Mä haluan kertoa teille nyt puhumattomuudesta ja millaista se oli meidän suhteessa. Puhumattomuus oli se syy, miksi mä erosin P:stä. Sitä mä en tiedä, mikä hänen syynsä oli. Niin, koska hän ei kertonut sitä.

Puhumattomuus on kuin pahanlaatuinen syöpäkasvain. Ensin se voi olla vasta pieni möykky, sellainen jota ei edes huomaa. Se johtuu varmaan siitä, että suhteen alussa ei vielä ole asioita, joita pitäisi selvittää. Vähitellen se möykky kasvaa ja kasvaa, kunnes se peittää alleen ihan kaiken. Puhumattomuus turhauttaa, aiheuttaa pelkoja, epäluottamusta ja surua. Se etäännyttää ja tekee yksinäiseksi. Jos toinen ei puhu, ei ole henkistä yhteyttä. Koskaan ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Puhumattoman kanssa joutuu spekuloimaan ja arvailemaan, kehittelemään teorioita ja taas pelkäämään. Ja jos joutuu koko ajan pelkäämään, ei myöskään voi luottaa.

Kun ei puhuta mistään tunteisiin liittyvistä asioita, ei puhuta myöskään tulevaisuudesta, toiveista, yhteisestä elämästä. Ei synny sidettä, jota kutsutaan sitoutumiseksi. Kun ei tiedä, mitä toinen haluaa ja toivoo, mitä pelkää ja mistä haaveilee, ei pääse lähelle. P ei päästänyt mua koskaan lähelle. Meidän välissä oli aina kuilu, jonka yli mä yritin kurottaa. Ja kuilun toisella puolella P vain seisoi ja katsoi mua ilmeettömänä.

Jonkun mielestä yksinkertaiseen kysymykseen miksi, olisi helppo kenen tahansa vastata. Mutta ei P:lle. Jos on niin lukossa ja kyvytön tunnistamaan omia tunteitaan, ei myöskään osaa kertoa miksi tekee mitä tekee. Kysymyksen asettelu eri tavalla ei auta. Eri vaihtoehtojen tarjoaminen ei auta. odottaminen ei auta. Mikään ei auta. Vastausta ei tule. Se on sama kuin yrittäisi puristaa tyhjää hammastahnatuubia, mitään ei tule ulos.

Kun toinen ei puhu, tuntee olonsa arvottomaksi ja torjutuksi. Turhautuminen on valtava. Aina välillä yrittää skarpata ja päättää, että nyt me puhutaan ja minä olen kärsivällinen kuin Dalai Lama, nyt en anna periksi vaan saan vastauksen. Ikinä kärsivällisyys ei ole riittänyt niin pitkään että vastaus olisi tullut. Olen joskus ottanut aikaa. 20 minuuttia ei edes toisinaan riitä kun hiljaisuus vaan jatkuu ja jatkuu. Ja sitten alan jo sääliä P:ä, koska sen ahdistus on käsin kosketeltavaa ja annan jälleen kerran olla.

Kun toinen ei puhu, siitä syyttää itseään. Kyselee itseltään, miksi mulle ei voi puhua? mitä mä teen väärin? Painostanko mä liikaa? Enkö osaa kysyä oikealla tavalla? Olenko mä pelottava? Puhunko mä liikaa enkä anna suunvuoroa? Mä teen varmasti jotain väärin ja olen vääränlainen, jollekin muulle se varmaan pystyis puhumaan mut ei mulle. Se on mun syytä, että toinen ei pysty puhumaan.

Sitten kun toinen ei suostu edes tekemään asialle mitään, tietää, että tilanne ei tule koskaan muuttumaan. P on kertonut, että kun hänen pitäisi puhua jostain tunneasioista, pää vain tyhjenee. Siellä ei yksinkertaisesti ole mitään ajatuksia, joita voisi tuoda ilmi. Mun omien tulkintojen mukaan P:llä on todella vahva tunnelukko, joka johtuu jostain ja joka voisi olla täysin mahdollista avata. Mutta P ei halua sitä. P ei halua mennä ammattilaisen luo, joka voisi auttaa. Toisin sanoen P mieluummin eroaa kuin edes yrittää korjata meidän välissä olevia ongelmia. Mä en ollut sille niin tärkeä, että olisi kannattanut edes yrittää..

Sitten kun ollaan tarpeeksi pitkään oltu puhumatta, selvittämättä riitoja ja tietämättä toisen ajatuksista yhtään mitään, on pakotettu lähtemään. Jos ei lähde, tietää olevansa onneton ja turhautunut lopun ikäänsä. Tietää, että epäluottamus kasvaa, pelko kasvaa ja itsetunto laskee. Tietää, että sydän särkyy, tekipä mitä tahansa. Kun ollaan tarpeeksi pitkään oltu puhumatta, on pakotettu suojelemaan itseään ja sydäntään. On pakotettu lähtemään.

Kommentit (2)

Vierailija

Noin se juuri on. Oma ihmissuhteeni kaatui pitkälti puhumattomuudesta johtuvaan luottamuspulaan.  Nurinkurista onkin, että mieheni – se puhumaton – loukkaantui minulle luottamuksen puutteesta hyvin syvästi, eikä siinä auttanut selittää että luottamuspula kumpusi hänen kyvyttömyydestään avata sisintään. Erohan siitä lopulta tuli, mutta enää en sure asiaa koska ymmärrän, että en olisi mitenkään voinut avata hänen tunnelukkojaan. Niin vahvoja ne ovat. Toivon vain, ettei hänen nykyinen kumppaninsa kärsisi asiasta yhtä paljon kuin minä tein.

Yksinäinen peltirumpu
Liittynyt23.12.2015

Hei! Kiitos kun kirjoitit, mä nimittäin kaipaisinkin nyt tosi kovasti vertaistukea muilta puhumattomuuden uhreilta.
Tosi hienoa kuulla, että olet päässyt sinuiksi asian kanssa ja hyväksynyt, että et voinut tehdä asialle mitään. Mä edelleen mietin mitä olisin voinut tehdä toisin, että P olis pystynyt puhumaan. Vaikka toisaalta tiedän ettei mulla ole kykyä sitä siinä auttaa, niin paljon kun olisinkin sen halunnut tehdä.
Musta on tosi hyvin suhtauduttu, et toivot exäsi uudelle kumppanille parempaa onnea asian suhteen. Mä en oo valitettavasti edes lähellä sitä pistettä, et ylipäätään toivoisin P:lle uutta suhdetta. Toivon kuitenkin joka päivä, että pääsisin tästä yli ja tää paha olo lähtis pois.
Mä toivon sulle kaikkea hyvää ja sellaisen miehen sun rinnalle joka osaa puhua!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ero takana, elämä edessä? Rämpimistä toipumisen tien viereisessä ojassa. Nyt kun osais vaan kääntyä risteyksissä oikeaan suuntaan..

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat