Kello on nyt 2:12 yöllä. Valvon, niinkuin jo monena yönä tätä ennen. Ylihuomenna on jouluaatto ja mua ahdistaa. Mitä jos mä vaan itken koko päivän?
Mä en tiedä kiinnostaako ketään lukea mun vuodatusta siitä, miten kolme kuukautta sitten erosin toistamiseen samasta miehestä. Ai miks toistamiseen? No, idiootti kun olen, niin uskoin (tai halusin uskoa) kaiken muuttuvan. Oon kysynyt itseltäni monta kertaa, et miksi mä rakastan niin helvetisti miestä, jolta sain melkein kuusi vuotta anella et se päästäis mut lähelle. Ei päästänyt..
Joka tapauksessa mä kirjoitan tätä ehkä enemmän itselleni. Kai tää voisi olla jonkinlainen eronneen ja siinä haavoittuneen surkimuksen päiväkirja, ehkä jopa matka kohti eheytymistä? Sitä en uskalla luvata, mutta jos joku tätä lukee, niin mä toivon et se pitää mulle peukkuja.
Eroaminen on aina ollut mulle tosi vaikeeta. Tää ei oo nimittäin ensimmäinen kerta kun eroan kahdesti. Nyt tuli mieleen joku Bond-leffa, missä joku tekee jotain kahdesti? Anyway, se irti päästäminen ja jonkinlainen hylätyksi tulemisen pelko ajaa siihen, että vielä kuukausien jälkeen miettii mitä olis pitänyt tehdä toisin, että se toinen olis jaksanut rakastaa yli vaikeuksien.. Pahimmillaan sitä miettii, että jos ei vaan ole sen arvoinen. Et joku jaksais rakastaa. Ja varsinkaan et joku jaksais taistella musta. Ei P (tää olkoon nimimerkki sille mun exälle) ainakaan jaksanut.. Tai halunnut.. Tai osannut. En tiedä kun ei se puhunut mulle.. Sekin varmaan oli mun oma vika, tiedä häntä.
Tää toipuminen on aika kauhistuttava prosessi. Välillä menee niin perkeleen hyvin, on sellanen uho ja draivi päällä ja takki auki painelee muka eteenpäin. Sit tulee se nanosekunnin kestävä kauhu, et mitä jos kohta romahtaa. Siihen ei tarvita kuin vahingossa puhelimesta poistetut kuvat viimeiseltä yhteiseltä lomareissulta ja avot, sä tarvit rauhottavia et selviit huomiseen. Yritä siinä sit hokea itselles, että näin pitikin käydä. Ja paskat, mä en ollut valmis vielä!!
Kello on nyt 2:35. Mun tekis mieli purkaa koko suhde osiin, tässä ja nyt. Mut pelkään jotain mitä en osaa määrittää. Ehkä on parempi edetä hitaasti.
Jos joku tätä nyt lukee, vois kertoo onks tässä mitään järkeä. Voiko toipua, jos välillä ei edes halua toipua? Ja hitto vie, se yksin jäämisen pelko.. Alan ottaa jo itteenikin päähän, joten tässä kaikki tällä kertaa. Hui, mitähän mä ajattelin kun tähänkin ryhdyin..

Kommentit (2)

Erokone

Tuohan on aika normaalia reagointia. Kauheinta olisi, jos et reagoisi :). Viha, suru ja ylikierroksilla käyminen on sangen normaalia. Et kerro ikääsi, mutta näin vajaa viisikymmpisenä on jokunen ero käyty läpi ja yksi neuvo on mitä suosittelen. Exän kanssa kannattaa olla mahdollisimman vähän tekemisissä. Itse olen poistanut kaikki puhelinnumeroita myöten. Erotaan ystävinä vain pitkittää eroprosessia. Olen eronnut sovussa parista miehestä, mutta silti olen katkaissut välit totaalisesti. Jos satuimme törmäämään, tervehdin kohteliaasti, ja jatkoin matkaani.... 

Selviät tästä kyllä, usko pois. Kun tapahtuneen hyväksyy, loppu menee omalla painollaan.

Yksinäinen peltirumpu
Liittynyt23.12.2015

Oho, tännehän on tullut jo kommentti! Kiitos siitä :)

Oot kyllä aivan oikeassa tuossa, että poissa silmistä, poissa mielestä, mutta jostain syystä se ajatus kauhistuttaa vielä liikaa. Ja onhan sitä eronnut ennenkin ja selvinnyt. Ehkä tästä kerrasta tekee erilaisen se, että ensimmäistä kertaa oli itse niin sitoutunut siihen juttuun, että oli valmis kunnes kuolema erottaa-meininkiin. Niin, emme siis olleet naimisissa, ei edes kihloissa.

Kai asiaan vaikuttaa myös orastava kolmen kympin kriisi. Hitto sekin vielä! :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ero takana, elämä edessä? Rämpimistä toipumisen tien viereisessä ojassa. Nyt kun osais vaan kääntyä risteyksissä oikeaan suuntaan..

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat