Terve! Olipa tässä vuoden kirjoituslukko. Ei vaan irronnut tekstiä. Huh, paljon on kyllä tapahtunutkin. Asuntoni saimme vihdoinkin myytyä viime vuoden lopulla, kolme päivää ennen toimeksiannon päättymistä. Lähes vuoden se olikin myynnissä. Vatkasin loppuun asti, että muutanko vuokralle vai ostanko oman. Päädyin ostamaan oman. Kerrostaloasumista 20 vuoden jälkeen nyt takana puolisen vuotta. En ole katunut. Kunpa olisin jo aikanaan tajunnut tehdä tämän ratkaisun. Tämä on niin helppoa asumista, ei ruohonleikkuuta, terassin öljyämistä tms. Asuntoni sijaintikin on loistava, ranta, lenkkipolut ja kaupunki lähellä.

Ainoa, mikä on ehkä vähän aiheuttanut ahdistusta, ettei minulla ole ollut omaa huonetta. Olen onnellisesti saanut aina elää niin, että on ollut oma makkari. Nyt olen siis nukkunut olohuoneessa. Asiaan kyllä tuli muutos viime viikonloppuna, kun tyttäreni muutti pois. Ja tämähän on aivan outoa! Ei se, että sain itselleni makuuhuoneen, vaan tyttären poissaolo. Hän on vasta 15-vuotias, ja ihmettelen, että miten tässä nyt ollaan äiti. Soitanko joka päivä, käynkö kylässä joka viikko?

Oli myös outoa käydä kaupassa, kun ei tarvinnutkaan ostaa niitä jugurtteja, joita tytär yleensä syö! Olin niitä jo automaattisesti ottamassa hyllystä. Myönnän, tippa tuli linssiin. En ikävöi, mutta jotenkin tämä on vaan niin outoa. Olen kovasti miettinyt mennyttä aikaa. Lasteni nuoruus ei ole aina ollut ruusuilla tanssimista. Mietin, että olenko toiminut oikein kaikissa tilanteissa. Poikani täyttää kohta 18 vuotta, sekin on asia, mikä on laittanut miettimään kaikenlaista. Välillä mietin, että voi kun olisi aikanaan tajunnut, kuinka nopeaan tämä aika menee. Kauheasti pyörii ajatuksia päässä. Olen lomalla, joten aikaa on miettiä.

Olen siis kerrostalon asukki, etä-äiti, joka elää etäsuhteessa. LAT (living apart together) -aiheesta olikin jossain kirjoitus. Olemme poikaystävän kanssa olleet kohta kaksi vuotta yhdessä, emmekä aio muuttaa yhteen. Näemme pääasiassa viikonloppuisin. Nekin jäävät välillä vuorokauden mittaisiksi, koska teen todella usein töitä lauantaisinkin. Mutta tämä sopii meille.

Johtuen ilta- ja viikonloppupainoisesta työstä  sekä etäsuhteesta, ystävien tapaaminen on jäänyt vähälle. Mutta sellaista se elämä on, jostain vaan on karsittava. Ja työ on tärkeää, jotta saa rahaa. Lapset ja suhde menee edelle. Työni on myös kovin sosiaalista, ja vapaa-ajalla sitä tykkää olla hiljaisuudessa. Takana on aika raskastakin aikaa, ja olen halunnut asioita käsitellä itsekseni. Nyt onneksi näyttää valoisammalta. Ehkä syksyllä saan aikaiseksi järjestää tupaantuliaiset ystävilleni :).

Kirjoitan tätä parvekkeella, missä on hieman viileämpi. Moni varmasti tietää, mitä on olla kerrostalon ylimmässä kerroksessa näillä helteillä. Ihanaa, kun on lämmin, mutta jossain se raja menee. Välillä on aivan hapeton olo.

Nyt mietin, että osaanko enää julkaista kirjoitustani!

Ihanaa viikon jatkoa kaikille.

SK

Kommentit (2)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden poismuuttaneen nuoren äiti, erään miehen naisystävä. Oman äitini sanoja lainatakseni: "Sarin elämästä tulee väkisinkin mieleen sana tuulitunneli." Paljon on sattunut ja tapahtunut, hyvässä ja pahassa. 

Kirjoittelen elävästä elämästä, ilman punaista lankaa, asioista suoraan niiden oikeilla nimillä.

 

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat