Kello on 1:36.. Mä olen väsynyt ja allapäin. Eilen P sanoi mulle, et hänelle olis ihan sama vaikka mä muuttaisin tästä kaupungista pois.. Voitte varmaan arvata, että se sattui.. Paljon.. Ja P ihan varmasti tiesi sen satuttavan jo ennen kun sanoi niin. Se pyysi sitä sitten anteeksi kun sanoin sen sattuneen. Ihan kuin se yhtään vähentäisi sitä kipua, mitä se mulle aiheutti.. Tota se tekee. Satuttaa tietoisesti ja sitten pyytää anteeksi.

Mä alan olemaan aika lopussa.. Mun psykologi (joo joudun nyt sit käymään semmosenkin pakeilla) neuvoi mua kirjoittaa P:lle kirjeen, jossa sanon sille kaiken mitä tulee mieleen, mutta en kuitenkaan lähetä sitä kirjettä. No äsken mä kirjotin sille. Vois varmaan sanoa, että sanat joita eniten käytin oli surullinen, vihainen, pettynyt, ikävä ja rakastan.. Edelleen rakastan tosi paljon. Vaikka se satuttaa..

En oikein enää tiedä miten tätä asiaa käsittelisin. Puhuminen P:n kanssa auttoi hetkeksi, mutta nyt se ei enää suostu puhumaan mun kanssa. Ei vaikka edelleen on niin paljon asioita, joita en ymmärrä. Se pesee vaan kätensä kaikesta ja jättää mut tän asian kanssa yksin, ihan kuin mä olisin ollut siinä suhteessakin yksin. No, niin kai mä olinkin.. Puhuin muutama päivä sitten yhden naisen kanssa, joka kertoi vieläkin ikävöivänsä kymmenen vuoden takaista poikaystäväänsä. Se poika oli kuulemma viiden vuoden seurustelun jälkeen, yhteisen asunnon ostamisen yhteydessä jättänyt tän naisen ilman mitään selitystä, sanonut ainoastaan ettei ole häntä enää kahteen vuoteen rakastanut. Ja vaikka mä en tätä naista tunne, niin mä pystyin näkemään sen kasvoilta miten siihen sattuu edelleen. Mitä jos mulle käy samalla tavalla?

Kaikki sanoo vaan, että mun pitäs lakata ajattelemasta P:tä ja mennä vaan nyt eteenpäin. Kaikki jotka sitä sanoo on itse jossain vaiheessa ollut samassa tilanteessa kun minä nyt. Ainahan on helppo neuvoa silloin kun ei itse ole se jolla on vaikeata. Ja kaikkihan tottakai tarkoittaa hyvää, mutta mulle tulee näistä neuvoista sellainen olo, että mä en saisi surra enää. Et nyt vaan äkkiä eteenpäin, ettei kenenkään tarvi kuunnella mun itkuani asiasta. Tiedän, että se turhauttaa kun ei voi mitenkään auttaa. Mut silti..

Meidän erosta on kohta neljä kuukautta. Mun psykologin mielestä se ei ole pitkä aika, et mun ei pitäisi soimata itseäni siitä, etten ole vielä päässyt yli. Mut tuntuu että olis kiire. Pitäis olla jo siellä onnellisessa vaiheessa. Enkä mä tiedä kauan mä enää jaksan tätä ikävää ja surua.. Mä en toivo mitään muuta niin paljon kun että lakkaisin rakastamasta P:tä.

P antoi mun uskoa ja luottaa sen sitoutumiseen ja tahtoon rakentaa elämää yhdessä ja sitten petti mun luottamuksen. Miten sellaisesta mennään yli?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ero takana, elämä edessä? Rämpimistä toipumisen tien viereisessä ojassa. Nyt kun osais vaan kääntyä risteyksissä oikeaan suuntaan..

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat