Todella uuvuttava ja raskas viikonloppu takana. Romahdin taas, monennenkohan kerran.. Tuntuu että voimat on nyt henkisesti ja fyysisesti lopussa.

Perjantaina sain yllättäen kutsun ns. ilmaisen viinan bileisiin. Tarjolla oli syötävää ja juotavaa. Olin kutsusta iloisesti yllättynyt koska muuten olisin istunut taas yksin kotona. Ilta meni hyvin, tutustuin uusiin ihmisiin ja kuuntelin hyvää musiikkia. Näitä ilmaisia juomiakin tuli juotua, mutta ei sen enempää tai vähempää kuin yleensäkään kun ulos lähden. Lähdin kotiin joskus puoli kolmen maissa ja sitten filmi katkeaa kahdeksi tunniksi. Yhtäkkiä herään kotoani sekavana, alasti lattialta. Oksensin? Olen repinyt sängystäni peitot lattialle ja kämppä näyttää olevan sekaisin. Säikähdin ihan hirveästi että mitä on tapahtunut. En muista mitään siitä, kun tulin kotiin. Ikinä ei ole ennen käynyt noin, joten ensimmäisenä mieleeni tuli, että joku on laittanut juomaani jotain. No, sitten menin tässä paniikissani soittamaan P:lle. Ensin se ei meinannut vastata. En tiedä montako kertaa yritin soittaa kunnes se sitten vastasi. Sopersin itkuisena ja yritin kertoa mitä on tapahtunut ja että olin peloissani kun en muista mitään.

Nyt kaduttaa ja hävettää että miksi pitikin soittaa.. P ei tuntunut ottavan mua vakavasti yhtään. Kyseli jotain mutta ei juurikaan tuntunut edes huolestuvan. Sitten puhelu joko katkesi tai P katkaisi sen, eikä enää vastannut. Koko seuraavana päivänä en kyennyt juuri nousemaan sängystä enkä syömään kuin vähän jotain muroja. En tiedä mitä tapahtui, mutta mukava ilta päättyi todella sekavaan oloon ja sitä myötä aiheutti ihan kamalan morkkiksen ja häpeän.

Mietin, että P:n näkemisellä oli todennäköisesti osansa siihen, että yritin vielä tukeutua siihen. Voi kun en olisi.. Olen ruoskinut itseäni siitä nyt tähän päivään asti, että miksi meninkään tekemään jotain niin typerää. Todennäköisesti se pitää mua entistä säälittävämpänä.. Pahinta on jos siellä olikin joku muukin.. P sanoi ettei ollut kun kysyin, mutta en tiedä uskonko.. En voi enää luottaa sen sanoihin.

Tänään kävin ostamassa ihan liian kalliin kirjan, joka käsittelee erosta selviytymistä. Mulla ei olis oikeasti ollut siihen varaa, mutta koska tätä kirjaa ei löytynyt kirjastosta ja mä olin tosi ahdistunut niin en oikein ajatellut muuta kuin et mun on pakko saada jostain apua nyt heti. Nyt olen sit itkenyt ja lukenut sitä. Kimmo Takasen Tunne sydämesi- matka uuteen rakkauteen. Olo on edelleen ahdistunut ja tunteet heittelee laidasta laitaan. Tuossa kirjassa toitotetaan sitä, että ero on nyt lopullinen eikä kannata haikailla sen entisen perään. Samalla kuitenkin pitäisi surra ja antaa tunteiden tulla niinkuin ne tulee. Vielä en oikein tiedä, onko tuosta mitään apua vai meneekö mun ajatukset vaan entistä pahemmin ristiin. En enää tiedä olenko jo hyväksynyt sen että me ei koskaan palata yhteen. Ja että missä vaiheessa olen tätä prosessia? Uuvuttavimmalta tuntuu se, että kirjassa sanotaan näiden tunteiden liittyvän joihinkin aiemmin koettuihin, sellaisiin tunteisiin jotka olen tuntenut jo lapsena ja nuorena. Mua pelottaa avata sitä lokeroa.. Pelkään että jos mä lähden käsittelemään menneitä kokemuksia lapsuudessa ja nuoruudessa, mä joudun työstämään enemmän asioita kuin mihin mulla on resursseja. Samalla pelkään, että jos mä en nyt kohtaa kaikkia niitä kipeitä ja vaikeita asioita, mä tulen aina epäonnistumaan. Mutta mistä voi saada voimaa kun tuntuu että nytkin mennään jo äärirajoilla?

Ei kai tässä auta mikään muu kun hyväksyä, että tätä mun elämäni nyt tällä hetkellä on. Ja että tää saattaa jatkua vielä pitkään. Pitäis olla itselleen armollisempi. Ja sitten vielä se itsensä rakastaminen.. Huoh.. Miten se tapahtuu? Kun tuntuu ettei ole missään hyvä? Kukaan ei oikeasti tarvitse mua. Tiedän olevani kävelevä klisee, mutta mulla ei ole hajuakaan siitä miten voisin itseäni rakastaa kun tuntuu ettei musta ole mihinkään..Ja niinhän se sit menee, että jos ei rakasta itseään niin kukaan muukaan ei voi sua rakastaa. Ehkä siks P lakkasi rakastamasta..

Mulla on tosi ristiriitainen olo. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Jotenkin tuon kirjan ohjeetkin ovat niin ristissä keskenään. Vaikeinta on tietenkin ottaa vastuu omista teoistaan ja tunteistaan. Mä olen lähinnä syyttänyt P:ä kaikesta. Se hylkäsi mut pahimmalla hetkellä. Petti mun luottamuksen ja uskotteli olevansa sitoutunut vaikkei ollutkaan. Mutta samalla mä lähdin uudestaan suhteeseen jossa tiesin olevan se yksi massiivinen ongelma, puhumattomuus. Sitä kautta se henkinen yhteyksin oli heikko. Luottamus hatara. Kaikki katastrofin ainekset kasassa. Silti en vaan halunnut päästää siitä rakkaudesta irti. Sitten P sai mut uskomaan (sen jälkeen kun mä olin puhunut sen takas yhteen), sai kai itsensäkin, että uusi yritys kannatti. Olin hetken tosi onnellinen, ihan kuin olisin väistänyt luodin enkä kuollutkaan. Mutta eihän ne ongelmat mihinkään katoa jos niitä ei työstä ja halua ratkaista. P ei halunnut, mä en yksin pystynyt. Saanko siis syyttää P:ä kaikesta? Vai olla syyttämättä ketään mistään? Eihän tää katkeruus mulle mitään anna, tiedän sen kyllä. Eikä tää paha olo mihinkään katoa jos siinä haluan rypeä. Mitä se kertoo musta? En taida olla ihan selväjärkinen..

Pitäisi antaa olla, hyväksyä että asiat meni niinkuin meni ja sen kuului mennä näin. Lakata olemasta katkera. Hyväksyä vaan kaikki. Hyväksyä että P ei enää rakasta mua. Katsoa tulevaisuuteen. Mut kun siellä tulevaisuudessa ei ole mitään. Vastoinkäymisten kuuluis vahvistaa, mutta miks tuntuu et mua ne vaan haurastuttaa? Joka kerta tää on vaan vaikeampaa ja vaikeampaa. Mä olen tosi väsynyt..

Huomaan että mun ajatukset kiertää nyt sitä samaa rataa mitä pari kuukautta sitten.. Jos näistä jollekin puhuisin, se sanois lopulta (jälleen kerran) että nyt unohdat sen P: ja meet eteenpäin! Se ei ollut sulle se oikea jne jne. Siks en oikein jaksa enää puhua kenellekkään sen tarkemmin. En jaksa kuulla sitä minkä tiedän jo ihan itsekin. Mun pitäis päästä jotenkin yli siitä, että P loukkasi mua ja petti mun luottamuksen, tiputti korkeelta. Ehkä mun pitäs lopettaa sen syyttäminen ja osata olla aikuinen, ottaa vastuu ja sanoa että kummatkin oli syyllisiä tähän. Tai että ei ole syyllisiä, on vaan yhteensopimattomia ihmisiä. Sori mut nyt mä en pysty olemaan niin hieno ihminen. Ja tunnen siitäkin syyllisyyttä! Miksi mä olen näin kurja etten pysty antamaan anteeksi?

Ehkä on parempi et lopetan nyt tähän tältä erää. Pää on ihan sekasin. Silti päällimmäisenä mielessä on ikävä..

Apulanta - Armo

Minut ympäröin tyhjyydellä jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen
Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse jotta toinen voi loppuun löytää

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää

Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää
Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää
Vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekään
Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan

Tämä tie meidät kaataa
Ei voi jatkaa
Ei voi olla näin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ero takana, elämä edessä? Rämpimistä toipumisen tien viereisessä ojassa. Nyt kun osais vaan kääntyä risteyksissä oikeaan suuntaan..

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat