Väsyttää, mutta en saa unta. Olo on toisaalta levollisempi kuin pitkään aikaan, mutta keho on silti hälytystilassa. En osaa sanoa onko se jotain hyvää vai pahaa, mutta mulla on vahva tunne siitä että jotain tulee tapahtumaan. Musta tuntuu myös että mun tulisi olla nyt todella kärsivällinen, mikä ei varsinaisesti ole koskaan ollut mun vahvuuksiani. 

P:stä ei oo nyt kuulunut hetkeen mitään. Mun ajatukset on koko ajan siinä, mutta tällä kertaa hyvin ristiriitaisesti. Mietin, mitä tekisin jos hypoteettisesti kävisi niin, että P pyytäisi uutta mahdollisuutta. Mä olen kertonut sille, että jos se olis valmis tekemään töitä meidän eteen, yhteenpaluu voisi olla mahdollinen. Mutta jos mä ihan todella mietin asiaa, niin uskaltaisinko mä enää ottaa riskiä? Enkö mä olisi suorastaan hullu jos ottaisin? Vaikka mä ilmiselvästi P:ä vieläkin rakastan, niin onko se mulle kuitenkaan se paras mies? Ehkä jossain olis joku parempi? Joku jota ei tarvitse parantaa puhuvaksi? Joku joka olisi jo valmiiksi mulle sopiva? 

Kumpa mä nyt osaisin olla kärsivällinen ja tehdä oikeita ratkaisuja. Jotain tapahtuu, ehkä piankin. Mutta mitä? 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ero takana, elämä edessä? Rämpimistä toipumisen tien viereisessä ojassa. Nyt kun osais vaan kääntyä risteyksissä oikeaan suuntaan..

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat