Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Kävin vihdoin salilla ja kyllähän se aina on tosi kun vesi että sen jälkeen tulee hyvä olo. Siellä tosin tuntui useaan otteeseen että taju lähtee, mut se meni hengittelemällä ohi. Ai niin, sen painajaisyön jälkeen mä otin itteeni niskasta kiinni ja lähdin kaupungille, jee hyvä minä!

Heti kun mä tiedän, että mulla on mahdollisuus puhua P:n kanssa, mun olo rauhoittuu. Tää on vähän niinkuin olis karkkilakossa ja kaapissa on jemmassa karkkipussi. Sitä ei tee yhtään niin paljon mieli, kun tietää että se on siellä. Mä yritän tehdä kaikkeni, et sen keskustelun jälkeenkin tuntuis tältä.

Oon aika paljon miettinyt mitä sanoisin. Ainakin haluan sanoa sille sen, et mun mielestä se et me erottiin on sen syy (koska se ei halunnut millää tavalla yrittää selvittää asioita), mut se että meillä oli ongelmia on meidän molempien vika. Sit mä haluan kysyä siltä et häpeääkö se tuntea jotain tunteita. Mä haluan myös kertoa sille sen, etten mä halua sitä takas. Mä haluan sellaisen suhteen, jossa mä pääsen sen toisen muurin sisäpuolelle. Ihan sama, vaikkei sinne koskaan kukaan muu pääsis, mutta mun pitää päästä sinne. Ja P ei tule koskaan mua, eikä ehkä ketään muutakaan sinne päästämään.

Mä oon alkanut taas muistaa miks me erottiin. Kun se järjetön ikävä ja suru ja ahdistus hetkeksi helpottaa, alkaa näkemään niitä ongelmia ja sitä pahaa oloa, mikä siellä taustalla väijyi. Ne ainaiset samat ikävät tunteet ja turhautuminen toisen puhumattomuudesta, unettomat yöt ja turvoksiin itketyt silmät. Se yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne. Tunne, että suhde ei etene, ei ole tulevaisuuden suunnitelmia, ei puhuta lapsista tai naimisiinmenosta. Tunne, että toinen ei välitä eikä rakasta, ei pidä mua tärkeänä tai arvokkaana. Joka on kuitenkin osittain ollut mun omaa tunnetta, mä en itse ole pitänyt itseäni tärkeänä ja arvokkaana. Mä uskon et P yritti omalla tavallaan. Se ei vaan riittänyt mulle. Eikä sen tahto olla mun kanssa riittänyt. Se tuntuu edelleen tosi pahalta, mut ei se auta kun vaan yrittää hyväksyä.

Mä tiedän et mun pitää todella paljon psyykata itteeni, etten mä sorru vanhoihin kaavoihini. Etten mä oleta mitään vaan kysyn. Ja toivon että saan vastauksen. Mä haluan olla P:lle rehellinen ja kertoa miltä musta tuntuu. Muuta mä en voi tehdä. Vaan toivoa että se alkais sit kohtelemaan mua kunnioittavammin eikä puhuis ja ajattelis musta enää pahaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ero takana, elämä edessä? Rämpimistä toipumisen tien viereisessä ojassa. Nyt kun osais vaan kääntyä risteyksissä oikeaan suuntaan..

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat