Olin ajatellut, että puran tässä päiväkirjassani vain tuntojani erosta. Sain kuitenkin kimmokkeen kirjoittaa myös työttömyydestä, kun allikalliolla kommentoi edellistä postaustani.

Niin, sen lisäksi että erosin puoli vuotta sitten (onko siitä tosiaan jo puoli vuotta?!) P:stä, olen myös työtön. Ollut lähes koko ajan siitä lähtien, kun valmistuin 2013. Kerron tässä nyt oman tarinani siitä, minkälaista se on, työttömyys.

Ennen valmistumistani tein puolen vuoden mittaisen työharjoittelun paikassa, josta minun piti saada myös töitä. Harjoittelun loppupuolella tilanne oli kuitenkin se, ettei heillä ollutkaan tarjota minulle mitään. Harjoittelusta suurimman osan kirjoittelin opinnäytetyötäni. Minulle ei vaan riittänyt työtehtäviä. Kun menin palauttamaan pari kuukautta harjoittelun lopettamisen jälkeen yhtä lainaamaani kirjaa, he olivat palkanneet jonkun toisen.

Valmistumiseni jälkeen etsin innokkaana oman alani töitä. Olin suorastaan kiirehtinyt että saan äkkiä paperit ulos ja pääsen toteuttamaan itseäni työssä jonka koin intohimokseni. Aluksi lähettelin hakemuksia joka päivä. Pidin listaa paikoista, joihin olin hakenut ja joihin piti vielä hakea. Uskoin itseeni ja mahdollisuuksiini. Kun kolme kuukautta oli kulunut, enkä ollut päässyt yhteenkään työhaastatteluun, aloin ahdistua. Sosiaalinen paine alkoi käydä raskaaksi. Yhden silloisen ystäväni (enää emme ole tekemisissä) mielestä työttömien pitäisi mennä hoitamaan vanhuksia tai tekemään jotain muuta yleishyödyllistä. Samaisen henkilön mielestä työttömät eivät tee työllistymisensä eteen mitään ja laiskottelevat vaan yhteiskunnan varoilla. Siis tietenkin kaikki muut paitsi minä, minua hän ei tuominnut. Mutta tuomitsi silti.

Olin aiemmassa elämässäni tehnyt yli kaksi vuotta töitä pohja- ja provisiopalkalla eli myyntihommissa. Se oli henkisesti todella raskasta ja stressaavaa työtä. Ikinä ei voinut tietää paljonko palkkaa tulee. Asiakkaille piti myydä tai muuten tulokset laskee ja sitten tulee noottia. Tein silloin töitä unissanikin, koko ajan oli huoli siitä olinko muistanut laittaa tilauksen eteenpäin tai hoitaa asiakkaan laskutuksessa olleen ongelman. Provisiopalkkainen myyntityö voi pahimmillaan olla psykologinen helvetti. Asiakkaan ostopäätös saattaa kariutua myyjän väärään sanavalintaan. Tai jos kauppatilanteen keskeyttää kiukutteleva lapsi, se on siinä. Ei kauppaa, ei palkkaa. Tämä alustuksena siihen, miten ahdistavaksi koin työttömyyteni ja mitä siinä tilassa pakotin itseni tekemään.

Hain sähkösopimusten kilpailuttajaksi. Työtä tehtiin puhelimitse kuutisen tuntia päivässä. Firma oli uusi, mutta paikka vaikutti siltä, että siellä työntekijöiden hyvinvointi oli tärkeää ja ilmapiiri rento. Kaikkien tärkeintä mulle kuitenkin oli se, että työstä sai takuutuntipalkaksi 8€/h, mikäli myynnit eivät olleet korkeammat. Vaan asia ei ollutkaan niin. Lyhyesti sanottuna päädyin tekemään puoltoista kuukautta töitä ja sain siitä palkaksi n.400 €. Mitään muuta rahaa en tuolta ajalta saanut. Menetin siis useita satoja euroja tukia, koska yritin epätoivoissani työllistää itseni myyntityössä, jonka tiesin ahdistavan minua kovasti. Kyllä, jokainen tekee itse omat valintansa, mutta ulkopuolelta tullut painostus ajoi minut tekemään itselleni erittäin epäedullisen ratkaisun. Niin henkisesti kuin rahallisesti.

Tuon paikan jälkeen olen käynyt pari kurssia, että saisin vähän sisältöä ja rutiineja elämääni. Olin myös viittä vaille ryhtymässä yrittäjäksikin. Sitten tuli ero ja moneen kuukauteen en jaksanut ajatellakkaan töitä. Välillä joku yritti tsempata ja kannustaa työnhakuun, "se vois auttaa sua saamaan muuta ajateltavaa ja sisältöä elämääs!". Niin, varmaan se olisi pakottanut ajattelemaan jotain muuta, mutta minkälaisen työhakemuksen kirjoittaa ihminen, joka itkee joka päivä ja joka haluaa vain nukkua kaiken pahan olon pois?

Jonkin aikaa sitten oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sellainen olo, että nyt voisin jaksaa taas hakea töitä. Selasin niitä harvoja oman alani työpaikkoja ja totesin, että minun tulisi olla 20 vuotias 30 vuoden työkokemuksella, jotta mulla olis mahdollisuudet päästä edes haastatteluun. Laittelin muutaman hakemuksen siitä huolimatta. "Kiitos hakemuksestanne, valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun". Niimpä tietenkin. Kolmen vuoden aikana olen päässyt tasan yhteen oman alani työhaastatteluun, olin jo kolmen parhaan joukossa! Mutta paikan sai joku toinen. Silloin ei auta vaikka olisi toiseksi paras.

Sitten ystäväni ehdotti, että hakisin yhtä osa-aikaisen kokin paikkaa. Olin jo aiemmin päättänyt, että en halua enää koskaan tehdä sen alan töitä, koska minua oli kohdeltu erään esimiehen toimesta todella huonosti. Mutta koska ei saa olla nirso ja töitä pitää hakea, niin hain paikkaa. Ja sain sen. Päädyin tosin tekemään töitä salin puolella, mutta ei se minua haitannut. Sain tehdä neljä työvuoroa, kunnes pomoni totesi etten kelpaa. En ollut oppinut riittävän nopeasti systeemiä, jollaista ei ole ollut missään aiemmassa alan työpaikassani. Sain siis potkut. Neljän työvuoron jälkeen. Ilmeisesti nykypäivänä täysin kohtuullinen aika olettaa uuden työntekijän oppivan kaiken täydellisesti. 

Yleensä ne, jotka eivät ole koskaan olleet työttömänä tuntuvat kuitenkin tietävän parhaiten aiheesta. Kerran yksi puolituttu sanoi, että en ole yrittänyt tarpeeksi. Kaverini puolestaan toisteli useaan otteeseen, että "nyt vaan otat jonkun työn ja sitten etsit niitä oman alasi töitä siinä sivussa." Ja montakohan kertaa olen kuullut lauseen "mitäs me sulle nyt keksittäis?" Niin, mitähän me mulle nyt keksittäis..

Läheiset tarkoittaa hyvää, mutta eivät ymmärrä sitä, kuinka heidän avuliaisuutensa saa mut tuntemaan ihan kuin olisin jotenkin tyhmä. Että kun en ole niitä töitä nyt omin avuin löytänyt. Liekö edes yrittänyt. Ei kai se niin vaikeata voi olla! Menee vaan ja ottaa jonkun työn! Tuntemattomat puolestaan lynkkaa keskustelupalstoilla ihan kaikki, riippumatta siitä kuinka monet "yyteet" on meneillään. Aina verrataan siihen kuinka joku Pentti 67v. meni naapurin maitotilalle töihin ja sai kaksi markkaa tunnilta eikä koskaan valittanut ja jos hänkin löysi silloin 50 vuotta sitten töitä niin miksei nykyajan nulikat sitten löydä!

Olen kohta 30-vuotias, lukion käynyt, kaksi ammattia opiskellut pitkäaikaistyötön. Puoli vuotta sitten eronnut pitkästä suhteesta josta tässä päiväkirjassani olen tähän asti puhunut. Päivät kuluu, viikot vaihtuu. Välillä tuntuu että nyt olen voimissani, nyt jaksan hakea töitä ja jos vaan otan sellaisen asenteen niin myös saan niitä! Vielä ei ole tärpännyt.. Välillä, useimmiten tuntuu siltä, että olen lamaantunut. Ihan kuin seisoisi suossa, eikä uskalla ottaa askelta ei eteen ei taakse, ettei vaan vajoaisi syvemmälle. Päivissä on ihan liikaa tunteja. Kahteen mennessä olen tehnyt kaiken mitä keksin. Siitä eteenpäin vain odotan. Että tulis ilta että vois mennä nukkumaan. Rahaa ei ole, kavereitakaan ei montaa ole tässä kaupungissa. Salilla käynti vie reilun tunnin päivästä, mutta ei sielläkään joka päivä jaksa juosta. Ja sekin on vaan reilu tunti. Mitä tehdä loppupäivä? Kyllä, tässä lamaantuu. Olis kaikki aika maailmassa tehdä vaikka mitä! Mutta mitä tekee rahaton yksin elävä? Silloin kun olin P:n kanssa, oli enemmän tekemistä ja sisältöä elämässä. Nyt on vaan seinäkello joka tikittää. tik tik tik.

Työttömyys on kuin kivi kengässä. Siellä se hiertää jatkuvasti, tekee reikiä itsetuntoon. Jotain pitäisi saada aikaan, jotain pitäisi tehdä. Millä vakuutan että olisin tosi hyvä työntekijä? Mä oikeesti olisin! Se ei vielä riitä, että työhakemuksessa kertoo olevansa hyvä ja innokas. Niin ne sadat muutkin on. Ja jatkuvasti on huono omatunto. Täällä mä vaan istun toimettomana veronmaksajien rahoilla. Täällä vaan istun, en mitään tee. En edes yhtä puolen tunnin salkkarijaksoa kehtaa paikallani istua, jotain on tehtävä, jotain pitäisi saada aikaan.

Siellä työpaikassa, missä tein neljä työvuoroa, oli käsipaperitelineeseen teipattu lappu jossa luki: "vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska."

Enää en usko itseeni.

 

 

 

 

 

Kommentit (2)

allikalliolla
Liittynyt31.10.2015

Voiko tuota nyt tyhjentävämmin kertoa. Toivon totisesti, että pääset töihin. Ja saat ansaitsemasi hyvän! työnantajan. Ei anneta periksi, vaikka hylkyjä sataa. Surraan ne ensin pois. Ja sitten uusin voimin uusia hakemuksia. Kun uskonpuute iskee, Jannan biisin sanat lohduttavat: 

Särjetty ja satutettu sua on jo monta kertaa.

Ja nyt sä luulet ett se oot sinä, jonka päässä viiraa.

Hullu sä et ole, mutt joskus sitä romahtaa.

Hiljaa nyt mennään, mutt henkiin sä jäät.

Juuri nyt on vaikeaa.

Yksinäinen peltirumpu
Liittynyt23.12.2015

Joo täytyy myöntää että tätä työnhakumotivaatiota laskee aika tehokkaasti se, että kolmessa viimeisimmässä työpaikassani on ns. käynyt huonosti. Pomot kohdelleet kuin halpaa makkaraa tai sitten on huijattu. Mutta hyvinä päivinä vielä jaksaa toivoa, että saisi töitä siltä omalta alalta, jossa uskon olevani oikeasti hyvä, vaikkei sitä työkokemusta vielä olekaan. Eikä sitä tunnu saavan, koska sitä ei ole. Tekee hommasta hieman haastavaa :D
Kiitos tsemppauksesta, mä toivon myös sulle menestystä työnhakuun! Ei kai tää työttömyys ja vastoinkäymiset voi loputtomiin jatkua?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ero takana, elämä edessä? Rämpimistä toipumisen tien viereisessä ojassa. Nyt kun osais vaan kääntyä risteyksissä oikeaan suuntaan..

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat