Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Kaikki. Ahdistaa. 

Parisuhdetilanne on edelleen surkea. Tällä hetkellä esitetään normaalia. Esitetään, että kyllä tämä tästä vielä. Kyllä me saadaan asiat kuntoon kunhan nyt vaan annetaan tälle aikaa. Ja paskat. Mikään ei muutu koska kumpikaan ei osaa tehdä mitään tälle. Yhä päivittäin mietin että miltä tuntuis olla yksin. Olisko se helpompaa vai ahdistaisko ihan samalla tavalla kuin nyt? Jossain tän ahdistuksen ja turhautumisen alla on vielä jotain tunteita, mutta mä en tiedä riittääkö tää mun muovilapio niiden esiin kaivamiseen. Me niin tarvittais ammattiapua.

Mua ahdistaa myös työtilanne, tulevaisuus, oma saamattomuus ja pelkuruus. Tuntuu että asiat ei edisty ja mä jämähdän ikuisiksi ajoiksi työhön, joka ei todellakaan ole sitä mitä haluan tehdä. Pelkään vaan ihan liikaa epäonnistumista, että uskaltaisin tehdä mitään radikaalia muutosta. Miks pitääkin olla tämmönen nössö? Aina miettimässä mitä muut ajattelee. Vittu.

En tiedä mikä mua auttais. Miten pääsisin pois tästä tilanteesta, jossa joka päivä ahdistaa joku asia, tai kaikki. En osaa enää nauttia mistään vaan stressaan ihan koko ajan. Tuntuu, että mikään ei riitä mitä teen. Aina pitäis pystyä ja jaksaa enemmän. Kun vaan vois lähteä, pakata laukut ja mennä johonkin. Paeta tätä kaikkea. Mutta tuskin sekään auttais, ahdistus on niin syvällä minussa, että sen vois lisätä yhdeksi elimeksi muiden elinten luetteloon. 

Kun osais edes olla ajattelematta mitä muut ajattelee. 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Pohdintoja elämästä, ystävyydestä, parisuhteesta ja maailman menosta. Ajatusten tyhjennyspaikka. 

Hae blogista

Blogiarkisto

2016

Kategoriat