Sunnuntai-ilta ja takana leppoisa viikonloppu. Joskus on vaan niin kiva elää ilman suurempia suunnitelmia. Perjantaina katseltiin Vain Elämää ensimmäisen kerran tällä kaudella. Olen Pave Maijasen iso fani. Muuten sarja ei jaksa enää kiinnostaa, kuten ei muutkaan toistansa toistavat sarjat. Uusia formaatteja tipahtelee tuon tuosta, mutta olen aina yhtä pihalla, jos näistä keskustellaan. Aika monta ohjelmaa voisi yhdistää yhteen ja samaan formaattiin. Ihmiset voisivat alasti kokkailla ja laulaa treffailun merkeissä, jossain luksuskodissa tietenkin. 

Eilen kävin Iittalan lasimäellä. Täytyy sanoa, että kyllä kotimainen design on kaunista. Jos olisi ylimääräistä rahaa, Kastehelmi-sarja löytäisi tiensä kotiini. Muumimukeja jäi käteen, alennuksessa kun olivat. Mutta en niitäkään keräile. Kaapit ovat muutenkin väärällään astioita. 

Halloween oli selkeästi esillä sosiaalisessa mediassa. Kyseinen juhla tuntuu rantautuvan kovaa vauhtia tänne Suomeenkin. Itse olen kyseisen juhlan kokenut Yhdysvalloissa vuonna 1986. Siellä lapset kiersivät talosta taloon karkkia kerjäten ja naamiaisasuihin pukeutuen. Muistan kuinka menimme joukolla farmille, missä oli kurpitsoja rivitolkulla. Saimme valita omamme ja teimme niistä lyhdyt. Kyllä siinä oli teinilikka ihmeissään, kun piti upottaa kätensä kurpitsan sisuksiin :). Sitä vain mietin, että pyhäinpäivän alkuperäinen ajatus ja Halloween ei välttämättä mene yksiin... 

Lehdistä on tullut luettua kaikenlaisia juttuja tänä viikonloppuna. Jossain pohdiskeltiin syyllisyyden tunteita. Joku tuntee syyllisyyttä, koska ei ole isänsä  tai sisarustensa kanssa tekemisissä. Toinen tuntee syyllisyyttä, koska tekee töitä niin paljon. Siitä tulikin mieleeni juttu, jossa eräs nainen kertoi loppuun palamisestaan ja pohjalla käymisestään. Tämäkin syyllisyyden tuntojen aiheuttamaa. Aika hurjaa touhua. En kyllä itse tunnusta kauheasti potevani syyllisyyttä mistään. Elämä vaan menee niin kuin menee, ja oma hyvinvointi täytyy pitää ykkösenä. Näin se vaan on.

Sitten taas niistä parisuhteistakin oli juttua. Lähinnä pisti silmään juttu, jossa käsiteltiin sitä, kuinka päättyneen parisuhteen aiheuttamasta pettymyksestä pääsee parhaiten yli. Allekirjoitan sen, että välit vain poikki kerrasta siinä määrin kuin mahdollista. Ollaan ystäviä -erot ovat toki mahdollista, ilman muuta.

Keskenmenoista oli juttua myös, ja siitä minkälaista tukea pitäisi keskenmenon kokevan saada. En tiedä miten nykyään on. Omalla kohdallani n 16 vuotta sitten käytiin poliklinikalla ja homma hoidettiin alta pois. Toisella kerralla tosin oli kesäaika ja jouduin synnyttäneiden osastolle toipumaan... Niistäkin selvittiin, eikä jäänyt traumoja. Olen sellainen, että hyväksyn tapahtuneet koettelemukset, enkä jää niitä märehtimään liikaa. Toisen keskenmenon jälkeen päätinkin, että jos vielä yksikin tulee, loppuu yritys siihen. Sitten hankitaan koira. No, koiraa tarvinnut hankkia. Toisen lapseni kohdalla tietämättäni odotin kaksosia, joista toinen ei selvinnyt, vaan meni kesken alkumetreillä. Nyt nämä tuntuvat kovin kaukaisilta asioilta ja olen kovin onnellinen kahdesta lapsestani.  

Tänään sain lapseni villasukat valmiiksi, kuukauden nyhertämisen jälkeen. Tytär jo vihjaili, että mahtaako ne olla jouluksikaan valmiina. Aina vaan ei jaksa ja ehdi keskittyä kaiken maailman kavennuksiin ja kantapäihin. Sellaiset hienot pitkävartiset musta-valkoraidalliset niistä tuli.

On muuten hienoa olla nainen ja saada kärsiä hormoonien tuomista sivuoireista. Tänään on ollut sellainen väsy päällä, että sohva on ollut selkää vasten monta tuntia. Nukuin tunnin päiväunetkin, teki niin hyvää väsyneelle naiselle. Tänään on siis ollut sellainen pakkolepopäivä :).

Tällaista pulinaa tänään, mukavaa alkavaa viikkoa kaikille lukijoille!

Sari Kristiina

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Kahden teinin yksinhuoltaja. Oman äitini sanoja lainatakseni: "Sarin elämästä tulee väkisinkin mieleen sana tuulitunneli." Paljon on sattunut ja tapahtunut, hyvässä ja pahassa. 

Kirjoittelen elävästä elämästä, ilman punaista lankaa, asioista suoraan niiden oikeilla nimillä.

 

Blogiarkisto

Kategoriat