Katoin just Sinkkuelämää-leffan. Sen ekan missä Mr. Big jättää Carrien alttarille. Tuntui hetkittäin kun katsois omia tunteita toisen näyttelemänä. Sitä epäuskoa ja tuskaa mitä oon P:n takia kokenut. Sitä että kerta toisensa jälkeen se onnistuu viiltämään mun sydämen auki ja vuodattamaan sen kuiviin. Mut toisin kuin tossa leffassa, P ei pyytele miljoonasti anteeks ja halua mua takas. Niin käy vaan elokuvissa, ei oikeessa elämässä.

En oikeestaan osaa sanoa tämän hetkisistä fiiliksistä muuta kuin että yritän olla mahdollisimman paljon ajattelematta P:ä ja odotan vaan että mun tunteet sitä kohtaan kuolis pois. Sain viikonloppuna aika paljon huomiota vähän sieltä sun täältä, mikä tosin osoitti sen että en edelleenkään ole valmis mihinkään vakavaan. En oikeestaan koe edes kovinkaan mukavaksi sitä huomiota mitä sain. En todellakaan halua joutua tilanteeseen, jossa selitän että en voi kiinnostua kenestäkään koska mun sydän on edelleen rikki P:n takia, eikä mulla ole siellä tilaa kellekään muulle.

Perspektiiviä tähän omaan suruuni antaa ystävä, joka käy läpi aika lailla samoja tunteita kuin minä P:n kanssa. Hänelläkin on itsekäs mies joka pitää mun ystävää itsestään selvyytenä ja joka kerta kun mun ystävä yrittää kertoa miltä siitä tuntuu, tää mies suuttuu ja lopulta mun ystävä on se joka pyytelee anteeks. Tää mun ystävä on todella väsynyt tilanteeseen ja siihen, että yksin yrittää pitää heitä pystyssä. Voi että miten elävästi muistan sen tunteen! Huomaan myös sanovani hänelle just niitä samoja asioita joita mulle sanottiin kun kärsin P:n puhumattomuudesta. Tuntuu tosi pahalta seurata vierestä miten toinen kärsii ja yrittää saada tilanteeseen muutosta, jota pahoin pelkään ei tule koskaan tapahtumaan. Se mies on sellainen kun on eikä se siitä muuksi muutu, se on nähty jo monta kertaa. Pahinta on kun ei voi auttaa mitenkään. Jos mä saisin päättää, ne eroais ja mun ystävä sais sellaisen miehen joka arvostaa sitä ja jonka takia sen ei tarvitsisi yrittää niin pirusti vaan se mies tulisi sitä puoliväliin vastaan, ihan ilman kiukkua ja tuskaa. Näinhän munkin ystävät toivoo mulle. Välillä itsekin toivon sitä, suurimmaksi osaksi pidän sitä edelleen liian hyvänä tullakseen todeksi. Ehkä ennen kuin mitään semmoista voi tapahtua, mun tosiaan pitää ensin opetella olemaan onnellinen yksin. Hetkittäin se jo tuntuukin siltä.

Kommentit (1)

Yksinäinen peltirumpu
Liittynyt23.12.2015

Vau, kylläpä on tilanteet muuttuneet tämän kirjoittamisesta. Luulin vielä tuolloin, että en ole valmis uuteen suhteeseen, mutta näköjään siihen tarvitaan vain oikea ihminen joka osuu kohdalle. Nyt nimittäin tuntuu siltä, että P saa painua menneisyyteen. En ikävöi sitä enää. L korjasi mun sydämen <3

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ero takana, elämä edessä? Rämpimistä toipumisen tien viereisessä ojassa. Nyt kun osais vaan kääntyä risteyksissä oikeaan suuntaan..

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat