Mä näin P:n eilen. Joo mä tiedän en sais! Mut mun oli pakko. Tuntui, että mä en pääse en eteen en taakse ellen saa siltä jotain vastauksia tapahtuneeseen ja myös kuulla suoraan onko meillä enää mitään mahdollisuutta. Joo, olin tyhmässä päässäni alkanut elättelemään toiveita kolmannesta kierroksesta.

Hulluuttahan se on, kyllä mä sen tiedän. Ja sain P:ltä kielteisen vastauksen kysymykseeni. Et jos hän sais vielä yhden tilaisuuden niin tarttuisko siihen. Ei tarttuisi. Sain muitakin vastauksia, vihdoin. Erosimme ilmeisesti siitä syystä, että hän luovutti. Ja uutena vuotena hän laittoi sen viestin siksi, että halusi et tiedän et hän ajattelee mua. Se tuntui tosi hyvältä, mut samalla teki mieli huutaa et miks sä sitten et voinut vaan tahtoa olla mun kanssa enemmän!? Sen lisäks kyllä, se halus omasta tahdostaan mun kans vielä yrittää uudestaan ja asunnon ostaminen, no joo, oli hän miettinyt sitä meidän suhteen kannalta ainakin niin, että siitä sais sitten tehdä oman näköisen. No siellä se oman näköinen koti nyt on ilman toista katselijaa..

Kyllähän se näkeminen taas nosti ikävän ja sen rakkauden pintaan. Mut musta tuntui et jos mä en vielä kerran yritä saada asioihin selvyyttä, ni mä jään vatvomaan niitä lopun ikääni. Ja nythän kaiken pitäs olla ainakin tuon tulevaisuuden kanssa selvää, meillä ei sitä yhdessä tule olemaan.

Tavallaan olo on vähän tyynempi, toisaalta taas.. On vaan niin raskasta olla minä. Miksen voisi vaan luovuttaa helpommin? Miks vieläkin jollain tasolla mietin et eihän sitä koskaan tiedä..? Ehkä tää tunne tulee siitä, miten P katsoi mua. Halasi. Suukotti otsaan. Mä en usko, en vaan mitenkään päin usko etteikö se rakastaisi mua vielä. En usko sitäkään, että se rakkaus olisi jotenkin vähentynyt mitä hän mulle väitti. Ainoa mitä uskon on se, että me ei vaan pystytä olemaan yhdessä. Ne meidän väliset kommunikointiongelmat ei vaan tuu siitä koskaan muuttumaan mihinkään. Tätä mä nyt yritän itselleni hokea..

Fiilikset on muuten tällä hetkellä sellaset et joopa joo. Life is a bitch and then you die. Vähän kyyninen olo. Se johtuu siitä, et mä oon täs yrittänyt harhauttaa itseeni pääsemään yli tästä erosta sillä, et oon jutellut viestein yhen tyypin kanssa. Kai se jonkinlainen interaktiivinen laastari/harhauttaja on ollut. No nyt sekin sit on alkanut tapailee jotain toista. En voi väittää etteikö se vähän kirpaise. Kai mä vähän olin ihastunut tai jotain. Tuntui hyvältä et joku oli kiinnostunut. Samalla mietin myös et miten hitossa mä nyt pidän ajatukset pois P:stä?!! Ja miks kaiken kuran pitää tulla kerralla niskaan?

Taidan tulevan viikonlopun viettää armollisessa viinipöhnässä ja laulaa epävireisesti "all by my selfiä" Bridget Jonesin innoittamana. Ottaa vaan sellasen asenteen et parempi ku ei mieti mistään mitään eikä odota keltään mitään ni selviää paaaljon helpommalla. Niin mä aion tehdä. Selvitä vaikka väkisin. Ja lakata taas kerran ajattelemasta. Cheers vaan sinne bittiavaruuteen!

"Kelle täällä pitää maksaa, ettei kaikki olis niin paskaa?" -Ellinoora

 

Kommentit (2)

Mari - KK
Liittynyt1.10.2013

Ei tunnu siltä nyt, mutta yhtenä päivänä huomaat, että oho, olenkin ihan onnellinen. Siihen asti päivä kerrallaan. Virtuaalihalaus!

Yksinäinen peltirumpu
Liittynyt23.12.2015

Kiitos tuesta! Sitä päivää todella odotan että näitä hyviä päiviä olisi enemmän kuin huonoja ja alkaisi taas tuntumaan siltä, että elämä kantaa. Täytyy tähän kohtaan sanoa, että viime yönä aloin yhtäkkiä miettimään mistä asioista olen tällä hetkellä kiitollinen. On katto pään päällä, olen terve, mulla on ihania ystäviä ja koskaan ei oo tarvinut nälkää nähdä vaikka tuo rahapuoli onkin vähän köyhähkö. Mut onnellisuutta kohti tässä mennään! Halaus vastaanotettu :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ero takana, elämä edessä? Rämpimistä toipumisen tien viereisessä ojassa. Nyt kun osais vaan kääntyä risteyksissä oikeaan suuntaan..

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat