Blogihiljaisuus ja somekrapula. Mitä kirjoittaa, kun ei ole mitään sanottavaa?

klo 23:05 | 17.6.2018

Täällä blogissa on ollut viime aikoina aika hiljaista. Ei hätää, emme ole lopettaneet bloggaamista. Olemme vain vetäneet hieman henkeä kiireisen kevään jälkeen.

Minulla on tapahtunut työrintamalla monenmoista - aivan mahtavia juttuja, mutta sellaisia, jotka ovat vieneet aikaa ja energiaa. Venlalla puolestaan oli todella työläs seiskaluokka, hänellä kun oli lukujärjestyksessä kaksi ylimääräistä kieltä. Pitkät koulupäivät yhdistettynä tiukkaan harrastusaikatauluun on vaativa yhdistelmä 13-vuotiaalle. Onneksi uurastus palkittiin upealla kevättodistuksella!

Mutta siis somekrapula. Mitä tarkoitan sillä?

No, kaikki sai alkunsa ihan vain viattomasta huvittelusta. Kodin Kuvalehden nettisivuilla on julkaistu useampikin leikkimielinen kirjoitus, miksi tietyn ammattiryhmän tai alueen edustajia on paras puoliso.

Lueskelin aina noita kirjoituksia hihitellen vaikka koko ajan tuntui, että jotain puuttuu.. Opettaja! Hänhän se on paras puoliso!

Olen ollut yhdessä opettajapuolisoni kanssa 23 vuotta. Aloin eräänä iltana puolileikilläni listailla opettajille tyypillisiä, ihastuttavia ja vihastuttavia ominaisuuksia. Niitä syntyi nopeasti 10 kohdan lista.

Julkaisin postauksen myöhään eräänä torstai-iltana. Jaoin sen blogini Facebook-sivulla, kuten aina, ja lisäksi laitoin linkin henkilökohtaisen profiilini Facebook-seinälle. Kannustin lukijoita jakamaan juttua eteenpäin, jos heidän lähipiirissään olisi opettajia, jotka saattaisivat ilahtua kirjoituksesta.

Ja sitten alkoi tapahtua. Plop, plop, plop, tykkäyksiä sateli. Ja jakoja! Jossain vaiheessa juttua jaettiin peräti muutaman minuutin välein.

Eniten lukijoita postaus keräsi ensimmäisen viikon aikana. Kaikkiaan sen luki lähes 20 000 eri ihmistä.

Se on tosi paljon tällaiselle pienelle tai keskikokoiselle blogille. Yleensä blogissani kun on keskimäärin 1 000 - 2 500 uniikkia lukijaa viikossa eli 4 000 - 10 000 kuukaudessa.

Lukijat tulivat... jostain. Kodin Kuvalehden toimitus ei koskaan jakanut kirjoitusta Kodin Kuvalehden Facebookissa, jonka kautta suurin osa lukijoista on monta muuta suosittua postaustani löytänyt.

Opettaja-jutusta tuli siis oma, pieni some-tähteni, joka lensi kovaa ja korkealle.

Tuon postauksen jälkeen postailin vielä yhtä sun toista pientä maalis-huhtikuussa. Kirjoitin tietyistä aiheista, jotka olivat olleen työn alla jo pitempään, kuten lonkankoukistajia avaavista liikkeistä sekä ihanasta futon-pajastamme.

Jotenkin tuo yksittäinen somehitti kuitenkin sai aikaan krapulan. Kirjoitusinto hiipui vähitellen ja varmasti.

Tuntui, ettei enää ollut mitään sanottavaa. Kynnys nousi korkeaksi, kun ajattelin, etten enää koskaan pysty kirjoittamaan mitään yhtä vetävää.

Juttelin aiheesta henkilökohtaisten some-konsulttieni eli lasteni kanssa, kun ihmettelin kerran heille tubettaja-ilmiötä. Hämmästelin ääneen, että tubettajathan viettävät 24/7 online - raportoivat jatkuvalla syötöllä elämästään seuraajilleen eri kanavien välityksellä.

Sanoin lapsille, että minun elämässäni ei kyllä ole mitään niin kiinnostavaa, että siitä kannattaisi esim. kuvata videoita. Lapset olivat eri mieltä. He sanoivat, että ei monien tubettajienkaan elämässä oikeasti mitään poikkeuksellisen kiinnostavaa tapahdu, mutta he vain somettavat menemään.

Niinpä olen vähitellen alkanut taas ilmaista itseäni. Olen viime aikoina panostanut esimerkiksi Instagram Storiesiin, jossa yritän julkaista jotain joka päivä. Yritän sen avulla madaltaa omaa korkeaksi noussutta julkaisukynnystäni ja hillitä itsekritiikkiä.

Varmasti bloggaaminenkin alkaa taas jossain vaiheessa innostaa. Esimerkiksi sitten, kun säät muuttuvat. Terassilla auringon paistaessa kun on ikävää tuijotella läppärin näyttöä...

Onko sinulle koskaan iskenyt somekrapula?

Terveisin, Aino

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sulassa sovussa

Kuinka puhua smurffia ranskaksi ja muut seiskaluokan opetukset

klo 15:44 | 2.6.2018

Kouluvuosi on lopussa. Tänään minä, ystäväni ja monet, monet muut koululaiset päästetään kotiin juhlapuvuissa, todistukset mukana. Edessä on vain koko pitkä kesä.

Todistuksessa meillä seiskaluokkalaisilla numerot kertovat siitä, kuinka koululaiset ovat eri aineissa pärjänneet. Miten tarkasti olemme oppineet kaikki ne tärkeät asiat, jotka meille on opetettu.

Mutta aina todistusta katsellessani päässäni pyörii, miten paljon kaikkea sellaistakin vuoden aikana on tietovarastoon kertynyt, mikä ei todistuksessa näy. Pieniä faktoja ja taitoja, joille ehkä tulevaisuudessa saattaa tullakin käyttöä.

Tällä kertaa päätin listata ylös niistä muutaman:

1. Kuinka pahvilaatikko valmistetaan. Olimme valinnaiskurssini kanssa tutustumiskierroksella paikallisessa yrityksessä nimeltä Pa-Hu Oy, joka valmistaa pahvilaatikoita. Siellä pääsimme ihailemaan suuria koneita, joiden sisältä ilmaantui pahvinkappale toisensa jälkeen. Selvisi, että aaltopahvilaatikon valmistukseen tarvitaan niin liimaa kuin kiharrinraudan tavalla toimiva kuuma levykin.

2. Kuinka puhua smurffia ranskaksi.Ranskankirjan lisätehtävistä minulle selvisi, että verbi "smurffata" on ranskaksi "schtroumpf". Olen käyttänyt sitä parhaani mukaan siitä lähtien.

3. Panaman kansallislaulun alun sanat.
Maantiedon tunneilla meidän piti tehdä pitkä projektityö jostakin Väli- tai Latinalaisen Amerikan valtiosta, ja omalle kohdalleni osui Panama. Kansallislaulun sanat (jotka muuten ovat Alcanzamos, por fin la victoria) ovat vain osa uutta, laajaa Panama -tietouttani.

4. Kuinka kulmakarvamuoti on länsimaissa muuttunut vuosien varrella.
Historian luokan seinällä on aiheesta hyvin tarkasti piirretty juliste, jota tunneilla usein mielelläni katselin hienojen kuvien vuoksi. Enää en muutoksia tarkasti muista, mutta joulun alla olisin osannut kertoa niistä melko tarkasti.

5. Kuinka käytännössä sammutetaan metsäpalo.
Biologian metsäretki alkoi melkoisella jännitysnäytelmällä, kun luokkalaiseni huomasi aloituspaikkamme viereiseltä kalliolta tulevan sankkaa savua. Opettajamme kävi tarkistamassa paikalla, ja pian meille selvisi, että porottaa aurinko oli sytyttänyt metsäpalon. Opettaja soitti palokunnan ja heitä odotellessamme me sitten mätkimme liekkejä lehtipuiden oksilla varsin tehokkaasti: kun palokunta saapui, liekit olivat sammuneet.

Millaisiin uusiin asioihin sinä olet viime aikoina törmännyt?

Terveisin, Venla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sulassa sovussa

Kesäkeli muuttaa meidät... Huomioita hellehatun lierien takaa

klo 20:49 | 18.5.2018

Kulunut hellejakso on ollut kuin suloinen pala heinäkuuta keskellä kevättä. Sää vaikuttaa ihmisiin monella tavalla. Esimerkiksi näin:

Aurinkoisena päivänä ihmiset hymyilevät enemmän. Kaunis sää saa hyvälle tuulelle.
Helteellä on työteho nollassa. Ei mikään kumma, että heinäkuu on nykyään yleisin lomakuu. Kuumassa aivotkin sulavat.
Kuumassa tulee syötyä kevyemmin. Ei tee mieli pastaa, perunoita tai kermaisia kastikkeita, salaatti riittää.
Hellekelillä taas tulee juotua reippaammin. Valitettavasti ihan kaikenlaisia juomia. Ystävä juuri kertoi, että näillä säillä sosiaalitoimessa riittää asiakkaita...
Kun perhe kuoriutuu pitkälahkeisista shortseihin huomaa taas, kuinka lapset ovat kasvaneet. Miten soma pieni nainen meillä asuukaan, vaikka vasta äsken se oli pikku-Myy! Ja miten vauvapoika on muuttunut pitkäjalkaiseksi nuorukaiseksi, jonka poskipäät ovat täynnä söpöjä kesakoita.
Kuuma keli, vanha talo ja siitepölykausi ovat paha rasti allergiselle. Kun koneellista ilmanvaihtoa ei ole, pitäisi tuulettaa ikkunasta, mutta silloin hienojakoinen siitepöly tunkee joka paikkaan. Onneksi on keksitty ilmansuodattimet.
Kesäkelillä tukka ja kynnet kasvavat nopeammin. Ihan totta! Eräs kampaajakin vahvisti tämän minulle.
Aurinkoisella säällä sisäliikunta ei kiinnosta, kun ihmiset möyrivät vain pihoissaan ja puistoissa. Tämä on harmillista, jos opetat joogaa sisätiloissa. Ihanaa se on, jos opetat joogaa puistossa!

Tällaisia huomioita kelien vaikutuksista ihmiseloon olen kirjaillut tässä parin viikon aikana. Oletko sinä huomannut samanlaisia ilmiöitä?

Terveisin, Aino