Oon taas uupumuksen takia sairaslomalla. Sain tällä kertaa huimat 18 päivää ja tabuja kaupan päälle. Se psykiatri tuntui ehkä jollain tasolla ymmärtävän mikä mättää, mutta ei oikeastaan mitenkään kommentoinut tätä mun tilaa eikä sanallakaan maininnut mitä tapahtuu tän saikun jälkeen. Ilmeisesti mun kuuluu nyt vaan väkisin voimaantua tässä ajassa ja palata hymy huulilla töihin, vaikka siellä ei ole mikään muuttunut. Ai miten niin tuntuu, että oon ihan yksin tän tilanteeni kanssa?!

Oon kovasti yrittänyt jäsentää itselleni, et mikä se syy on miks mä oon nyt tässä. Mä yritän kirjottaa kaiken tähän auki ja en pistäis ollenkaan pahakseni jos joku haluaa kommentoida, et mitä ajatuksia tää siellä ruudun toisella puolella herättää.

Oon nyt ollut tuolla nykyisessä työpaikassani reilut puolitoista vuotta. Sinä aikana oon opetellut neljä eri työtehtävää, kaikki hyvin erilaisia. Oon sinänsä ollut onnekas, että oon saanut niin paljon erilaista kokemusta ja moni työkaveri onkin sanonut, että sähän osaat kohta kaiken. Toisaalta mä oon aina palannut näistä muista tehtävistä takas sinne ns. alimmalle tasolle, kassatyöhön.

Kassahommia kukaan meillä ei oikein tunnu arvostavan, vaikka se on tosi raskasta työtä. Koko päivä sun pitää olla samassa mielentilassa, hymyillä ja tervehtiä joka ikinen asiakas, kysyä tietyt kysymykset ja toistaa satoja kertoja samat asiat. Työ sinänsä on helppo oppia, mutta sen ykstoikkoisuus ja etenkin se, että se on hyvin kaukana omasta alasta ja siitä mitä oikeasti haluaa tehdä tekee sen, että siitä työstä ei saa mitään takas, vaikka itsestä antaa kaiken. 

Kassalta pääsin lähemmäs niitä oman alani töitä kahteen eri työtehtävään, joita tein osittain yhtä aikaa. Aikansa se oli kivaa, mielenkiintoista, innostavaa ja vaikka mitä. Sit aloin tajuamaan, kuinka säännösteltyä ja sekavaa kaikki oli. Oli useita ihmisiä päättämässä lopputuloksesta ja kaikilla tietenkin erilaiset näkemykset ja toivomukset. Ohjeistukset välillä epämääräisiä, toisessa hommassa tosi fyysistä ja raskasta joka paikkaan juoksemista, toisessa tosi tiukat aikataulut. Työt ei koskaan lopu, kun jonkun homman sait tehtyä, listaan tuli uusia tehtäviä. Oma rooli ja asema oli välillä epäselvä, en tiennyt kenen ohjeita ja vaatimuksia piti noudattaa. Sääntöjä tuli ovista ja ikkunoista ja tuntui että kaikki omat ehdotukset torpattiin jonkun säännön perusteella. Periaatteessa haluttiin uutta ja innovatiivista, mutta mitään sellaista ei saanut toteuttaa. Tuntui, että mun pitää vaan kiltisti tehdä se mitä toiset vaatii, eikä mulla itselläni ollut sananvaltaa mihinkään. Näistä hommista jäin viime kesänä tälle mun ensimmäiselle uupumussaikulleni.  

Tällä hetkellä teen työtä, joka on osittain omaa alaani, mutta silti vielä aika kaukana sitä mitä oikeasti haluan ja missä koen olevani hyvä. Tässä hommassa parasta on asiakkaiden kiitokset, huonointa esimiehen asenne, epävarmuus omasta asemasta sekä jatkuva ihmiskontaktissa oleminen. Väsyn siitä, että joudun ihan koko ajan olemaan siinä tietyssä asiakaspalvelumoodissa, eikä päivässä ole yhtään hetkeä kun saisi tehdä hommia yksin, omaan tahtiin. Mulla on koko ajan sellainen olo, että olen ylimääräinen eikä mua arvosteta samalla tavalla, kuin tämän osaston vakityöntekijöitä. Mulle on useaan otteeseen muistutettu, kuinka mä olen heille vain kesätyöntekijä ja soppari loppuu elokuun loppuun. Mun jatkoni tuolla osastolla on edelleen epävarmaa (vaikka tilanteen piti selvitä ennen kuin esimies jää lomalle) ja mua syyllistettiin siitä, että en ymmärtänyt hakea jatkoa eräässä epäselvässä hakutilanteessa, en siis toisin sanoen tajunnut, että se haku koski myös minua. Muillakin on samoja ajatuksia yhteisestä esimiehestämme ja mä olen yrittänyt vaikuttaa tilanteeseen puhumalla tiimijohtajan kanssa, joka on luvannut viedä asiaa eteenpäin, mihin haluaisin tosi kovasti uskoa. Muidenkin piti puhua, mut eivät sitten vissiin uskaltaneetkaan. 

Nyt pelkään, että en saa jatkaa tän saikun takia ja mut potkitaan taas takaisin kassalle (siitäkin huolimatta, että tuon nykyisen työni osaajia ei ole joka oksalla ja mut on just koulutettu hommaan). Jouduin jo kerran aiemmin ottamaan yhden sairaslomapäivän stressioireiden takia ja silloin tää mun esimies heitti ilmoille, että musta ei olisi tuohon työhön ja että kaikki tää väsyminen ja stressi olis mun omaa syytä. Silloin esimies vihjasi myös, että voidaan myös purkaa tää työsopimus jos musta ei tähän ole. Siispä, tuskin se nytkään tajuaa, että ehkä tässä voi taustalla olla nimenomaan ne olot siellä töissä eikä mun heikkous tai huonous (asiakkaat kun ovat kuitenkin antaneet paljon hyvää palautetta joten en mä ihan surkea paska voi olla?). 

Nyt varmasti joku saattaa miettiä et miks mä edes haluaisin jatkaa tuolla osastolla kerta meno on tommosta. Se on hyvä kysymys. Tuolla ongelmana on huono esimiestyö, toisaalla työn puuduttavuus. Kai mä silti mieluummin tekisin työtä, josta edes vähän saan itselleni mielihyvää, vaikka välillä tuntuu että ei saa mitään arvostusta eikä edes yhtä kiitosta jos onnistuu. 

Nyt kun ilmoitin tiimijohtajalle anteeksi pyydellen, että joudun taas jäämään saikulle, se tuntui suhtautuvan tosi nihkeästi. Tiedän, että tää mun saikku tuli tosi huonoon hetkeen, mutta en kai mä nyt jumalauta tahallani ole ihan finaalissa?? Ilmeisesti meillä ei ole esimiehiä ja tiimijohtajia koulutettu ja valistettu kuinka toimia tilanteessa, jossa työntekijä jää työuupumuksen oireiden takia sairaslomalle. Poden siis huonoa omaatuntoa, vaikka tiedän että mun pitäis nyt keskittyä lepäämään ja jättää itsesyytökset kokonaan syyttämättä. Se olisi vaan aika paljon helpompaa, jos olisin saanut edes hitusen tukea ja ymmärrystä. 

Tässä siis tilanne missä nyt olen. Jos voittaisin lotossa tarpeeksi, lähtisin heti. Mutta koska niin tuskin tulee käymään, joudun menemään takaisin ja yrittää sinnitellä jotenkin. Mua pelottaa ja ahdistaa ajatus ensimmäisestä työpäivästä tän sairasloman jälkeen. Oon ihan varma et ne vaan ilmottaa, että mun on turha kuvitella jatkavani siellä kerta en pysty mihinkään. Viime kerralla tilanne hoidettiin niin, että tunsin oloni ihan paskaksi ja silloin olin pois vain yhden päivän. Mitähän nyt tulee vastaan, kun oon poissa jopa 18 päivää?

Tuntuu että edessä on pelkkää mustaa.. Vai onko? 

 

Mulla on yksi oljenkorsi jäljellä. Mä hain joku aika sitten yhtä työpaikkaa, joka vaikutti todella mielenkiintoiselta ja oli juurikin mun omaa alaani. Nyt oon päässyt siihen vaiheeseen, että tän yrityksen toimitusjohtaja haastattelee mua viikon päästä. Hakijoita tuohon tehtävään oli kuulemma kymmeniä ja mun mahdollisuudet siitä näkökulmasta aika pienet, mutta jos universumi ja kohtalo ja kaikki maailman jumalat haluaisi auttaa mua, niin nyt olis se tilaisuus. Sillä jos mä saisin sen työn, mä saisin uuden alun. Edessä olis muutto toiselle paikkakunnalle (joo, etäsuhde tai ero L:n kanssa, siitä ehkä pohdintaa myöhemmin) ja vihdoin työ jossa saisin tehdä sitä mitä oikeasti haluan. Pelottavaa kyllä, mutta myös toivoa herättävää.

Pyydän, pitäkää mulle peukkuja et nyt vihdoin onnistuisin ja pääsisin eteenpäin.

 

Stam1na - Puolikas ihminen

Kuka tietää missä sinä olet?
En näe sinusta puolikastakaan.
Ja mitä helvettiä on tuo olevinaan?
Tuo jatkuva toipumisprosessi
Koko elämähän on vain prosessi
Koko elämähän on vain prosessi

Tämä elämä:
Myrkynvihreä,
Kusenkeltainen, mattamusta

Siis eheydy
Siis eheydy ennalleen
Eheydy uupuu puolet
Eheydy tai yksin kuolet

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Hei!

Oon lueskellut näitä sun epätoivoa tihkuvia postauksia jonkun aikaa. Epätoivo paistaa läpi lähes joka lauseesta. Ja sillä en tarkoita sitä, että olisit jotenkin toivoton tapaus, vaan huudat selkeästi apua kaikilla kirjoituksissasi käsittelemilläsi elämän osa-alueilla. Ja koska mainitsit edellisessä, että vois halutessaan kommentoida, niin nyt kommmentoin. Että jos se auttais sua jotenkin.

Jotkut mainitsemasi asiat ovat tuttuja, toiset ei niinkään. Eli ei mulla sulle täysin omakohtaista samankaltaisuutta ole tarjota, eikä täysin vastaavaa vertaisuutta, mutta jos jotain apua sanoistani sulle olisi.

Oon jossain kohtaa elämääni huomannut, että minä itse päätän omasta onnellisuudestani. Päätän myös asioista, jotka liittyvät omaan menestymiseeni (niiltä osin kun se naisena miehisessä työssä on mahdollista). Olen tehnyt raskaalta tuntuvia ratkaisuja ja ottanut isoja askeleita sen vuoksi, että saavuttaisin sen tilanteen, jossa nyt olen. Tärkeintä on, että vaikka kaikki on ottanut kipeää, ainoatakaan askelta en kadu.

Koulutin itseni uuteen ammattiin aikuisiällä. Hemmetin hankalaa raskaana ollessa ja pienen lapsen kanssa, mutta tein sen. Jatkokoulutukset työn ohessa onkin olleet sitten ihan lasten leikkiä siihen verrattuna.

Erosin lapseni isästä 10 vuotta sitten. Neljän vuoden itsetutkiskelun jälkeen. Yhdessä olimme 13 vuotta, joista ne neljä viimeistä oli sellaista tasapainoilua, toisen loukkaamista tai sen pelkäämistä, tyytymättömyyttä ja itkua. Eroakin tehtiin vuosi. Pelkäsin yksin jäämistä, pelkäsin taloudellisen tilanteeni heikentymistä ja eniten pelkäsin että teen lapseni lapuudesta rikkonaisen kodin vuoksi jotenkin huonoa.

Työpaikan vaihdoin kaksi vuotta sitten itkun kanssa. Ikävä tuli työkavereita, mutta yleinen tyytymättömyys työyhteisön ristiriitoihin ja munattomaan esimiheen raastoi päivittäin. Itse työ ja jatkuvasti kiittämätön asiakaskunta ei oloani liioin helpottanut. Olin myös uupumuksen vuoksi sairaslomalla yli kaksi kuukautta jossain vaiheessa. Työpaikan vaihduttua kaduin suunnattomasti tekoani. Meni yli puoli vuotta, kun tajusin että uusi työhän on siltikin sitä, mitä juuri nyt haluan tehdä. Ja juuri sellainen sopiva buusti tulevaa suunnittelemaani työuraa varten. Teen työtä, joka opettaa koko ajan minulle jotain uutta.

Nyt, kaikkien näiden kipeiden ratkaisujen jälkeen olen 14 vuotiaan terveen pojan äiti, asun omistamassani asunnossa, seurustelen maailman ihanimman miehen kanssa, jonka kanssa muutamme vielä jonain päivänä yhteen, olen saavuttanut työssäni arvostetun aseman ja tulevan syksynä jatkan taas opintojen merkeissä itseni kehittämistä. En löydä mitään moitittavaa tilanteestani ja olen kiitollinen itselleni jokaisesta liikkeestä, jonka olen itseni vuoksi tehnyt.

Toivon, että uskallat tehdä ne ratkaisut. saat sen uuden työpaikan ja jätät epätyydyttävän parisuhteen. Kun mietit asioita, huomaat itsekin, että Sinun on turha tuhlata aikaasi enää asioihin, joista et saa iloa ja jotka eivät ole sinulle hyväksi. Etsit itsellesi sen sinulle parhaan tien, jota kuljet huomisesta lähtien eteenpäin. :)

Yksinäinen peltirumpu
Liittynyt23.12.2015

Hei ja kiitos kun kirjoitit!

Sun tarina antaa todellakin toivoa tulevasta ja musta on tosi hienoa, että uskalsit silloin aikanasi tehdä ne kaikki muutokset mitä silloin tarvittiin, jotta voisit olla onnellinen. 

Musta tuntuu että oon nyt semmoisessa odotushuoneessa oottamassa et miten mulle käy. Se uus työ ratkaisis monta ongelmaa ja ns. pakottais mut tekemään isoja muutoksia elämääni, joka junnaa paikallaan. Se vois antaa mulle ihan uuden suunnan ja toivottavasti myös roimasti lisää energiaa, sillä tämä jatkuva väsymys vaikuttaa jo ihan liikaa kaikkeen mun elämässä. 

Mut sit jos mä en saa sitä työtä, en tiedä yhtään mitä tekisin. Uuden työpaikan saaminen on tosi vaikeaa, puhumattakaan tästä mun alasta. Yrittäjyys tuntuis omalta ja se onkin ollut haaveena jo pitkään, mutta siinäkin mua jarruttaa tämä väsymys ja tietty pelko epäonnistumisesta. Vaikka sen yrityksen perustaisinkin, tiedän et tarvitsen jonkun tulonlähteen siihen rinnalle, sillä se todennäköisesti ei heti ala tuottamaan. 

Nyt tuntuu, että mun kohtalo on sen toimitusjohtajan käsissä, joka päättää kenet palkkaa. Sen mä kuitenkin alan tajuamaan, että mitä ikinä sen kanssa nyt käy, niin jotain muutoksia on pakko tehdä. 

Kiitos vielä kun kirjoitit, kaikkea hyvää sinne ruudun toiselle puolelle :) 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Pohdintoja elämästä, ystävyydestä, parisuhteesta ja maailman menosta. Ajatusten tyhjennyspaikka. 

Hae blogista

Blogiarkisto

2016

Kategoriat