Ystäväni kertoi tänään nähneensä P:n pari viikkoa sitten treffeillä jonkun tytön kanssa. Se tuntui tosi pahalta, tuli huono olo ja teki mieli oksentaa. Se tunne meni kuitenkin yllättävän nopeasti ohi. En tiedä auttoiko se kun ystäväni lohdutti että tuskin nuo sen naiskuviot mitään sille merkitsee, kunhan täyttää tyhjiötä sisällään. Vai olinko se minä itse, joka näin uskotteli?

Silti mietin P:ä koko päivän. Koko ajan. Päätin sitten yrittää vielä saada sen puhumaan mun kanssa. Ensin se ei vastannut mitään. Sitten kun totesin että en tiedä mitä olen tehnyt että ansaitsisin tämmöisen paskan kohtelun, se vastasi. Että en ole tehnyt mitään. Ei muuta. Mutta vastasi silti. Ja jo se teki mun olon tosi paljon paremmaksi. Mitähän tapahtuis jos se oikeesti suostuis puhumaan? Voisin ehkä unohtaa suunnitelmani aloittaa masennuslääkkeet maanantaina. No ei pidä innostua liikaa. P ilmeisesti kokee oikeudekseen olla välittämättä musta ja mun tunteista enää. Siitäkin huolimatta, että ennen mun muuttoa kumpikin toivottiin, että tää menis mahdollisimman kivuttomasti ja että voitaisiin olla edes väleissä jos ei muuta. Siitä mä sitä muistutin ja ehkä se sitten sai sen vastaamaan. Ettei sitä vois syyttää lupausten pettämisestä. Oliskin se ainoa lupaus jonka se on pettänyt. Mut ei. No ei mennä siihen enää.

Äsken mä tiskasin ja mielessäni juttelin P:n kanssa. Puhuin ihan kuin se olis ollut siinä ja kuunnellut. Sitä mä teen tosi usein. Puhun mielessäni jollekin ihmiselle, jonka kanssa olen riidoissa tai muuten haluaisin sen ymmärtävän jotain asioita. Mä muotoilen sanani ja lauseeni täydellisesti, alotan aina uudestaan ja uudestaan sen puheeni niin kauan, että siinä ei ole yhtään epäkohtaa johon tarttua. Ehkä mä olin ylivoimainen vastus P:lle, ehkä sillä ei ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä mulle puhumisessa. Voi kun se olis vaan tiennyt sen, miksi mä mietin niin paljon sanojani. Mä pelkään kuollakseni sitä, että mut ymmärretään väärin. Mä pelkään ettei mua kuulla. En mä halunnut sitä koskaan jyrätä tai osottaa sen olevan huonompi puhuja. Mä yritin kuunnella, yritin kysellä ja osoittaa et mulle on turvallista sanoa mitä vaan. Mut jotenkin mä aina epäonnistuin. Eikä P puhunut.

Mä olen ihan varovasti väläytellyt mielessäni sellaista ajatusta, että mitä jos P oikeasti rakastaa mua edelleen ja kokee yhtä paljon surua ja tuskaa tästä erosta? Että se ei olekaan täysin tunteeton. Että sekin ihan oikeasti miettii meitä, ikävöi mua, katuu ja suree. Mutta ei vaan jostain syystä halua mun tietävän sitä. Koska nythän mä ajattelen niin, että se ei välitä, sitä ei kiinnosta, sillä ei ole enää mitään tunteita mua kohtaan eikä se kärsi eikä sure. Niin se on tuntunut haluavan mun ajattelevan. Mikä on siltä todella ilkeää. Ei kai kukaan, varsinkaan se joka rakastaa, haluaisi olla sille rakkauden kohteelleen niin yhdentekevä. Ja jos se haluaa mun luulevan, että olen sille yhdentekevä, se on vaan julmaa kidutusta. Kun vaan saisi näihin kysymyksiin vastaukset..

Vaikka kaikki ero-oppaat sanois että pitää katkaista kaikki välit, eikä ikinä enää olla missään tekemisissä, niin nyt kun olen sitä yrittänyt ja surkeasti epäonnistunut, oon myös alkanut epäilemään sen toimivuutta. Mun kohdalla se ei ainakaan toimi. Vaikka mä en P:ä enää koskaan saa takas, niin silti se mitä meillä oli, on sen arvoista, että sitä pitäisi kunnioittaa olemalla toiselle edelleen ihminen. Se, että voi edelleen kertoa tunteistaan, kysyä jos on kysyttävää ja luottaa siihen, ettei toinen mustamaalaa ja puhu pahaa, on mun mielestä niitä keinoja miten sitä kunnioitusta pitäis voida toteuttaa. P oli lähes kuus vuotta mulle se läheisin ihminen. Onko edes realistista olettaa, että sitä voi vaan yhtäkkiä lopettaa siihen toiseen tukeutumisen? No, musta oikeestaan aina tuntui, että P ei arvostanut mua kovinkaan paljoa, joten ehkä sen ei pidä tehdä sitä näin jälkikäteenkään. Mut sitä mä siltä nyt toivoisin, arvostusta. Sitä että se kunnioittais mua ja meidän yhteistä elämää olemalla mulle ihminen.

Kommentit (2)

Vierailija

Hei!

En voinut olla kommentoimatta vaikka ei normaalisti kuulu tapoihini. Suuri kiitos blogistasi! Heikkona hetkenä eksyin tänne vahingossa ja luin kaiken yhdeltä istumalta (mikä sai ainakin oman itkumaratoonini keskeytymään). Liioittelematta nimittäin samaistun joka ikiseen teksiin ja lauseen pätkään jonka olet tänne kirjoittanut - joten kun tuolla aiemmin pohdit lopettamista niin täällä on varmuudella ainakin yksi, joka ymmärtää täysin sen mitä käyt nyt läpi (niin pitkälle kun kukaan ihminen nyt täysin voi toista ymmärtää) ja on täysillä hengessä mukana. Samalla olen tosi yllättynyt ja tavallaan helpottunut, mutta myös onneton siitä että joku muukin yrittää selvitä tilanteessa, jossa toinen osapuoli ei vastaa viesteihin, ei kommunikoi, käyttäytyy niin kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan, pyörtää kaikki sanomisensa ja "lupauksensa" ja niin kuin itsekin sanoit; mitätöi toisen ihmisen täysin. Ja vielä kun se edes ei lopulta ollut vain se yksi ihminen vaan tuntuu, että sittemmin vedät puoleesi samalla tavalla käyttäytyviä miehiä lisää... Olen itse päässyt pahimman yli, mutta se on vienyt reilut kolme vuotta aikaa ja kaksi vuotta niistä terapiassa. Silti en ole asian kanssa vielä ns. valmis. Välillä vaikkakin jo aika harvoin tulee pahoja päiviä (kuten tänään) ja takapakkia, mutta elämä on jo päällisin puolin hyvää. Terapian suhteen olen ollut äärettömän onnekas, sillä en tiedä missä olisin ilman sitä nyt. Omasta mielestäni olisi siis tärkeää, että jatkat kirjoittamista itsesi vuoksi mikäli pääset tapaamaan psykologia vain harvoin. Jokaiselle se asioiden käsittely ja sureminen ottaa ihan oman aikansa eikä sulla tarvitse olla mihinkään kiire. Ja tämä suru on ihan yhtä tärkeä ja suuri kuin jos rakastamasi ihminen olisi kuollut (jollain tavalla ehkä jopa vaikeampi). Muistan kun minulle aikanaan luvattiin, että olo helpottuu kyllä enkä suostunut enkä halunnut saati edes jaksanut uskoa niin. Voin kuitenkin nyt ehkä jo varovaisesti luvata sulle ihan saman, mutta se edellyttää sitä käymistä pohjamutia myöten ja jossain kohtaa kamelin selkä vain katkeaa ja toipuminen alkaa etkä välttämättä huomaa sitä itse ihan heti. Mulle se tapahtui siinä pisteessä ja oikeastaan yhdessä tietyssä hetkessä (jossa sun tavoin olin pitkään yrittänyt siedättää ja karaista itseäni yrittämällä olla väleissä ym.), kun aloin voida niin huonosti että tuntui siltä, että ennemmin lähtee pian henki kuin tästä selviän ellen sulje ko. ihmistä kaikesta kokonaan pois. Suosittelen myös Hannele Törrösen kirjaa Hullu rakkaus (pitäisi olla hyvin kirjastoissa saatavilla). Se oli omassa tilanteessani ainoa kirja, josta koin saavani apua ja yritin tosissani lukea aika monia. Se ei oikeastaan opasta eikä neuvo mitään vaan tavallaan selittää sen miksi tunnet niin kuin tunnet (vaikka sille ei järjellistä syytä olisikaan) ja että sen voi antaa olla niin. Toisin sanoen se lohduttaa ja auttaa sua olemaan itsellesi armollinen ja ymmärtämään itseäsi, näin minä ainakin koin. Jos jatkat kirjoittamista niin seuraisin kyllä mielelläni, sillä tarinasi tuntui itselleni merkitykselliseltä ja koin saavani tästä apua. Toivon sulle paljon kaikkea hyvää!

Terveisin toinen sydämensä särkenyt

Yksinäinen peltirumpu
Liittynyt23.12.2015

Vau. En osaa edes kuvailla tätä tunnetta mikä mulle tuli kun huomasin sun viestin. Kiitos kun kommentoit, sillä on mulle iso merkitys! Tiedän tasan mitä tarkoitat kun sanoit että on helpottavaa huomata et on muitakin jotka on kokenut tai kokee samaa, se auttaa jo kovasti kun tietää ettei ole yksin.
Täytyy sanoa et nyt ollaan aikalailla siellä pohjalla, eilen aloitin masennuslääkkeet ja uus aika psykologille on varattu, tosi vasta parin viikon päähän. Jos pystyisin niin varmaankin nukkuisin kuukauden putkeen. Mut omat ajatukset on kohdattava päivittäin, vaikka se tuntuu musertavalta.
Olispa kyllä kiinnostava kuulla sun tarina ja lisää noita ajatuksia kolmen vuoden toipumisen jälkeen. Hirvittää kun sulla on mennyt noin pitkä aika kaikesta selviämiseen, kauankohan mulla tähän menee, loppuikä?
Ihan todella hienoa kuulla jos olen pystynyt auttamaan sua omassa surutyössäs, en olis ikinä osannut kuvitella että pystyisin moiseen tällä vuodatuksellani. Ehkä mä sit jatkankin kirjoittamista, kiitos kun olet jaksanut lukea :)
Ps. Tuo kirja menee ehdottomasti heti huomenna lainaukseen, kiitos vinkistä!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ero takana, elämä edessä? Rämpimistä toipumisen tien viereisessä ojassa. Nyt kun osais vaan kääntyä risteyksissä oikeaan suuntaan..

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat