Hurmaava Nukkekoti - jo ennen remonttiakin!

klo 15:19 | 3.6.2019

Kesälomamuistoja vuodelta 2017:

Tältä päivältä en osannut odottaa mitään. Aamu näytti juuri niin sateiselta, ettei mustikkametsäänkään olisi asiaa. Avasin aamun Länsi-Savon toivoen, että jotain ilmaantuisi. Siinä se istui, menovinkeissä, Nukkekoti.

"Äiti, mikä se sellainen Nukkekoti on?", kysyi yöunilta herännyt Anni. "En tiedä", vastasin, "mennään katsomaan". Niin me menimme. Ajoimme tunnin ja rapiat katsomaan kohdetta, josta pikaisen nettiselailun jälkeenkään ei oikein tiennyt mitään. Onkohan käynyt niin, että Nukkekotia pidetään alueen lapsiperheiden leikkipaikkana eikä oikein ole oivallettu, minkälainen aarre se olisi myös matkailukohteena? Parkkipaikallekaan ei ole opasteita, vain musta viitta kertomasa, että suunta on tuo. Jätimme auton sairaalan parkkiin, vaikka lähempänäkin olisi ollut tilaa.

Ei siis sillä, että minun takapuoleni liikaa kävelystä kapenisi. Sitä minä vaan, että opasteet auttaisivat suuntaamisessa silloin, kun pienen hiekkatien alussa arpoo, saako koslan päätepisteessä ympäri. Umpiperään ei viitsisi farkkua ajaa - ja pakittaa pois. Paikalliset kyllä tietävät.

Kyllä kannatti, kotiseutumatkailu! Lähdimme aamusta puoli kymmenen ja olimme takaisin puoli viisi. Lounastauko välissä. Nukkekoti houkuttelee leikkiin!

Oli muuten hassu sattuma tuo lounasjuttukin. Lähdimme sairaalan parkista kävelemään arviolta kohti keskustaa ja K-marketin kohdalla lapset ilmoittivat olevansa todella nälkäisiä. Sanoin heille, etten tunne alueen ravintoloita, mutta lähdetään kävelemään silmämääräisesti vilkkaimman näköista katua - kyllä se jossain vaiheessa ravintolaksi muuttuu. "Anteeksi", sanoi vanhempi mies, "etsittekö jotain?" "Ruokapaikkaa", vastasin. "Menette tuota Keskuskatua eteenpäin, siellä on Ravintola Taica." Mies varmisti vielä vaimoltaan ja kyllä, tuohon suuntaan töppöstä toisen eteen. "Kuuntelin teidän keskustelua", sanoi ystävällinen mies hymyillen, "sillä arvasin sanoa". Kiitimme ja jatkoimme matkaa. Ja hyvä niin, saimme kuvut täyteen ja pääsimme jatkamaan retkipäiväämme.

Miltäpä meidän päivämme sitten näytti, melkolailla tältä:

Nukkekoti ei siis ole pelkkä yksi pirtti (tämän opimme astuessamme portista sisään) vaan päärakennuksen ja pienempien mökkien muodostama kokonaisuus. Jossain pisteissä oli materiaalimaksut. Päärakennuksessa oli myös kahvio ja mahdollisuus katsoa elokuvia. Kesäpäivänä jätimme Kiljusen herrasväen väliin. Alueelle ei ole pääsymaksua.

Nukkekodilla oli myynnissä euron aluekarttoja, joihin oli aarteenetsinnän tavoin merkitty seitsemän kohdetta. Ensimmäinen vihje oli annettu kartassa, seuraavat vihjeet sai aina löydettyään kohteen. Kun kaikki seitsemän kohdetta oli käyty, kartta palautettiin kahvioon ja sitä vastaan sai pienen yllätyksen. Anni valitsi rintamerkin. Tosin puuhaa oli ympärillä niin runsaasti, että kartan kanssa eteneminen kiinnosti vain kahden rastin verran. Tärkeintä ei ole päämäärä vaan itse matka, joten kaikki savat palkinnon rasteista riippumatta :)

Euron popparit ja kyytipojaksi euron pillimehu.

Meidän junnujen yksi suosikkipeleistä on vanha kunnon fortuna ja Nukkekodilla pääsi pelaamaan myös astetta isompaa versiota. Lyömäpuikkona krokettimaila.

Onnenpyörä oli ihan huippujuttu! Ensin pyöräytetään ja sitten numeroa vastaavan peltipurkin sisäpuolelta katsotaan tehtävä. "Rapsuta mahaasi ja päätäsi samaan aikaan." Ihana idea sovellettavaksi esimerkiksi lasten synttäreille!

Pikku Posti eli meidän leikissä kauppa, oli lasten mieleen. Hyllyiltä löytyi tyhjiä elintarvikepakkauksia ja käytöstä poistettuja kassakoneita oli useammallekin leikkijälle. Mutta mikä kolahti lapsiin eniten: vanha kunnon lankapuhelin!

Kauppias hoitaa homman :) Viivakoodeja ei tässä kaupassa tunnettu, mutta silti kassakone lauloi varsin iloisesti!

Asiakkaat tiedustelevat tuotteiden saatavuudesta :)

Ateljeessa sai askarrella kolmen euron tarvikemaksua vastaan. Ilmeisesti kotona on tätä lajia tarjolla vähintäänkin riittävästi, sillä mökki ei kiinnostanut lapsia. Meidän lapsia. Muita kylläkin :)

Päärakennuksen yläkerrassa sai sovittaa roolivaatteita ja kenkiä. "Miksi täällä ei ole poikien kenkiä", kysyi Tomi. Oikeassahan poika oli, kenkävalikoima koostui pääasiassa vain naisten korkokengistä. Ei kaikkein turvallisimpia tepasteluvälineitä. Roolivaatteiden hohtoa söi se, että ne olivat valtaosaltaan aivan liian suuria meidän alle 120 senttiselle tytölle.