Tulin just kotiin parin päivän vierailulta ystäväni luota. Olipa kyllä taas mukava nähdä pitkästä aikaa ja jutella oikein kunnolla! Koin myös itselleni melko uusia ja hämmentäviä tuntemuksia. En siis koskaan ole "sairastanut" vauvakuumetta, mutta ystäväni vajaa parivuotiset kaksostytöt sai kyllä läikähtelyjä sydämessä aikaiseksi, niin söpöjä osasivat olla.

Vaikka riita tämän toisen henkilön kanssa pyöriikin vielä mielessä, musta tuntuu jo paljon paremmalta. Mitä enemmän mä sitä mietin, sitä paremmin voin yöni nukkua. Riiteleminen on inhimillistä ja sitä tekee kaikki. En voi syyttää itseäni siitä, että olen ihminen. Minäkin suutun ja provosoidun joskus. Mielestäni sillä on enemmän merkitystä, voiko lopulta istua alas ja selvittää asiat. Me ei voitu. Hän ei voinut. Hänellä oli liian suuri into taistella kynsin ja hampain, veren maku suussa. Hänen päämääränsä oli saada mut pyytämään anteeksi kaikkea tapahtunutta ja vierittää kaikki mun syyksi. Mun olisi pitänyt myöntää, että hän on oikeassa ja minä väärässä. Eniten tuntui kuitenkin olevan tärkeää se, että annan hänelle "krediittiä". Minun olisi pitänyt ihailla häntä, kuinka hän on kokenut kovia ja kuinka hänellä on niin raskasta, että omat murheeni tuntuvat aivan lasten leikiltä hänen murheisiin verrattuna. Minun olisi pitänyt sanoa että hänellä on täysi oikeus sanoa ja toimia juuri niinkuin sanoi ja toimi, ja että minä olin huono ihminen kun tulkitsin tilanteen väärin. Minun olisi pitänyt myös lukea hänen ajatuksensa ja olla ikään kuin kärpäsenä katossa näkemässä mikä tilanne hänellä tällä hetkellä elämässään on. En olisi myöskään missään nimessä saanut vajaa vuosi sitten olla viikkoa pitämättä häneen yhteyttä, sillä tarvitsin hengähdystaukoa selvittääkseni mun ja P:n tilannetta. Sen viikon aikana erosin. Mutta eihän sillä ole mitään merkitystä, vaan sillä että hänelle tuli siitä viikon radiohiljaisuudesta paha mieli. Paha mieli tuli siis siitäkin huolimatta, että etukäteen hänelle sanoin; "älä ihmettele jos en vastaa puhelimeen viikkoon, en aio vastata nyt kellekään koska lähden P:n kanssa reissuun ja haluan keskittyä nyt meihin". En olisi näin saanut tehdä. Hän tosin voi lopettaa yhteydenpidon sanomatta sanaakaan miksi.

Mä en koe tarvetta pyytää anteeksi mitään muuta kuin ehkä sitä, että olisin voinut muotoilla asiani paremmin. Sisältö tosin olisi ollut sama. Oli se todellinen tilanne ja syy yhteydenpidon katkeamiseen sitten mikä hyvänsä, mä koen helpotusta että mun ei enää tarvitse olla hänen kanssaan tekemisissä. Pakko nimittäin myöntää, että se oli ajoittain tosi kuormittavaa. Mulla on taipumus kantaa muiden huolia sisälläni ja miettiä niitä kohtuuttoman paljon. Nyt tuntuu, että voin keskittyä paremmin siihen, mikä tekee mut onnelliseksi ja iloiseksi. Voin katsella tulevaisuuteen ilman, että jatkuva kriittinen tilanne hänen elämässään varjostaa taustalla. Otan joskus ystävän roolin liian vakavasti ja toteutan kultaista sääntöä oman etuni ja jaksamiseni kustannuksella. Mä varmaan jotenkin pelkään, että jos en ole maailman paras ystävä, mä petän sen toisen odotukset. Ehkä mä sitten sillä myös luon ne odotukset ja saan haukut kun otan viikon omaa aikaa. Tää tilanne on kyllä opettanut kaikenlaista itsestäni, mikä on varmasti askel taas oikeaan suuntaan henkisen kasvun tiellä.

Tällä hetkellä mä olen todella kiitollinen kaikista niistä ihmisistä, jotka mun elämässäni on. Mä olen myös kiitollinen tästä tunteesta, joka on tullut sen myötä että olen antanut itselleni luvan olla ihan vaan virheitä tekevä, vajavainen ja keskeneräinen ihminen. Ei sillä ole väliä kuka on oikeassa ja kuka väärässä, vaan sillä kuka on onnellinen. Nyt mä olen aika onnellinen.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ero takana, elämä edessä? Rämpimistä toipumisen tien viereisessä ojassa. Nyt kun osais vaan kääntyä risteyksissä oikeaan suuntaan..

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat