruusuilla tanssimista. Mietin, että olenko toiminut oikein kaikissa tilanteissa. Poikani täyttää kohta 18 vuotta, sekin on asia, mikä on laittanut miettimään kaikenlaista. Välillä mietin, että voi kun olisi aikanaan tajunnut, kuinka nopeaan tämä aika menee. Kauheasti pyörii ajatuksia päässä. Olen lomalla, joten aikaa on miettiä.

Olen siis kerrostalon asukki, etä-äiti, joka elää etäsuhteessa. LAT (living apart together) -aiheesta olikin jossain kirjoitus. Olemme poikaystävän kanssa olleet kohta kaksi vuotta yhdessä, emmekä aio muuttaa yhteen. Näemme pääasiassa viikonloppuisin. Nekin jäävät välillä vuorokauden mittaisiksi, koska teen todella usein töitä lauantaisinkin. Mutta tämä sopii meille.

Johtuen ilta- ja viikonloppupainoisesta työstä  sekä etäsuhteesta, ystävien tapaaminen on jäänyt vähälle. Mutta sellaista se elämä on, jostain vaan on karsittava. Ja työ on tärkeää, jotta saa rahaa. Lapset ja suhde menee edelle. Työni on myös kovin sosiaalista, ja vapaa-ajalla sitä tykkää olla hiljaisuudessa. Takana on aika raskastakin aikaa, ja olen halunnut asioita käsitellä itsekseni. Nyt onneksi näyttää valoisammalta. Ehkä syksyllä saan aikaiseksi järjestää tupaantuliaiset ystävilleni :).

Kirjoitan tätä parvekkeella, missä on hieman viileämpi. Moni varmasti tietää, mitä on olla kerrostalon ylimmässä kerroksessa näillä helteillä. Ihanaa, kun on lämmin, mutta jossain se raja menee. Välillä on aivan hapeton olo.

Nyt mietin, että osaanko enää julkaista kirjoitustani!

Ihanaa viikon jatkoa kaikille.

SK

Kommentit (2)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Keski-ikää ei voi paeta. En tiedä onko syytäkään, koska siinä on paljon hyvää. Useasti saa lehdistä lukea tai kuulla ympärillään, kuinka ihanaa on olla keski-ikäinen nainen. Mutta entäs se nurja puoli.

Keski-ikäinen, pitkään parisuhteessa ollut henkilö miettii, että onkohan se puoliso sittenkään se oikea. Lapset ovat lentäneet pesästä, ja huomataan, ettei olekaan mitään yhteistä. Mietitään, että olisipa hienoa olla yksin, koska vuosien yhdessäolon jälkeen toisen jalan asentokin ärsyttää. Toisaalla pitkään yksin ollut keski-ikäinen sinkku miettii, että olisipa joku jonka kanssa viettää aikaa yhdessä. Samalla samainen sinkku on jo kokenut muutamia suhteita, eikä ole innostunut kuitenkaan enää yrittämään uudelleen. Vähemmästäkin puskee kriisi päälle.

Keski-iässä huomaat juttelevasi enemmän ja enemmän kaiken maailman vaivoista. Lääkärit pudottavat hienosti maan pinnalle, jos kuvittelet olevasi nuori. Gynekologi muistuttaa, kuinka se hormonitoiminta nyt vaan laskee. Koko ajan on kuuma, posket hehkuu punaisena. Puhumattakaan kaiken maailman vaihdevuosista, virtsankarkailusta ja limakalvojen kuivumisesta.

Entäs sitten se vartalon muutos. Ennen niin kimmoisa nahka alkaa roikkua joka puolelta. Rintaliivien kuppikokokin kasvaa vain sen takia, että ne nahkat täytyy saada tungettua johonkin, kudoksesta ei ole enää tietoakaan. Hiuksiin pukkaa harmaata, hyvänä jatkumona kasvoihin tulleisiin ryppyihin. Jos väreillä tai meikillä jotain saakin peitettyä, kaula ja kasvot kyllä paljastavat totuuden. 

Ole tässä nyt sellainen ihana, seksikäs keski-ikäinen nainen.

Plääh ;)!

SK

 

 

Kommentit (0)

Onkohan muilla koskaan tunne, että he ovat tässä elämässä eksyksissä? Itselläni on ollut jonkun aikaa tunne, ihan kuin olisin veneessä keskellä merta, ilman airoja. Ei hajuakaan minne olen menossa. On sellainen tunne kuin en kuuluisi mihinkään. Katselen muiden menoa ja ihailen ihmisten suunnitelmallisuutta sekä heidän unelmointiaan. En osaa unelmoida mistään. Ehkä se johtuu siitä, että viime vuosina monet asiat ovat menneet pieleen ja enää ei uskalla unelmoida.

En tiedä johtuuko tunne alkavasta keväästä? Keväthän on aina sellainen uudistumisen aika, luonto herää. Jos katson eteenpäin, en näe mitään uutta. Kuljen samaa polkua päivästä toiseen, ilman minkäänlaista päämäärää. Vai johtuuko tämä jokin aika sitten päättyneestä parisuhteesta? Suhde kesti 8 kuukautta, eikä johtanut mihinkään, eikä olisi koskaan johtanutkaan. Näin aikuisena ja pitkään sinkkuna olleena, sitä haluaisi suhteen etenevän edes vähän. Ottaahan se päähän, kun tajuat taas olevasi lähtöasetelmissa, sinkkukuopassa.Tai johtuisiko tunne vaikkapa työstäni, mikä tuntuu tylsältä, eikä anna mitään? Viimeiset kymmenen vuotta samassa toimistossa, samaa työtä. Kaksikymmentä vuotta ja ylikin samaa alaa.... Valitettavasti en nauti siitä. Mutta en näe tällä hetkellä ulospääsyäkään. Töitä on haettu, vaan ei natsaa, nuoremmat ja kouluttautuneemmat saavat paikat. Pois työelämästä en voi heittäytyä rahan takia.  Olisiko syynä lapset, jotka kasvavat ja itsenäistyvät? Ikäkriisi, täytän muutaman vuoden päästä viisikymmentä? Jotenkin odotan kauhulla sitä, kun lapset muuttavat pois, ja jään yksin. Tällä hetkellä se tuntuu kauhistuttavalta ajatukselta, kun ennen ajattelin sen olevan hienokin juttu. Tunnen itseni vanhaksi kävyksi! 

No en minä kuitenkaan missään masennuksen kourissa ole. Varmasti nuo kaikki edellä mainitut aiheuttavat "airottomuuden" tunteen. Jotenkin vain tämä vuoden alku on ollut tällaista ajelehtimista.

On kai normaalia välillä käydä syvissä vesissä pohdiskelemassa? Ajelehdin nyt aikani, kunnes taas löydän airot :). Purjehtikaa te muut!

SK

Kommentit (6)

Arja - Kodin Kuvalehti
Liittynyt12.8.2014
1/6 | 

Hei! Uskon, että kokemuksesi on tuttu monelle: jossain vaiheessa elämää voi tulla tunne, että sitä vain ajelehtii. Jaoin postauksesi KK:n Facebook-kavereille. Toivotaan, että joku antaa sinulle hyviä vinkkejä!

Leppäkerttu
2/6 | 

Hei!

Moni löytää kumppanin vielä vanhainkodissa, joten toivoa on että se oikea osuu eteen. Ehkä harrastuksen tai vapaaehtoistyön kautta on mahdollista tavata uusia ihmisiä, myös uusia kavereita. Esimerkiksi työväenopistoilla ja avoimessa yliopistossa on laaja kurssitarjonta. Sitten on myös lavatansseja, kuorolaulua, eksoottista ruoanlaittoa, erilaiset näyttelyt ja konsertit ynnä muuta... Myös lähipubista saattaa löytyä joku...

Jos pidät lapsista voit myös miettiä uutta työuraa hoitajana esimerkiksi perhepäivähoidossa tai ohjaajana iltapäiväkerhossa. Palkka on pieni mutta töissä ei takuulla ole tylsää! Voit myös ryhtyä tukiperheeksi/henkilöksi lapselle tai nuorelle ynnä muuta. Seurakunnilla on myös paljon toimistaa kaikenikäisille.

Jos on varaa voit tehdä pienen matkan isojen lasten tai ystävättären kanssa. Esimerkiksi laivaristeilylle on yleensä kiva lähteä hyvässä seurassa ja sieltä voi myös löytyä uutta seuraa. Myös ravintola tai kylpyläkäynti voi piristää näin lopputalvesta.

Ihanaa kevättä toivoen!

Sari Kristiina
Liittynyt30.8.2015

Hei,

kiitos vinkeistä. Olen aika aktiivinen harrastaja ja laaja ystäväpiirikin on :). Mutta jotenkin sitä miettii silti tuollaisia, välillä. Alan vaihto ei valitettavasti ole mahdollista juurikin taloudellisista syistä. Mutta olen tuota vapaaehtoisjuttua miettinyt pidemmällä tähtäimellä. Sitä olisi joskus kiva tehdä, kun vain aikaa olisi. Tuottaisi varmaan paljon hyvää mieltäkin.

Pikkureissuja tehdään aina välillä. Silloin kyllä täytyy olla kaverit mukana, yksin äidin seura ei murkuille oikein kelpaa. Tämä on käsittääkseni ohimenevä vaihe :).

Mukavaa kevättä sinullekin Leppis!

Armopala
3/6 | 

Itselläni on sama tilanne, mutta ilman päättynyttä suhdetta tai lapsia.
Laineilen keskellä ei mitään, tai oikeastaan seison keskellä aavikkoa tai kivistä tietä, josta ei näy ulospääsyä. Surkea työpaikka, suuret viimeaikaiset menetykset, yksinäisyys.
Olisipa jo kesäloma, niin saisi hetkeksi sammaloitua rauhassa.

Seuraa 

Kahden poismuuttaneen nuoren äiti, erään miehen naisystävä. Oman äitini sanoja lainatakseni: "Sarin elämästä tulee väkisinkin mieleen sana tuulitunneli." Paljon on sattunut ja tapahtunut, hyvässä ja pahassa. 

Kirjoittelen elävästä elämästä, ilman punaista lankaa, asioista suoraan niiden oikeilla nimillä.

 

Blogiarkisto

Kategoriat