Oon ollut kohta viikon influenssan kourissa ja täytyy sanoa että tämä on tähän astisen elämäni hirvein tauti. Ajattelin, että pakko tulla kirjoittamaan päässä pyörivät asiat johonkin järjestykseen, mutta saa nähdä riittääkö aivokapasiteettini siihen. Eilen L kävi viemässä roskat ja mä ehdin sillä välin jo unohtaa mihin se meni. 

Vaikka tää sairaus on ollut hirveä kokemus fyysisesti, sen merkitys mun ja L:n parisuhteelle voi seuraavien päivien aikana nousta arvoon arvaamattomaan. Me ollaan nimittäin menossa pariterapiaan. Jep, aika on varattu ja mä todella toivon, että oon maanantaina siinä kunnossa että sitä ei tarvitse siirtää. Miten tää influenssa liittyy asiaan, minäpä kerron.

Kuten vastaavan taudin sairastaneet tietävät, se vie täysin kaikki voimat ja pahimmassa vaiheessa ainoa mitä jaksaa tehdä on keskittyä hengittämään. Kun mä saavutin tämän lakipisteen, näin L:n tajuavan ensimmäistä kertaa, että mä olen ihan oikeasti tosi kipeä. Sen reaktio oli varmaan aidoin koko meidän yhdessäolon aikana ja siitä huokui välittäminen ja huoli. L hoiti mua tosi ihanasti ja huolehti, että mulla on kaikkea mitä tarvitsen. Tuntui, että pitkästä aikaa sitä oikeasti kiinnostaa mun olemassa oloni ja että se halusi pitää mua sylissä. Sitten kun aloin voimaan hieman paremmin ja kuume alkoi laskemaan, samaa tahtia tuntui laskevan myös L:n kiinnostus.

Tänä aamuna L räpläsi sängyssä tavalliseen tapaansa.. Puhelinta. Olimme siis palanneet arkeen. Nousin ylös ja hetken päästä L tulee perässä ja alkaa puhumaan siitä, että miten mun mielenkiinto sitä kohtaan tuntuu lopahtaneen heti kun voin paremmin. Ei voi olla totta, kummallakin sama tunne asiasta! Perinteisesti riitelyn kautta keskustelemaan. Yks asia minkä tajusin oli se, että meidän ongelmat on paljon syvemmällä mitä luulinkaan. Mä oon kantanut valtavaa syyllisyyttä omien tunteideni vääristymisestä ja L on antanut mun kaikin mokomin tätä syyllisyyttä kantaa ottamatta juurikaan mitään omille niskoilleen. Osittain tästä johtuen, mä en ole aiemmin itsekään tajunnut, että meidän väliin iskee kiilaa kolmas osapuoli. Kännykkä. L on vakavasti kännykkäriippuvainen. En mä väitä, että nyt se ongelma on hänessä, mutta on aika hiton valaisevaa tajuta, että mä en voi mitenkään olla ainoa syypää tähän meidän tilanteeseen. Samalla tajusin myös sen, että mähän olen koko ajan taistellut omasta asemastani L:n elämässä opiskelun, harrastuksen ja nyt vielä kännykän kanssa. 

Sitä  mä en vielä ymmärrä, miks L:n tuntuu olevan niin äärettömän vaikea ottaa vastuu omasta puolestaan. Tuntuu, että edelleen se haluaisi vierittää kaiken syyn mun niskoille ja kieltää tiettyjen seikkojen olemassa olon. Mä kysyin, että mikä näistä kolmesta asiasta on sille tärkeintä, minä, koulu vai harrastus. Vastaus oli hyvin epämääräinen ja kiertelevä "koska vietän eniten aikaa täällä kotona sinun kanssasi, niin silloinhan sinä olet se tärkein."     Täh???

Tuolta kaiken seasta esiin nousi kuitenkin yks ihan hirvittävän tärkeä asia. Kummallakin oli tän sairastamisen aikana pitkään pitkään aikaan ensimmäistä kertaa semmoinen tunne, että saa vastakaikua omalle läheisyyden kaipuulleen. Tarvitaan siis näköjään helvetin raskas sänkyyn kaatava tauti, että me voidaan saada se kadonnut henkinen yhteys takas. Sen hetken palattiin perusasioiden ääreen, sen hetken tuntui, että läsnäolo oli aitoa ja rakastetaan.

Nyt huomion vie taas pieni musta peili.. 

On todella mielenkiintoista nähdä mitä siellä paritepariassa tapahtuu. 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Pohdintoja elämästä, ystävyydestä, parisuhteesta ja maailman menosta. Ajatusten tyhjennyspaikka. 

Hae blogista

Blogiarkisto

2016

Kategoriat