Nyt se tapahtui. Törmäsin P:n. Niinkun ihan vähän aikaa sitten kirjoitin, niin mä oon paljon miettinyt sitä et mitä jos mä nään sen jossain. No nyt näin. Se on jännä miten tämmöset asiat aavistaa. Kun puolen päivän aikaan lähdin kaupungille tarkoituksena käydä Sokoksen 3+1 päivillä täydentämässä kosmetiikkavarastoja, mielessä kävi sekunnin sadasosan ajatus, että P saattaisi olla siellä. Ja siellähän se sitten oli. Käveli ohi kun tutkin jotain.. En edes muista mikä tuote mulla siinä kohtaa oli kädessä mutta siinä P yhtäkkiä oli. Moikkasi. Jatkoi matkaa. Ja mä menin ihan sekasin. Se on hirveä tunne kun siinä ihmisten keskellä tulee se olo, ettei tiedä saako henkeä ja että kohta tulee itku. Kädet vaan tärisee ja tulee kuuma. Siinä sitten hetken hengitettyäni mä päätin, että nyt mä menen ja kysyn miks se valehteli mulle päin naamaa, ettei muka ole kenenkään kanssa mitään meneillään. Menin ja kysyin. P kielsi kaiken. Väitti että ovat vaan kavereita! Ja vaikka mä sanoin, että mä oikeesti tiedän ettei tarvis enää valehdella niin silti. Sit mä lähdin, jätin ostokseni lähimpään tuotekoriin ja pakenin naistenvaateosastolle keräämään itteeni.

Nyt mä en yhtään tiedä miltä musta tuntuu. Helpotusta, jos ne todella on vaan kavereita? Mutta eihän ne ole. Sitä mä en kertonut, että mistä mä tiedän kaiken. Eikä P kysynyt. Mutta aika erikoista olis, että yhtäkkiä hän muka vaan alkaa kaveeraamaan naispuolisen työkaverinsa kanssa,  jonka kanssa ei kuitenkaan aiemmin ollut tekemisissä (??), viettää iltoja yhdessä tehden ruokaa (ihan niinkuin mekin tehtiin kun alettiin P:n kanssa tapailemaan) ja on jatkuvasti sen kanssa yhteyksissä. Ihan sama jos mä väittäisin, että oltiin S:n kanssa vaan kavereita!

Ainakin mä olen vihainen. Kaikesta. Ei, eihän se mulle kuulu vaikka sillä olis kuka! Ei kuulu ei. Mutta se kuuluu jos se valehtelee mulle. Miksi? Miksi pitää valehdella? Sattuu nähdä sitä ja miten se oli taas niin ilmeetön ja hiljaa. Miks se edes käveli mun ohi? Se olis aivan hyvin voinut kääntyä pois koska mä en nähnyt sitä vasta kun se seisoi vieressä. Ainakin se oli yksin eikä sen naisen kanssa.. Ehkä se nainen onkin kaverilinjalla mutta mä tiedän että P ei. Sikskö se väittää et ei oo mitään meneillään? 

Mä tiedän et mun pitäis antaa olla. Unohtaa koko mies ja koko juttu. Mut ihan kun kaikki se paha olo olis vaan hetken nukkunut ja on taas hyvinkin hereillä. Enkä mä edes tiedä mitä mä haluaisin nyt tapahtuvan. Heti kun mä näin P:n mä turhauduin siihen että eihän se taaskaan mitään sanonut. Kai mä myös kuvittelin et sit jos nään sen niin siitä näkis et se ikävöis, et sillä olis vielä jotain tunteita mua kohtaan. Mut näytti et sitä ei hetkauttanut mun näkeminen yhtään.. Sekin tuntuu niin epäreilulta. Miks aina se ketä satutetaan jää kitumaan? Satuttaja vaan porskuttaa.

Ajatukset on ihan sekasin.. Oon jo monta päivää ikävöinyt P:ä ja nyt kun näin sen, en tiedä olenko rauhallisempi vai entistä levottomampi. Olisko pitänyt vaan olla sanomatta mitään? Tai miettiä tarkemmin mitä sanoo? Miten tuo tilanne olis pitänyt hoitaa vai teinko juuri oikein? En tiedä.. Ja mitä nyt tapahtuu? Nytkö törmään siihen sitten joka paikassa? Vaikka tää olis kuinka normaalia ja asiaan kuuluvaa niin mä alan olla jo tosi väsynyt tähän stressiin ja suruun. Ja jälleen kaikesta tekee vaikeempaa se kun en voi näitä asioita selvittää ja puhua auki. Tosin en mä luottais P:n vaikka oliskin mahdollisuus puhua. Ja mä sanoin sen sille. Mä sanoin et en luota siihen enkä usko mitään mitä se sanoo. Halusin satuttaa, saada jonkun reaktion aikaan. Mut se varmaan ajattelee vaan et ei sillä ole mitään väliä. Et sen asiat ei kuulu enää mulle eikä sitä kiinnosta uskonko mä sitä vai en.

Kun nyt vaan pääsis siitä yli.. Oli aika naiivia tuolla joskus aiemmin tuulettaa et olisin jo päässyt. Pah. Se oli vaan hämäystä kun sillon oli kuitenkin S joka antoi muuta ajateltavaa. Mut nyt ei ole enää sitäkään. On vaan aikaa ajatella ja miettiä ja pohtia. Mitään apua siitä ei ole eikä mikään siitä mihinkään muutu vaikka mä kuinka näitä asioita mietin. Mutta semmonen mä olen. Vatvon ja vellon. Suren ja murehdin. Kuljen aina kaks kertaa pidemmän matkan.

Mä alan ymmärtää niitä, jotka ottaa heti jonkun laastarin kun eroaa. Olihan mullakin S. Se tosin ei ollut fyysisesti läsnä mut mulla on hyvä mielikuvitus joten se ajoi asian. Sillon ei tarvi kohdata sitä yksinäisyyttä ja niitä itkuisia ajatuksia. Silloin voi leikkiä että se laastari on joku tärkeä ja mua varten. Voi leikkiä että kaikki on hyvin. Ehkä tää P:n virityskin on laastari. Ettei sen tarvis vahingossakaan miettiä mitä tuli tehtyä. Se kai mua niin vituttaakin. Et mä joudun kärsimään sen teoista sillä välin kun se siellä juo viiniä tän uuden "kaverinsa" kanssa. Et mä joudun miettimään miks ja se ei mieti yhtään mitään. Eli vaikka mä ymmärrän et laastareiden avulla paetaan niitä omia tunteita niin tässä tapauksessa se tuntuu niin epäreilulta, koska P ei ole niitä tunteitaan koskaan kohdannut ja miettinyt omaa käytöstään ja sen vaikutusta muihin. Ja sen pitäis. Se pitäis istuttaa tuoliin, sitoa kädet sivuille ja työntää tikut silmiin niinkuin Kellopeliappelsiinissa ja sitten sille näytettäis kaikki se tuska mitä se mulle aiheutti. Et sen olis pakko kohdata kaikki se vääryys ja turhautuminen ja arvottomuuden tunne, kaikki se mikä veti mua alaspäin!

Huh, mä kuulostan jopa omasta mielestäni tosi katkeralta.. What can I say? Se vaan tuntuu niin epäreilulta et toinen ei tajua eikä välitä siitä miten pahasti se on haavoittanut. Epäreilua on myös se, että mä todella pelkään etten tästä oikein koskaan tokene. Mun edellinen ex onnistui tuhoamaan mun itsetunnon ja kyvyn luottaa, joten nyt tilanne on P:n jäljiltä entistä pahempi. Näitä haavoja ei ihan helposti paranneta enkä mä usko et on olemassakaan ketään kuka jaksais mun haavojani puhallella. Voin vaan kuvitella miten vaikea kumppani olisin. Todennäköisesti sabotoisin sitä suhdetta sen minkä ehtisin, ihan vaan testatakseni milloin se mies taas luovuttaa. En varmaan ikinä pysty luottamaan siihen et olis joku joka ei luovuta. Mä olen pilalla, loppuun kaluttu luu. Ei musta ole enää mihinkään.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ero takana, elämä edessä? Rämpimistä toipumisen tien viereisessä ojassa. Nyt kun osais vaan kääntyä risteyksissä oikeaan suuntaan..

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat