Kaikki jotka on joskus lähteneet hukuttamaan murheitaan tuoppiin voi varmaan samaistua mun tämän hetkiseen tunnelmaan. Olo on entistä surullisempi ja yksinäisempi. Tekee mieli vaan itkeä ja lakata olemasta. Se vaan tuntuu niin musertavalta ettei elämässä ole ketään joka ottais syliin ja halais nää murheet pois. Sen tilalla on vaan hämmennystä ja riitoja. Tyhjyyttä.

Mä oon tosi surullinen siitä ettei olla enää S:n kanssa väleissä. En olis ikinä osannut kuvitella, että tässä käy näin. En mä tiedä olisko meistä ikinä voinut tulla mitään, mutta en mä sen kanssa olis halunnut välejä pistää poikki. Pahinta on kun ei voi selvittää asioita kun se ei halua. S vaan kylmästi deletoi mut elämästään ihan kuin se ei olis välittänyt musta ollenkaan. Se tuntuu tosi pahalta. Eikö kukaan oikeasti välitä musta yhtään? P teki ihan samoin, kylmästi vaan satutti ja tiesi sen, mut ei välittänyt mitä se teki mulle. Repi mut rikki.

Tällä hetkellä sen uuden rakkauden löytyminen tuntuu saavuttamattomalta. Alan uskomaan ettei mulle ole tuolla enää ketään.. Ketään kuka välittäisi mun tunteista ja haluaisi tehdä mut onnelliseksi. Tää yksinäisyys tuntuu todella painavalta, se on kuin raskas peitto jonka alla on tukala olla. Kun voiskin vaan lakata olemasta.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ero takana, elämä edessä? Rämpimistä toipumisen tien viereisessä ojassa. Nyt kun osais vaan kääntyä risteyksissä oikeaan suuntaan..

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat