Onkohan muilla koskaan tunne, että he ovat tässä elämässä eksyksissä? Itselläni on ollut jonkun aikaa tunne, ihan kuin olisin veneessä keskellä merta, ilman airoja. Ei hajuakaan minne olen menossa. On sellainen tunne kuin en kuuluisi mihinkään. Katselen muiden menoa ja ihailen ihmisten suunnitelmallisuutta sekä heidän unelmointiaan. En osaa unelmoida mistään. Ehkä se johtuu siitä, että viime vuosina monet asiat ovat menneet pieleen ja enää ei uskalla unelmoida.

En tiedä johtuuko tunne alkavasta keväästä? Keväthän on aina sellainen uudistumisen aika, luonto herää. Jos katson eteenpäin, en näe mitään uutta. Kuljen samaa polkua päivästä toiseen, ilman minkäänlaista päämäärää. Vai johtuuko tämä jokin aika sitten päättyneestä parisuhteesta? Suhde kesti 8 kuukautta, eikä johtanut mihinkään, eikä olisi koskaan johtanutkaan. Näin aikuisena ja pitkään sinkkuna olleena, sitä haluaisi suhteen etenevän edes vähän. Ottaahan se päähän, kun tajuat taas olevasi lähtöasetelmissa, sinkkukuopassa.Tai johtuisiko tunne vaikkapa työstäni, mikä tuntuu tylsältä, eikä anna mitään? Viimeiset kymmenen vuotta samassa toimistossa, samaa työtä. Kaksikymmentä vuotta ja ylikin samaa alaa.... Valitettavasti en nauti siitä. Mutta en näe tällä hetkellä ulospääsyäkään. Töitä on haettu, vaan ei natsaa, nuoremmat ja kouluttautuneemmat saavat paikat. Pois työelämästä en voi heittäytyä rahan takia.  Olisiko syynä lapset, jotka kasvavat ja itsenäistyvät? Ikäkriisi, täytän muutaman vuoden päästä viisikymmentä? Jotenkin odotan kauhulla sitä, kun lapset muuttavat pois, ja jään yksin. Tällä hetkellä se tuntuu kauhistuttavalta ajatukselta, kun ennen ajattelin sen olevan hienokin juttu. Tunnen itseni vanhaksi kävyksi! 

No en minä kuitenkaan missään masennuksen kourissa ole. Varmasti nuo kaikki edellä mainitut aiheuttavat "airottomuuden" tunteen. Jotenkin vain tämä vuoden alku on ollut tällaista ajelehtimista.

On kai normaalia välillä käydä syvissä vesissä pohdiskelemassa? Ajelehdin nyt aikani, kunnes taas löydän airot :). Purjehtikaa te muut!

SK

Kommentit (6)

Arja - Kodin Kuvalehti
Liittynyt12.8.2014

Hei! Uskon, että kokemuksesi on tuttu monelle: jossain vaiheessa elämää voi tulla tunne, että sitä vain ajelehtii. Jaoin postauksesi KK:n Facebook-kavereille. Toivotaan, että joku antaa sinulle hyviä vinkkejä!

Leppäkerttu

Hei!

Moni löytää kumppanin vielä vanhainkodissa, joten toivoa on että se oikea osuu eteen. Ehkä harrastuksen tai vapaaehtoistyön kautta on mahdollista tavata uusia ihmisiä, myös uusia kavereita. Esimerkiksi työväenopistoilla ja avoimessa yliopistossa on laaja kurssitarjonta. Sitten on myös lavatansseja, kuorolaulua, eksoottista ruoanlaittoa, erilaiset näyttelyt ja konsertit ynnä muuta... Myös lähipubista saattaa löytyä joku...

Jos pidät lapsista voit myös miettiä uutta työuraa hoitajana esimerkiksi perhepäivähoidossa tai ohjaajana iltapäiväkerhossa. Palkka on pieni mutta töissä ei takuulla ole tylsää! Voit myös ryhtyä tukiperheeksi/henkilöksi lapselle tai nuorelle ynnä muuta. Seurakunnilla on myös paljon toimistaa kaikenikäisille.

Jos on varaa voit tehdä pienen matkan isojen lasten tai ystävättären kanssa. Esimerkiksi laivaristeilylle on yleensä kiva lähteä hyvässä seurassa ja sieltä voi myös löytyä uutta seuraa. Myös ravintola tai kylpyläkäynti voi piristää näin lopputalvesta.

Ihanaa kevättä toivoen!

Sari Kristiina
Liittynyt30.8.2015

Hei,

kiitos vinkeistä. Olen aika aktiivinen harrastaja ja laaja ystäväpiirikin on :). Mutta jotenkin sitä miettii silti tuollaisia, välillä. Alan vaihto ei valitettavasti ole mahdollista juurikin taloudellisista syistä. Mutta olen tuota vapaaehtoisjuttua miettinyt pidemmällä tähtäimellä. Sitä olisi joskus kiva tehdä, kun vain aikaa olisi. Tuottaisi varmaan paljon hyvää mieltäkin.

Pikkureissuja tehdään aina välillä. Silloin kyllä täytyy olla kaverit mukana, yksin äidin seura ei murkuille oikein kelpaa. Tämä on käsittääkseni ohimenevä vaihe :).

Mukavaa kevättä sinullekin Leppis!

Armopala

Itselläni on sama tilanne, mutta ilman päättynyttä suhdetta tai lapsia.
Laineilen keskellä ei mitään, tai oikeastaan seison keskellä aavikkoa tai kivistä tietä, josta ei näy ulospääsyä. Surkea työpaikka, suuret viimeaikaiset menetykset, yksinäisyys.
Olisipa jo kesäloma, niin saisi hetkeksi sammaloitua rauhassa.

Sari Kristiina
Liittynyt30.8.2015

Armopala, unohdit syvän kuopan, josta ei ole tikapuita pois ;). Hyviä mielikuvia käytät, sopii hyvin kuvaan. Samassa paatissa ollaan.

Mutta kivaa kevättä sinulle!

Seuraa 

Kahden teinin yksinhuoltaja. Oman äitini sanoja lainatakseni: "Sarin elämästä tulee väkisinkin mieleen sana tuulitunneli." Paljon on sattunut ja tapahtunut, hyvässä ja pahassa. 

Kirjoittelen elävästä elämästä, ilman punaista lankaa, asioista suoraan niiden oikeilla nimillä.

 

Blogiarkisto

Kategoriat