Joo, just eilen pääsin kehumasta miten ei itketä eikä oo pitkään aikaan tarvinut öisin valvoa ni eikö just sillon tuu hirvee rääkymiskohtaus ja uni ei tullut kun joskus kolmen jälkeen. Sen päälle vielä ulisin P:lle miten en selviä tästä ikinä. Se ei vastannut mitään. Tietenkään..

Tänään olenkin sitten yrittänyt ihan tosissani päästä oman pääni sisään ja miettiä miksi tämä on näin vaikeaa. Tulin siihen tulokseen, että tunnen oloni petetyksi. Asiahan on nimittäin niin, että P osti viime keväänä asunnon. Siinä yhteydessä puhuimme (tai no, miksi sitä meidän tapauksessa voi kutsua..) siitä, että onko tämä asunto nyt vain hänen ja että hän vain kokee sen hetken olevan sopiva asunnon ostamiselle VAI ajatteleeko hän sen lisäksi, että se olisi meille yhteinen koti, askel eteenpäin meidän suhteessa ja merkki hänen sitoutumisestaan minuun. Piti kuulemma olla myös sitä.

Asunto ostettiin, asunto remontoitiin lähes joka nurkasta omin hartiavoimin. Mä aloin toden teolla innostumaan, pidin tätä kaikkea nimittäin myös tilaisuutena vihdoin tehdä omasta kodista juuri sellaisen kun haluaisin. Nyt joku kysyisi, että eikö P:n mielipidettä kysytty? Kysyttiin kyllä, mutta ei hänellä juuri ollut mielipidettä tai se oli sama kuin minulla. Luulen, että P myös luotti mun makuuni näissä asioissa, koska se on mun omaa alaani. No, jokatapauksessa remontti tehtiin itse ja kaikki remontin tehneet varmasti tietää miten se koettelee hermoja ja suhdetta. Ajattelin tuolloin kuitenkin, että kaikki ne pienet riidan poikaset ja kireys johtui remontista ja että tilanne helpottaa kun se vihdoin valmistuu.

Kodista tuli ihana. Välillä vaan haahuilin paikasta toiseen ihaillen meidän kotia. Välillä tuntui oudolta. Ihan kuin se ei sittenkään olisi minunkin koti. Koska en pystynyt osallistumaan asunnon ostamiseen, mua huoletti että mitä jos tässä käy huonosti..?

Ja sittenhän siinä pikku hiljaa kävikin juuri niin. Musta alkoi pian remontin jälkeen tuntumaan, että P:tä ei enää vaan kiinnosta. Tuntui, että nyt kun hän on saanut nostettua asuntonsa arvoa mittavalla remontilla jonka suunnittelutyön (ja hyvin ison osan toteutuksesta) minä tein, mulla ei enää ollutkaan mitään tarvetta hänen elämässään. No joo, aika karkeasti sanottuna, mutta siltä musta alkoi tuntumaan. Yritin kertoa fiiliksistäni, mutta en saanut oikein muuta aikaan kun asian kieltämisen. Sit jossain vaiheessa kun taaskaan mitään riitoja ei selvitetty, mistään ei puhuttu, tajusin ettei mikään ollut muuttunut edellisestä yrityksestä yhtään mihinkään. Vaikka hän lupasi, että asiat muuttuu. Jollakin tavalla löydämme sen meidän keinon kommunikoida. Mutta mikään ei ollut muuttunut. Mua suututti.

Kun lumipallo kerran lähtee vierimään mäkeä alas, se jatkaa vierimistään ja kasvaa ja kasvaa kunnes se posahtaa rikki tiilitalon seinään. Olin vihainen, pettynyt, katkera. Minä olin antanut ihan kaikkeni ja mitä sain? Miehen, joka katsoo vierestä lasittunein katsein, kädet velttona sivuilla, hiljaa kärsivä ilme kasvoillaan. Miehen, joka ei yrittänyt saada mua jäämään. Ei suostunut puhumaan ammattilaisen kanssa, eikä edes yrittämään jo aiemmin sovittuja kommunikointikeinoja (esim. viestittely).

Hän menetti parisuhteen, minut. Minä taas menetin elämäni rakkauden, kodin ja tulevaisuuden siinä kodissa. Ja se, hyvät naiset ja herrat, tekee tästä niin vaikeaa. Oma sitoutumisen taso, oma riskinotto oli niin korkealla, että sieltä tippui lujaa läsähtäen. Mitään selitystä tälle en ole saanut. Miksi hän yritti kanssani uudestaan, lupasi yhteisen kodin, yhteisen tulevaisuuden, mutta jälleen vaikeuksien edessä hän heittää hanskat tiskiin? Ei, P ei tehnyt sitäkään. Odotti vaan hiljaa kauanko mä kestän sitä. Hiljaisuutta. Hämmennystä. Etäisyyttä. Tuhansia kysymyksiä ilman vastausta.

Mun mielestä koko meidän suhteen ydinongelma kiteytyy tähän keskusteluun, joka käytiin siinä vaiheessa kun minä vielä yritin pelastaa meidät:

Minä: Haluatko sä mieluummin erota vai tehdä tästä meidän suhteesta paremman?

P: Tehdä paremman

Minä: No mitkä vois olla sun mielestä sellasia asioita, millä tästä suhteesta sais paremman?

P: En oo miettinyt.

 

Viime yönä mä ikävöin tuota miestä. Itkin ja surin. Tänään mä olen taas vaan pettynyt. Petetty. Enkä vieläkään ymmärrä..

"Hei milloin hanat aukeaa? Minä tahtoisin unohtaa, mutta miksi siitä on tehty niin pirun vaikeaa?"  -Kaija Koo

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ero takana, elämä edessä? Rämpimistä toipumisen tien viereisessä ojassa. Nyt kun osais vaan kääntyä risteyksissä oikeaan suuntaan..

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat