Silmiini on osunut kirjoituksia ihmisten unelmista ja haaveista. Olen vähän kyllästynyt pariin juttuun tässä aiheessa. Joka paikassa toitotetaan, ettei kannata elää "sit kun" -elämää tai unelmia pitää olla. Itse en juurikaan jaksa unelmoida tai haaveilla. Oli toki aika, jolloin paljonkin haaveilin ja unelmoin. Olen haaveillut omasta talosta, lapsista, miehestä jne. Kaikki olen kokenut, mutta en haaveillut avioerosta tai siitä, että lapsistani tulee puoliorpoja. En myöskään haaveillut olevani työssä, joka ajan myötä kyllästyttää suuresti.

Olen siis tullut liian realistiksi? Ehkä olen. Mutta toisaalta hyväksyn, että elän päivä kerrallaan. En osaa miettiä asioita pitkälle tulevaisuuteen, koska olen kokenut, kuinka matkalle voi tulla muuttujia. 

Mitä eroa on sitten unelmoinnilla ja haaveilulla? Mielestäni unelmointi sellaista ehkä hiukan epärealistisen asioiden pohdiskelua. Sellaista suuruudenhulluuden ajattelua positiivisessa mielessä. Haaveilu on taas realististen asioiden pohdiskelua. Asioiden, jotka on saavutettavissa. Haaveilin joskus ajasta, jolloin saan omaa aikaa. Nyt sitä on ja olen paniikissa, koska lapset kasvavat niin vauhdilla. Eilen itkin, koska toinen lapseni lähti viikoksi Lappiin. Tuntui hienolta, mutta toisaalta mietin aikaa, kunnes hän muuttaa pois. Ajatus tuntuu vieraalta. En siis haaveile omasta ajasta enää :). Näin pudotaan maanpinnalle! Ja tästä edellisestä syystä haaveilen, että josko joskus tapaisin sen Oikean. Ajatus siitä, että kotonani ei ole ketään muuta kuin minä, tuntuu vähän yksinäiseltä. Haaveilen myös uusia tuulia työelämään. Eli nämä ovat asioita, jotka kai voivat oikeasti toteutua.

Toisaalta haaveet voivat liipata tavoitteita. Suurin tavoitteeni ja haaveeni on saada lapset kunnialla maailmalle. Vaikka suren heidän tulevaa lähtöään, toki toiveena on heidän pääsevän omaan elämään kiinni kivuttomasti. En tosiaankaan tiedä mitä sitten kun​, jään yksin tai pääsen eläkkeelle. Kuka tietää, mikä on elämäntilanne silloin.

Tämä pohdiskeluni lienee liittyy edellisen blogikirjoitukseni aatoksiin. Hullua kai pohdiskella lasten muuttamista pois, koska siihen vielä muutama vuosi aikaa. Ehkäpä tämä on valmistautumista viidenkympin kriisiin :).

Vaikka en suuresti unelmoi tai haaveile, allekirjoitan tämän oman mietelauseeni:

​Irrottele, älä jarruttele. Nauti, älä pelkää. Elämä on edessä. Astu  rohkeasti kynnyksen yli.

​SK

 

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden poismuuttaneen nuoren äiti, erään miehen naisystävä. Oman äitini sanoja lainatakseni: "Sarin elämästä tulee väkisinkin mieleen sana tuulitunneli." Paljon on sattunut ja tapahtunut, hyvässä ja pahassa. 

Kirjoittelen elävästä elämästä, ilman punaista lankaa, asioista suoraan niiden oikeilla nimillä.

 

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat