Kävin viikko sitten siinä haastattelussa josta kerroin viimeksi. Matkustin parisen sataa kilometriä kuullakseni, että henkilö jonka kanssa olin haastattelun sopinut, ei päässytkään paikalle. Syy hänellä oli ihan hyvä, mutta kyllähän se harmitti kun hän ei ollut sitten muistanut minulle siitä ilmoittaa. Mut haastatteli toinen henkilö, jolla taas ei ollut mitään pohjatietoa musta. Kaiken kaikkiaan tilanne oli aika sekava ja musta tuntui, että kumpikaan osapuoli ei oikein saanut haastattelusta mitään irti. Sovittiin, että tää poissa ollut henkilö soittaisi mulle seuraavana päivänä, jotta voitaisiin jutella vielä enemmän. Ei soittanut. Laitoin sähköpostia ja he lupasivat olla tällä viikolla yhteydessä. No, huomenna on perjantai. Jotenkin mulla vaan on sellanen olo, ettei sieltä kuulu vieläkään mitään. Mä myönnän että oon aika skeptinen tän jutun suhteen, mut se johtuu siitä fiiliksestä mikä koko haastattelusta jäi. Toisaalta en ole halunnut edes juurikaan ajatella koko asiaa etten pettyisi. Saas nähdä miten tässä käy.

Nyt kun mä alan oikeesti miettimään, et mitä jos saisinkin sen paikan. Mitä sitten tapahtuu? Mun täytyy myöntää et mua jopa vähän pelottaa että saan sen. Tää jatkuva ahdistus tekee sen. Pelottaa ettei musta ole vielä nousemaan jaloilleni. Pelottaa että en osaakaan mitään. Pelottaa muutos. Vaikka muutos vois olla just se mitä nyt tarvitsen, että pääsisin tästä sielua riipivästä surusta eroon. Etten jatkuvasti miettis, miks P on tehnyt mitä on tehnyt ja ollut sellainen kun on ollut. Mä nimittäin mietin sitä, melkein koko ajan. Ja tunnen edelleen ihan pohjatonta surua ja tuskaa siitä, etten mä voi enää puhua sen kanssa. Se ei halua nähdä mua enää ikinä. Yhtäkkiä ihminen jonka kanssa eli melkein kuusi vuotta ei halua enää koskaan nähdä. Eikä se halua koskaan enää puhua mulle. Se haluaa, että mä olen sille kuollut. Mä vaan olen se, joka suree kuin kuoleman edessä.

Muutos on varmasti se mitä mä tarvitsen. Mutta entä jos mä en ole vielä valmis muutokseen? Aina pitäis olla vaan rohkea ja mennä tulta päin. Mut mä pelkään. Ja kyllä mä mietin myös sitä mitä P oli sille uudelle sanonut. Että oli jo toivonut, että mä olisin vaihtanut maisemaa. Sitäkö se todella haluaa? Se tekee ihan helvetin kipeää. En ymmärrä miks se puhuu noin ilkeästi. Ihan kun se vihais mua. Miks sen pitää olla niin inhottava? Mä halusin vaan rakastaa sitä, tahdoin sen kaikesta huolimatta. Tekee mieli itkeä joka kerta kun mietin sen sanoja..

Ehkä mun pitäis antaa sille mitä se toivoo. Muuttaa pois. Sais sitten rauhassa rakentaa sitä laastarisuhdettaan. Tänään mulle tuli mieleen et enhän mä tiedä vaikka ne jo seurustelis. Ja vaikka kaikki sanoo että se ei tuu kestämään tai että se on vaan joku tommonen juttu kun P ei kestä olla yksin niin silti. Se sattuu. Tää on ihan hirveetä kun ei vaan pysty lopettamaan tän asian miettimistä. Ja se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että P ei suostu puhumaan. Siks mä olen tässä tunteessa jumissa enkä löydä tietä ulos. Siks, että se on mulle niin kylmä, enkä mä tiedä onko se todella niin välinpitämätön vai sen tapa yrittää päästä yli. En tiedä mikä on totuus ja se vie mun kaiken energian.

Mä vaan niin toivoisin, et P suostuis puhumaan mun kanssa.. Mä toivoisin et se tajuais miten paha mun on olla. Ja ehkä kaikkein eniten mä toivoisin, et se vielä välittäis ja kertois sen mulle.. Mut taitaa olla ihan turha toivo. P deletoi mut, mua ei enää ole.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ero takana, elämä edessä? Rämpimistä toipumisen tien viereisessä ojassa. Nyt kun osais vaan kääntyä risteyksissä oikeaan suuntaan..

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat