Eilen illalla mä aloin miettimään, mitä kaikkea pahaa P mulle teki. Miten se loukkaus ja halveeras mua. Jätti yksin vieraaseen paikkaan ja puhui musta ilkeästi muille. Jätti mut huomiotta tietyssä seurassa. Sit kun olin tarpeeks pyöritellyt näitä ikäviä muistoja mielessäni, mä laitoin sille viestin sydän pamppailen. Kerroin tietäväni mitä se oli sanonut musta sille työkaverilleen. Ajattelin et hitot, mitä väliä sillä enää on. Parempi että se tietää mun tietävän. Se valehteli ja luuli päässeensä siitä kuin koira veräjästä. Onko enää ihme, etten mä ole voinut luottaa siihen? Väkisinkin mielessä pyörii kysymys, et mitähän kaikkea muuta se on mulle valehdellut..

Mä en tiedä kumpi loukkaa mua enemmän, se että se toivoo ettei sen tarvis olla mun kanssa missään tekemisissä vai se, että se antoi ymmärtää mun olevan joku hullu pusikossa piileskelevä exä joka vaanii sitä muijaa, jolle se musta puhui ilkeästi. No joo, toi toinen on ehdottomasti loukkaavampaa. Miten se voi ajatella musta noin? Mä ajattelin tosi pitkään etten halua sanoa sille tuosta mitään, koska rehellisesti sanottuna mä toivoin että se ei olis totta. Mä toivoin, että tuota ei olis koskaan tapahtunut koska se sattui niin paljon..

Sit mä tajusin, että P sai mut vuosia ajattelemaan, et mä olen jotenkin viallinen ja sekasin, koska mulla oli tunteet ja mä uskalsin näyttää ne. Mä luulin, että jos mä raivostuin ja huusin niin mä olen hullu. Podin huonoa omaatuntoa jos suutuin. P itse tukahdutti kaikki tunteensa niin, et kuka tahansa sen rinnalla olis näyttänyt sekopäältä. Mut voitteko kuvitella maailman suurimman turhautumisen tunteen ja sitten kun sitä ei saa purkaa? Tai jos purkaa, niin sun poikaystävä puhuu selän takana miten sun pitäs opetella pärjäilee sun mielisairauden kanssa. Tuota ihmistäkö mä todella niin paljon ikävöin?

Mä muistan yhden kerran kun mä todella luulin menneeni sekasin. Mä olin niin loppu ja ahdistunut kun me ei voitu puhua. Kun kaikkeen vastaus on hiljaisuus. Mä istuin meidän sohvalla ja mietin et ei hitto, nyt mä flippasin ja pahasti. Kello oli jotain puolen yön paikkeilla. Sit mä lähdin ulos sateeseen koska se tunne oli niin ylivoimainen et mun oli pakko tehdä jotain. Jotain muuta kuin istua siinä hiljaa. Arvatkaa mitä P teki? Ei mitään. Ei lähtenyt mun perään ettimään mua. Vasta paljon myöhemmin kun olin vähän rauhoittunut ja istuin meidän kerrostalon pihakeinussa, se kävi ovella katsomassa et olin siinä. Mä olen muutaman kerran lähtenyt kävelee ja se ei ole koskaan tullut mun perään. Tai kerran, se tuli kuulemma alaovelle ja koska mua ei näkynyt se menikin tekemään itselleen ruokaa. Haha. Tuotako ihmistä mä todella kaipaan?

Musta tuntuu et meidän suhteella oli kahdet kasvot. Toiset oli ystävälliset, lempeät, normaalin sujuvan arjen kasvot, joilla näkyi rakkaus ja lempeys toista kohtaan. Toiset kasvot puolestaan oli kylmät, kovat ja tunteettomat. Niiden silmissä oli ilkeä kiilto ja hymyssä ilkeä virne. Nämä toiset kasvot pilkkas ja halvensi. Tuhosi kaiken, mitä hyvät kasvot yritti ylläpitää. Pahat kasvot lopulta voitti.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ero takana, elämä edessä? Rämpimistä toipumisen tien viereisessä ojassa. Nyt kun osais vaan kääntyä risteyksissä oikeaan suuntaan..

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat