Kirjoitukset avainsanalla rakkaus

Hellettä paossa metsikössä

Viime päivinä olen ollut hätkähdyttävän onnellinen. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Olen vain tuntenut onnea ihan pienistä, jokapäiväisistä asioista.

  • Siitä kun aamulla herää ja ikkunan takana on vihreä, valoisa aamu
  • Töissä tunteesta, kun asiat sujuvat ja sormet tanssivat näppäimistöllä
  • Kotimatkalla hauskasta äänikirjasta, joka saa nauramaan ääneen
  • Neulasta kantavasta muurahaisesta metsäpolulla
  • Tuoksuvasta kesäkukasta ja pehmeästä tuulenvireestä, joka heiluttelee korsia pellolla
  • Järven viileistä aalloista ja kotikylän makeista mansikoista
  • Rakkaiden ystävien virkistävästä seurasta
  • Riippumaton keinutuksesta ja puukiukaan pehmeistä löylyistä
  • Aivan erityisesti olen taas (kuten aina) ollut onnellinen perheestäni. Välillä ottaa ihan mahanpohjasta, kun katselen heitä: kesakkoja pikkupojan poskipäillä, Maailman Parhaan Miehen viliintyneen kesäparran haivenia tai ison pikkutyttöni ruskettuneita, pitkiä koipia - hän käyttää tänä kesänä minun hellemekkojani!

Kaikki on niin hyvin. Olemme niin harvinaisen etuoikeutettuja: meillä on toisemme, olemme terveitä, meillä on koti, työtä ja toimeentuloa. Meillä on läheisiä ja ystäviä, jotka välittävät meistä.

Ja on heinäkuu, lempikuukauteni.

Olen onnellinen myös sinusta, hyvä blogiystävä, joka luet tätä kirjoitusta. Toivon sydämestäni, että myös sinä voit nauttia täysin rinnoin tästä ihanasta kesästä!

------
Recently I've felt extremely happy, lucky, fortunate and thankful for the small and big things in my life. For the nature and the beautiful Finnish summer. For the fact that we have work and a home. And especially for the fact that I have a family and we are all well and our loved ones are healthy, too.

From the bottom of my heart I wish you feel the same and enjoy this lovely summer!

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolku | Google+ | Vlogia

Kommentit (32)

4/32 | 

Kiitos Satu ❤ Itse olen viime vuosina alkanut tykätä yhä enemmän myös keväästä ja alkukesästä mutta silti heinäkuu on edelleen lempikuukauteni. Pidän lomani aina heinä-elokuussa, jos mahdollista. Mukavaa sunnuntain jatkoa ❤

8/32 | 

:) Onni tulee pienistä asioista. Pienet asiat ovat itseasiassa niitä suurimpia.

Tänä kesänä on kyllä nautittu. Viime kesä meni sairastaessa neljän seinän sisällä sängyssä maaten. Nyt otetaan takaisin menetettyä aikaa luonnossa liikkuen, kesää ihmetellen. Sadekaan ei haittaa. Onhan nyt sentään kesä!

9/32 | 

Ihana postaus :)
Laiskan pulskeana sunnuntaiaamuna uinnin jälkeen tässä terassilla makoillessa minulla on ihan samanlaiset onnentunteet. Juuri nyt elämä on ihanaa :)

12/32 | 

Niin samaa mieltä! Pienet asiat tekevät onnelliseksi :). Tavallinen elämä, tavallinen arki -mitä sitä muuta nyt oikeastaan edes tarvitsee? Tämän kun muistaisi myös niinä päivinä kun ottaa päähän vaikkei mitään isompaa syytä siihen ärripurriin olisikaan :D.

23/32 | 

Hyvä! Näin pitääkin olla, että välillä ymmärtää pysähtyä miettimään, mitkä asiat on hyvin eikä aina valittamaan kaikesta. Joskus on tietty hyvä purkaakin pahaa oloa tai harmitusta, mutta myös ne ihanat, hyvät asiat pitää muistaa:) Mukavaa heinäkuuta:)

28/32 | 

Ihana postaus ja saa olla onnellinen. Omat fiilikset hyvin samanmoiset nyt. Talvisin välillä kärvistelen eikä valoa näy, mutta kesällä näen kaiken kirkkaammin.

Aurinkoista viikkoa

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Blogissani olen yllättäen päätynyt pohdiskelemaan usein muutosta, valmiutta ja halua (tai haluttomuutta) muuttua. Olen tilittänyt pelkoani jämähtämisestä ja tunnustanut, että pohjimmiltani olen projekti-ihminen, joka nauttii siitä, että koko ajan on vireillä jotain uutta.

Blogini alkutaipaleella analysoin, että suhtaudun muutoksiin kuin lapsi: kaipaan ympärilleni muuttumattomia rakenteita, jotta voin itse keskittyä kehittymään ja kasvamaan. Osallistuin tuolla postauksella uusimpaan Viikonlopun linkkiringin Retro Remixin, johon voi linkittää vanhoja postauksiaan. Olen saanut tuohon vanhempaan postaukseen aivan mainioita kommentteja - käykääpä lukemassa! Ihmiset voivat olla niin erilaisia ja silti vielä enemmän samanlaisia.

Pieni Lintu -blogissa viikon MakroTex-kuvahaasteen teemana on Ympyrä. Se inspiroi minua kuvaamaan arjessani usein toistuvia ympyröitä. Jäin samalla taas pohtimaan, kulkeeko elämäni pienissä piireissä ja ahtaissa ympyröissä, kun arjessani on paljon samanlaisina toistuvia, ennustettavia rutiineja?

Näin keväällä, huhtikuusta alkaen aamuni ovat alkaneet usein lenkillä lähimetsässä. Siellä tutussa maastossa voi tulla vastaan yllättävän kuvauksellisia ympyröitä, kun katselee ympärilleen uusin silmin:

Puunrunko metsässä - tree trunk
Ajan nykyään töihin aina samaa reittiä, kylän liikenneympyrän kautta. Minulla olisi toinenkin vaihtoehtoinen reitti, mutta en viitsi käyttää sitä, koska sillä reitillä on liian paljon matkantekoa hidastavia tietöitä.
Liikenneympyrä - roundabout
Töissä aina ensimmäiseksi haen itselleni kahvin automaatista. Useimmiten aamulla juon cappuccinon ja iltapäivällä latten.
Cappuccino
Töiden jälkeen palaan kotiin. Samaa reittiä, yleensä turhan myöhään.

(Tämä kuva on tosin otettu yhtenä iltana poikkeuksellisen myöhään, palatessani kuntosalilta. Iltakymmenen jälkeen eivät työmatkani onneksi ajoitu.)

Auton kojetaulu - in the car
Näin keväällä olen töiden jälkeen lähtenyt usein joko kuntosalille tai metsään lenkille, mikäli aamulenkki jäi välistä. Minulla on neljästä kuuteen vakioreittiä, joita vaihtelen eri päivinä.

Vielä viime keväänä etsin innolla uusia lenkkireittejä lähimaastosta, mutta viime aikoina olen tyytynyt näihin tuttuihin polkuihin. Mieluiten valitsen - tietenkin - ympyräreitin, sillä on tylsää juosta samaa tietä takaisin.

Metsikkö

Ilokseni yhä useammin olen tänä vuonna saanut tytöstäni lenkkiseuraa!

Varjot - silhuettes
Nyt kun asiaa pohdin, tulin siihen johtopäätökseen, että ennustettava arki ei vielä tarkoita ahdasmielisyyttä. Arki toimii, kun se rullaa omalla painollaan. Jos tietyt elementit toistuvat samanlaisina joka päivä, voi keskittää energiansa rutiinien sijaan muihin, tuottavampiin juttuihin. 
Tämä viimeinen kuva esitää myös ympyrää, vaikka se ei heti käy kuvasta ilmi. Kuvan nimi voisi olla vaikka: "Ympäri käydään ja yhteen tullaan."
Viime viikolla lenkillä nauroimme tyttäreni kanssa sille, että hän on enää minua kaksi senttiä lyhyempi. Varjokuvassa näyttää jo siltä kuin olisimme samanmittaiset. Ei kulu kauaa, kun hän ajaa ohitseni.
Vasta äskenhän hän oli hurmaava, temperamentinen pikkuvauva, jota syötin sylissäni ja myöhemmn tomera taapero, joka otti horjuvia askelia käteeni nojaten. Jonain päivänä, kun vuosikymmenet tästä vierivät eteenpäin, hän ehkä auttaa samalla lailla minua.
Mutta sitä ennen meillä toivottavasti on edessä vielä monta hyvää, ennustettavaa, arkista hetkeä yhdessä.
-----
P.S. Muistathan osallistua uusimpaan arvontaani, jossa kolme voittajaa saavat palkinnoiksi poikkeuksellisen satukirjan nimeltä "Kullanhohtoisia unelmia"! Aikaa on 10.6. saakka.
-------
Recently I've been pondering a lot about change, about my ability and willingness to change. I've been worried about getting stuck in a certain state of mind that's too stable. I've been worried that I fancy some of my routines too much.
The theme of  the MakroTex photo challenge this week in Pieni Lintu blog is Circle. It inspired me to take photos of the circles which I meet regularly in my everyday life.
Through these pictures I realized that routines are not bad for me. When some elements in my everyday life are predictable, I'm able to target energy into other, more productive things.
The last photo also represents circle. It could be called the Circle of Life.
My daughter is now only two centimeters shorter than I am and soon she will be taller. It seems like yesterday when I fed her in my lap when she was a baby, or when I helped her walk when she was a toddler. 
One day we might switch roles, when I'll get old. 
But before that we will share many happy, predictable everyday moments, I hope.

I'm linking this post up with Wordless Wednesday and Communal Global (Wednesday around the world) link ups.

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolku | vlog @Vlogia.

Kommentit (39)

2/39 | 

Hyvä postaus! Kyllä ne rutiinit ja arkiympyrät tekevät elämästä helpompaa ja tosiaan, vapauttavat energiaan muuhun tarpeelliseen.:) Kivoja kuvia myös!

4/39 | 

Hauska, kun näissä kuvissa sinulla on jokin punainen lanka etkä ole vain etsinyt ympyrän muotoisia juttuja :)

11/39 | 

Niinhän Mannerheimin Lastensuojeluliittokin sanoo: Arki on ihmisen parasta aikaa. (Vai oliko se Matti Nykänen? ;D) Minä olen vähän levoton ihminen, minulla on vaikeuksia pysähtyä nykyhetkeen ja nauttia siitä, mitä on. Siksi en välttämättä osaa arvostaa tarpeeksi tuttua, tasaista arkea.

12/39 | 

Samaa mieltä: juuri lapsille rutiinit ovat tärkeitä. Mutta aikuiselle tiukka jumittuminen rutiineihin ei välttämättä ole hyväksi... Aikuisen kannattaisi välillä rikkoa rutiinejaan, jos mahdollista.

14/39 | 

Mun mielestäni lasten kanssa asiat sujuva helpoiten, kun on jotkut tietyt raamit joissa toimia. Toki rutiineista saa ja pitääkin poiketa muuten elämästä tulee helposti ryppyotsaista puurtamista. En sitten tiedä kuinka asioihin suhtaudun muutamien vuosien päästä, kun ei ole muita joiden takia rutiineja noudattaa.

15/39 | 

Minusta on mukavaa, kun arki sujuu tietyn kaavan mukaan. Tuttua ja turvallista, ja toki toisinaan myös tylsää. Sitä arkea piristämässä aina välillä pikkuhetket...ja usein siitä arjestakin löytää niitä kivoja juttuja itsessään :). Arjen tutut ympyrät kantaa vaikeissakin tilanteissa. Jos arki järkkyy esim. vakavan sairastumisen tai läheisen menehtymisen vuoksi, mitä sitä kaipaakaan...? Sitä ihan tavallista arkea ja tavallisia ympyröitä! Olenkin sitä mieltä että se tuttu, turvallinen ja tylsä arki on aivan aliarvostettua :).

26/39 | 

Hauskaa kuulla että joku muukin pyörittelee näitä päässään. Ehkä se on jo hyvä merkki ja ehkäisee jämähtämistä, henkistä pysähtyneisyyttä, että pohtii ja kyseenalaistaa omia tapojaan?

27/39 | 

Hienoja ympyröitä arjesta! Minä tykkään rutiineista, kunhan niitä ei ole pakko noudattaa orjallisesti. Ne antavat turvallisen rytmin päiviin, mutta joskus on virkistävää tehdä asiat aivan toisin. :)

32/39 | 

Niinpä. Tämä muutosten pohtiminen alkoi itselläni itse asiassa jämähtämisen pohtimisesta: siitä, että elämäni on jo jonkin aikaa ollut suhteellisen vakaata. Oli pakko todistella itselleen, että se on okei, koska projekti-ihmisenä olen aina enemmän nauttinut jatkuvasta muutoksesta. Toisaalta osa näistä arjen rutiineistani on hyvinkin pysyviä. Taidan siis nauttia ensisijaisesti siitä, jos henkisellä puolella saan haastaa itseäni. Se taas ei onnistu, ellei arki rullaa omalla painollaan.

39/39 | 

Kivoja kuvia! Olen samaa mieltä siitä, että ihminen tarvitsee rutiineja arjen ja normaalielämän helpottamiseksi - mutta silti pitäisi osata aina aika ajoin kyseenalaista ne rutiinit ja ajatusmallit, koska maailma ympärillä muuttuu, ja haluisin ajatella että pystyn muuttumaan sen mukana. Toisaalta tuntuu siltä, että ainakin työelämässä olen yhä kiihtyvässä tahdissa se muutoksen ajuri, eikä liika vauhtikaan ole hyväksi, koska silloin tulee helposti k*stua juosten (anteeksi karkea kielikuvani). Huoh, tee tässä nyt sitten oikeita valintoja!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kohtelenko lapsiani tasapuolisesti? Tämän kysymyksen kanssa olen joutunut viime aikoina painiskelemaan. Välillä nimittäin tuntuu, että 10-vuotias esikoiseni Hipu saa pikkuveljeään isomman osan huomiostani ja siitä vähästä ajasta, jonka arkisin vietän lasten kanssa.

En haluaisi, että asiat olisivat noin. Miten tähän on tultu?
Tuntuu, että Hipu tarvitsee minua nykyään enemmän ja eri tavalla kuin ennen, Tyttöjen loma Turkissa oli todellista laatuaikaa.

Niin se vain on: arjessa Hipu tarvitsee ja saa tätä nykyä enemmän huomiotani. Meillä on enemmän yhteisiä juttuja. Onko se väärin? Mitä voisin tehdä toisin? Rakastan pientä poikaani aivan yhtä paljon kuin isoa tyttöäni mutta poika vaatii ja saa tällä hetkellä vähemmän huomiota.

Olen kuullut, että joissain perheissä kumpikin vanhempi viettää säännöllisesti kahdenkeskistä laatuaikaa kunkin lapsen kanssa sen lisäksi että vanhemmat viettävät kahdenkeskistä parisuhdeaikaa. Olen monesti miettinyt, miten se on mahdollista perheissä, joissa on enemmän kuin kaksi lasta? Onko noiden perheiden vuorokaudessa enemmän tunteja kuin meillä?

Tuntuu että itse olen koko ajan aikavarkaissa, aika on aina joltain pois. Ei ole ikinä tarpeeksi omaa aikaa, ei sitä parisuhdeaikaa, perheen yhteistä aikaa saatikka sitten kunkin lapsen kahdenkeskistä äiti-tytär- tai äiti-poika-aikaa.

Miten sinä käytännössä huomioit molemmat lapset tasapuolisesti?

---
Recently I've felt guilty because I feel that I don't treat my children equally. I seem to spend much more time nowadays with my 10 year old daughter than my 7 year old son. We've ended up in a situation like this because she needs me more of my attention and he seems to be happy with less attention. Nevertheless I know that it's not right. If you have any best practices on this issue, please don't hesitate to share them!

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:

Kommentit (15)

1/15 | 

Toki esikoinen on erityisasemassa, koska hänen kanssaan monet asiat eletään ensimmäistä kertaa. Toisaalta musta tuntuu, että ainakin meidän kuopukselta vaaditaan vähemmän kuin tytöltä samanikäisenä. Lisäksi poika saa aikaisemmin kaikenlaista, minkä tyttö on saanut vasta vanhempana: esim. pelata tiettyjä pelejä, yökyläillä kaverilla jne.
Pyrkimys mulla on tasapuolisuuteen ja ongelma tiedostettuna. Mutta miten ja millä keinoilla, siinäpä kysymys. Jäisinkö arki-iltaisin mieluummin pojan kanssa pelaamaan kuin menisin tytön kanssa lenkille? Kannattaisiko meidän vaihtaa viikonloppuisin kuskia tytön harrastuksiin (tähän isännällä on sananen sanottavana, hän ei ole vapaaehtoinen autokuski lauantaisin...)
En tiedä. Mutta askel ja asia kerrallaan on edettävä luulisin. Ainakin osaan nyt kiinnittää asiaan huomiota useammin.

2/15 | 

Ihana lukea että tyttäresi käy lenkillä kanssasi, hän luottaa oikeasti sinuun ja tukeutuu. Nykyään aika harvoin kuulee tuollaista, äidit ovat enemmänkin vihollisia kuin ystäviä jo kymmenen vuotiaillekin.

Meillä kun on vain yksi lapsi, en osaa sanoa muuhun mitään. Mutta sen tiedän että vähemmän huomiota saanut saattaa vanhemmiten siitä mainita, näin ainakin läheiseni perheessä ;)

3/15 | 

Noh, molemmista lapsista en tiedä, ku näitä on kolme :D Tosin ovat vähän nuorempia vielä. Mutta joo, kuopuksen kanssa menee aika imettäessä, tosikoinen on nyt kaipaillut syliä ja esikoinen jää sit väkisin vähemmälle huomiolle. Mutta yritetään kyllä huomioda sitäkin: kysellä kuulumisia, leikkiä/ pelata, pyytää syliin, jne. :) Saa nähdä miten näitä sais tasapuolisesti tulevaisuudessa kohdeltua ja huomioitua. Esikoinen tosiaan on se koetinkivi ja joutuu/joutunut eniten meidän vanhempien virheistä kärsimään. Ja tietyllä tavalla se syyllisyys taas ajaa siihen, että koittaa paikkailla sitä muulla tavoin - enemmän kuin taas noita kahta nuorempaa.

4/15 | 

Meillä on kanssa kolme lasta, ja jännästi aikaa tuntuu kyllä riittävän kaikille. Jokaisen kanssa olen välillä kahdestaan kotona ja välillä kahdestaan jossain menossa. Mies samoin.
Meillä nämä ovat pääasiassa ihan arjessa tapahtuvia menemisiä (aina joku aikuinen-lapsi-parivaljakko lähtee kauppaan, luistelemaan, harrastukseen, kirjastoon, minne milloinkin, tai sitten jää kahdestaan kotiin), mutta olen minä lyhyitä reissujakin tehnyt kunkin lapsen kanssa erikseen, aina vähän tilanteesta ja reissun luonteesta riippuen. Mieskin tuossa äskettäin teki parin päivän matkan esikoisen kanssa kaksin, kun minulla ja nuoremmilla oli muuta.

Ehkä hauskinta aikaa oli kuopuksen vauvavuosi, jolloin olin tietenkin välillä kotona kahdestaan kuopuksen kanssa, välillä kahdestaan esikoisen kanssa, kun hän pääsi aikaisin koulusta ja vauva nukkui pitkiä päiväunia - ja välillä taas vauvan aamupäiväunien aikaan kahdestaan keskimmäisen kanssa, kun hän oli vain pari päivää viikossa hoidossa ja muut päivät kotona. Ne olivat kyllä ihania aikoja. Ja kun mies jäi vuorostaan hoitovapaalle, saivat lapset kukin vuorollaan isi-aikaa.

Sanoisin, että meillä vallitsee noin ylipäänsä aika hyvä tasapuolisuus lasten kesken, isohkoista ikäeroista huolimatta ja sukupuolesta riippumatta. Välillä olen kuullut, että etenkin jos on kaksi kovin samanikäistä lasta perheessä, niin tämä tasapuolisuusasia voi jopa aiheuttaa kunnon mustasukkaisuusdraamoja. (Tai vaihtoehtoisesti sellaista hiljaista apeutta.) Me on onneksi ainakin toistaiseksi vältytty sellaiselta

5/15 | 

Tuo ajankäyttö on juuri se kysymys, josta kaipaisin muiden kokemuksia ja vinkkejä. Kun tuntuu, että meillä ei niitä ylimääräisiä, jaettavia hetkiä ole. Ei aamuissa, päivissä tai iloissa.
Tulen kotiin yleensä vasta päivällisen jälkeen ja koko päivän istuttuani menen mielelläni ulos erityisesti, jos on lenkkikaveri tarjolla. Niihin aikoihin kuopus on jo leikkinyt kaverinsa kanssa pihalla ja perheen miehet käyttävät ilta-ajan mieluumimn telkkarin tai pleikkarin edessä kuin pihalla.
Viikonloppuisin voisi toki aikaa järjestää. Nyt kun yksi harrastus tippui pojalta pois, on hän viikonloppuisin välillä kyselemässä tekemistä.
Tavallaan lohdullisinta on kuulla, että sullakaan ei ole valmiita vastauksia. Ja sulla on vielä 2-vuotias vaatimassa oman huomionsa! Hatunnosto - musta ei ikinä riittäisi noin monelle taholle, kahdessa koululaisessakin on ihan tarpeeksi tekemistä ja ajateltavaa. Tsemppiä!

6/15 | 

Nyt kun ajattelen asiaa, niin ollaanhan mekin käyty pojan kanssa kahdestaan hiihtolenkillä. Hän on oikein innostunut hiihtämisestä, toisin kuin siskonsa,
Meidän perhe matkustaa välillä pienemmissä porukoissa ihan taloudellisista syistä. Tämänikäiset lapset vievät lentokoneessa jo aikuisen paikan, eli lentoliput kahdelle maksaa vähemmän kuin neljälle tai kolmelle... Kolmen vuoden ikäerolla kyse on myös jaksamisesta: 10 (tai siis melkein 11-vuotias) jaksaa viikonloppumatkalla Lontoossa eri lailla kuin 7-vuotias.
Ei tämä helppoa ole...

7/15 | 

Mun mielestä lasten kanssa täytyy viettää yhtä paljon aikaa kun ovat pieniä. Meilläkin on vain poikia niin en osaa tuosta niin sanoa. Matkat sun muut on tietty joka perheen oma asia miten tekevät. Itse olen vähän aina kummastellut jos vain osa perheestä lähtee!? Ehkä me vaan sitten ollaan ite vähän outoja kun tykätään tehdä asiat aina yhdessä perheenä. :) Toki kahdenkeskesiäkin juttuja tulee, tällä viikolla olen monena päivänä ollut esikoisen kanssa hiihtämässä - aamupäivän sitten viettänyt kahdestaan kuopuksen kanssa kun on ollut kipeänä pois koulusta.

Mun omat vanhemmat on aina olleet tosi tarkkoja että meitä neljää sisarusta ollaan kohdeltu tasapuolisesti, vielä vaikka olemme kaikki aikuisia. Haluavat rahallisestikin auttaa kaikkia aina eikä vain osaa. Jokaiselle lapsenlapselle isälläni on ollut tärkeä aina antaa sama summa rahaa. Meille kaikille neljälle on järjestetty yhtä suuret valmistujaiset riippumatta onko valmistunut amiksesta tai lukiosta. Tuo kaikki on tullut varmaan siitä kun omat isovanhempani ehkä suosivat meidän perheen poikia enemmän, äiti ja isä ei tykännyt siitä ja halusivat että kotona kaikki saa saman arvoisen kohtelun ja huomion. Itselle on jäänyt mukavana muistona isän kanssa kahdestaan tehdyt hiihtoretket merenjäällä jne. Äitin kanssa meitä on tietenkin aina yhdistänyt käsityöharrastus.

7-vuotias on pieni ja kaipaa äitiä siinä missä isääkin. Ei ne jutut isoja tarvi olla. Muutama kiva lautapelihetki tai muuta mukavaa. Niin ettei ala muodostumaan kateellisuuksia. Lapsi ei ehkä näytä sitä, mutta voi tuntea surua silti sisällään jos sisko saa enemmän äitiaikaa. Kaikki positiivinen huomio kasvattaa lapsen itsetuntoa! :)

Tsemppiä! :)

8/15 | 

Meillä ekaluokkalainen poika muistuttaa teidän poikaa. Samoin 10v tytön kanssa on näitä iltahetkiä kun mietitään yhdessä maailmanmenoa. Ja hauska tuo potter ja Lontoo, mä olen tytölle luvannut potter-museomatkan ensi talvelle! Mulla ei siis kysymykseesi ole vastausta ja meillä on vielä 2-vuotiaskin... Mutta yritän annostella päivistä ja illoista lapsille yhtälaisia hetkiä. Mies tosin käy pojan kanssa jalkapallo- ja jääkiekko-otteluissa ja minä tytön kanssa konserteissa. Mutta kahdenkesken matkoja meillä ei ole ollut..

9/15 | 

Tasapuolisuuteen pitäisi minustakin pyrkiä. Toisaalta lapsilla on eri vaiheissa myös erilaisia tarpeita. Pienillä ihan jo fyysisen hoidon kautta enenmmän tarpeita kuin isommilla lapsilla. Toisaalta esikoisen kanssa tulee luontaisesti paneuduttua kaikenlaisiin asioihin ehkä suuremmalla kiinnostuksella ja intensiteetillä, kun asiat tulevat eteen ensimmäistä kertaa. Oli kyse sitten koulusta tai mahdollisuudesta mennä K7-leffaan. Itse huomaan, että keskimmäisen lapsen kohdalla minun pitää tietoisesti terästäytyä. Oikein järjestää sitä yhteistä tekemistä. Esikoisen ja pienimmän kanssa se kahdenkeskinen laatuaika syntyy enemmän luonnostaan.

10/15 | 

Meillä poika on omalla laillaan erityisasemassa, koska hän on kuopus. Vaikka hän onkin jo "iso" ekaluokkalainen, saa hän olla enemmän vauva. Luulen, että häneltä vaaditaan vähemmän kuin tytöltä samanikäisenä. Lisäksi poika saa aikaisemmin kaikenlaista, minkä tyttö on saanut vasta vanhempana: esim. pelata tiettyjä pelejä, yökyläillä kaverilla jne. Jos nämä kaikki otetaan huomioon en tiedä, onko lopputulos tasapuolisempi.

11/15 | 

Mustakin on tosi spesiaalia, että tyttö hakeutuu seuraani. Monelle muulle samanikäiselle käsitääkseni äiti on viimeinen tyyppi, jonka kanssa haluaisi liikkua julkisesti. Esikoisen vauva-aika oli raskasta ja uhmatkin voimakkaita, hän on aina ollut voimakastahtoinen ja temperamenttinen. Siksi olen hirvitellyt jo etukäteen tulevaa murrosikää ja mahdollista kapinointia. Ja sitä taustaa vasten on niin ihmeellistä, että vielä tässä esimurrosiässä tulemme niin hyvin toimeen.
Kuopus on aina ollut jotenkin helpompi. Suoraviivaisempi ja tasaisempi. Tosin kyllä hänkin osaa tarpeensa ilmaista, on aina osannut, ihan vauvasta saakka.
Saas nähdä minne terapeutin tuolille nuo vielä päätyvät... Toisaalta sitä sanotaan, että mikään sukupolvi ei voi kasvattaa täysin traumatonta uutta sukupolvea.

12/15 | 

Myös minulla äidinrakkaus on aina ilmennyt fyysisellä tavalla. Siksi on ihanaa, että molemmat lapset edelleen mielellään tulevat syliin - tyttökin, vaikka on jo melkein minun pituiseni!
Minäkin kyselen kuulumiset molemmilta ja mielestäni sylittelen tasapuolisesti. Mutta leikkiä en ole oikein ikinä osannut ja pelatakin ehdin harvoin, Silloin kun olen kotona, ajaudun herkästi kotitöiden pariin sen sijaan että pelailisin lasten kanssa. En oikein osaa leikkiä, kun joka nurkasta huutaa tekemättömiä töitä.

13/15 | 

Aika jännä - meillä on tosiaan nuo kahdenkeskiset hetket aivan kortilla. Kun minä olen lasten kanssa kotona, mies on joko matkalla töihin, töissä tai liikkumassa. Samoin päin vastoin. Arkena olen paljon vähemmän kotona kuin muut. Lapset tulevat jo iltapäivällä ja mies pian sen jälkeen. Minä en yleensä koskaan pääse kotiin ennen iltakuutta.
Viikonloppuisin toinen vanhempi on silloin pojan kanssa kahdestaan kotona, kun toinen kuljettaa tyttöä harrastuksiin (ellei poika ole kaverin kanssa leikkimässä). Tänä keväänä se kuljettaja olen tosiaan ollut minä, mies ei ole siihen hommaan vapaaehtoinen.
Meillä ei vauvavuonna noita pitkiä päiväunia nukuttu mutta myöhemmin taaperoaikana oli joitain kahdenkeskisiä hetkiä esikoisen kanssa. Poika nukkui päiväunia yleensä silloin, kun tyttö oli kerhossa.
En tiedä, onko meillä havaittavissa tuollaista hiljaista apeutta. Laitoin äsken kuumeisen pojan nukkumaan ja hän pyysi isää unikaveriksi. Mutta kun kysyin erikseen, saisinko minä tulla isän sijaan, hän antoi luvan.
Ehkä tämä tästä korjaantuu, askel kerrallaan.

Anonyymi
14/15 | 

Meillä on kaksi vanhinta poikaa ja kaksi nuorinta tyttöjä.Aika usein jakaantuu niin ,että äiti ja tytöt,isä ja pojat.tytöt on pienempiä ja vaatinut enemmän hoitoa viime vuodet,kun taas poikien kanssa isä on voinut urheilla ja pääsee helpommalla,kun ovat omatoimisia jne...isä ottaa kyllä jokaisen vuoron perään kauppaan mukaan ja on käynyt esikoisen kanssa italian reissun.vanhimman tytön kanssa kävi Kanarian saarilla reissun ja poikien kanssa on käyty myös ulkomaan reissu,niin että tytöt jäi hoitoon.tämäkin sen takia,että rahaa säästyisi ja saisi itsekkin vähän lomailla..Tytöt ehtii kyllä myöhemmin myös mukaan. Onhan se vaikea välillä huomioida jokaista tasapuolisesti,varsinkin kun pojat on paljon kavereillaan tai menossa iltapäivisin. Koitan muistaa ainakin illalla nukkumaan mentäessä kysellä jokaisen kuulumiset..Esikoinen hakee hellittelyt minulta,mutta muun ennemmin isältään.Muut on vielä ainakin enemmän äidin perään.

15/15 | 

Minä mietin välillä samaa kysymystä. Meillä ei olla tehty reissuja vain yhden lapsen kanssa koskaan vaan aina olemme olleet liikkeellä koko perheenä. Jonkin verran tehdään leffa/teatteri/harrastusreissuja vain toisen lapsen kanssa. Mutta tällä hetkellä kuopus saa enemmän huomiota, koska hän sen ottaa vaikka väkisin. Isompi mukautuu tilanteisiin ja on enemmän "huomaamaton" ja tästä tulee sitten tietenkin huono omatunto. Toisaalta sitten taas esikoinen saa enemmän asioita uutena (esim. vaatteita ja harrastusvälineitä) ja pienempi sitten "joutuu" käyttämään paljonkin isoveikan vanhoja. Tästäkin joku saattaa tuntea epäreiluuden tunnetta.

Meillä molemmat lapset ovat poikia, niin ei pääse syntymään äiti-tytär- ja isä-poika-parivaljakkoa. Muistan erään lastenpsykiatrin luennolta kun hän korosti että on tosi tärkeää ettei noin pääse käymään vaan että on myös äiti-poika ja isä-tytär-aikaa.

Minulla ei itselläni ole sisaruksia, joten omasta lapsuudestani en löydä vertailukohtia omaan arkeen, mutta varsinkin mieheni on kokenut tosi epäreiluna kohtelun omasta lapsuudesta. Mies jäi vähemmälle huomiolle ja pikkuveli sai paljon enemmän huomiota, yhteisiä matkoja jne. Ja tämä sama erittäin epätasainen huomion jakautuminen jatkuu nyt myös aikuisuudessa. Meillä käydään 2-3 kertaa vuodessa, pikkuveljen perhettä käydään tervehtimässä varmaan vähintään kerran kuussa. Epäreilua enkä itse halua omille lapsilleni noin epäreilua tilannetta aiheuttaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Eräs entinen työkaveri sanoi kerran, että: "Nauti lapsistasi, kun ne ovat 7-12 -vuotiaita! Se on parasta aikaa lapsiperheessä."

Olen viime aikoina miettinyt paljon tuota lausahdusta. Hipuhan on nyt 10 ja Hessu 7 vuotta. Siinä piilee kyllä totuuden siemen - kouluikäiset lapset ovat mahdottoman mukavia!

Vinkki tuli mieleeni, kun vein Hessua kaverille autolla, jonka nippelit ja nappelit ovat minulle vielä hieman outoja. "Laita tuuletin puhaltamaan etulasiin", poika kehotti, painoi oikeaa nappia kojetaulusta ja tuulilasi alkoi kirkastua. Minä jäin ihmettelemään, mistä tuo 7-vuotias sen oikean napin muka tiesi...?

Elämänohje alkoi uudelleen soida korvissani hiljattain, kun juttelimme Hipun kanssa vloggaamisesta, josta en oikein ollut vielä jyvällä. Hänen kaverinsa seuraa tiettyä vloggaajaa, joka on vain muutaman vuoden heitä vanhempi. Juuri äskenhän tyttö konttaili kotimme lattioilla ja imeskeli puruleluja! Minun oli pakko syksyä YouTubeen jaUraäidin Ruuhkavuodet

Kuvassa Hessu (sohvan alla) alle vuoden ikäisenä ja Hipu alle 4-vuotiaana. Vauvan leikkimatosta riitti meillä iloa pitkään molemmille.
Uraäidin Ruuhkavuodet
Koululaisten kanssa ulkoilu ei enää ole itsestäänselvyys, kuten olen täällä blogissa harmitellut. Luojan kiitos on keksitty trampoliini...
Uraäidin Ruuhkavuodet
Pihatyöt sujuvat jo eukaluokkalaiselta, jos lapsi haluaa. Meidän Hessu on kova talonmies, kun sille päälle sattuu.

Uraäidin Ruuhkavuodet
10-vuotias Hipu on kuin ystävä, mitä parhainta seuraa niin oopperassa kuin sauvakävelylenkillä.

Uraäidin Ruuhkavuodet
Tietyissä asioissa lasten taidot ylittävät jo omani, kuten esimerkiksi leipomisessa.

Koululaisten kanssa käytännön elämä on helppoa ja mukavaa. Kouluikäiset ovat jo itsenäisiä ja omatoimisia, ymmärtävät uskomattoman paljon itsestään ja ympäröivästä maailmasta, omaavat mielipiteitä ja perusteltuja näkemyksiä ja osaavat asioita jo paremmin kuin me aikuiset (erityisesti liittyen tekniikkaan). Onneksi koululainen ei vielä ole liian iso tullakseen syliin. Kosketus ja hellyys ovat minulle aina olleet tosi tärkeä tapa saada yhteys lapseen.

Koululaisten kanssa voi myös tehdä kaikkea kivaa yhdessä. Kuten aiemmin kerroin täällä, Hipu käy nykyään jo kanssani lenkillä! Meidän perheessä yhteiset kulttuurielämykset ovat myös tosi tärkeitä, ja nekin sujuvat nykyään niin näppärästi, kun kenellekään ei tule päiväuniaika, ketään ei tarvitse syöttää, eikä kenenkään pyllyä tarvitse enää pyyhkiä.

Toisaalta koululaisten elämään vaikuttaa jo moni muu kodin ulkopuolinen taho, ja koti ja omat vanhemmat eivät enää ole kiistattomia akutoriteetteja, vaan vaikutteita tulee joka suunnalta. Tämän vuoksi on varauduttava neuvottelemaan yhteisistä säännöistä sellaisen keskustelukumppanin kanssa, joka osaa jo puolustaa kantaansa monipuolisesti argumentoimalla.

On myös osattava vastata vaikeisiin kysymyksiin: "Äiti, mihin ihminen menee kun kuolee?" "Äiti mikä on yhdyntä?" "Miksi vanhempi haluaisi satuttaa lastaan?" Koululaisten kanssa on oltava - ei ainoastaan paikalla - vaan myös aktiivisesti läsnä.

Vauva-aika oli minusta... ainutlaatuista, intensiivistä, hektistä, täynnä suuria tunteita. Muistan ajatelleeni, että lapseni on vain kerran vauva, varhaislapsuus on ajanjakso, joka ei tule koskaan takaisin, eikä sitä voi ottaa uusiksi. Suorittajalle vauva-aika oli aika raskasta, ja riittämättömyyden tunteet nousivat herkästi pintaan.

Taaperoaika oli rennompaa. Oli huikeaa seurata, kuinka muutamaa sanaa toistelevasta, vaahtosammuttimen kokoisesta pörröpäästä kasvoi ajatteleva, sosiaalinen pikku kaveri. Toisaalta ennen kouluikää vanhemmuus on edelleen tosi paljon "käsityötä": elämän perusrutiinit tuottavat taaperon kanssa eri tavalla työtä kuin koululaisten. Taapero on myös edelleen kovasti äidissä kiinni.

Esiteinin juttuja kuunnellessani hiukan jo pelkään edessä olevaa murrosikää eli sitä aikaa, kun äiti on tyhmintä, mitä maailmasta löytyy ja kaikki kodin säännöt syvältä sieltä...

Työkaverini taisi kyllä olla oikeassa. Perhe-elämä koululaisten kanssa on eräänlaista kulta-aikaa. Lapset ovat jo mukavia, helppoja mutta vielä suhteellisen pieniä. Pienet lapset, pienet murheet.

Vai onko jokaiselle äidille lapsen paras ikä juuri nyt? Tässä ja nyt? Siitäkö tässä on kyse? Ehkä vauva-aikana koin, että elän elämäni parasta aikaa, ehkä tunsin samoin myös taaperoiden kanssa... En tiedä, koska enää en muista.

Mikä on sinun mielestäsi lapsen paras ikä?


P.S. Arpaonni suosi seuraavia aamuvinkkien antajia: Kukkavarvas, Hukkakukka, Hiisukas, Marja-Liisa ja Sikurina. Laitoin teille äsken meiliä - onnittelut voittajille!

Kommentit (12)

1/12 | 

Kyllä minustakin noiden alakoululaisten kanssa on ollut tosi kivaa ja monin tavoin helppoa. Juurikin noista mainitsemistasi syistä. Teini-iän vyörymistä päälle kunnolla odotan minäkin jännityksellä. Esimakua on meillä jo ilmassa.

Mä en ole mitenkään ihan hirveästi rakastanut vauva-aikaa, koska kokemukseni ovat rankkojen univelkakausien sävyttämiä. Ja sitten musta on vähän raskasta olla sillä tavalla korvaamaton kuin nyt imettävä äiti usein pienille on. Mutta täytyy sanoa, että tuo meidän hännänhuippu jätti mulle lopulta vauva- ja taaperomeiningeistäkin hyvät muistot, niin mukavasti kaikki meni hänen kohdallaan. Olen kiitollinen, kun sain kokea myös suuria onnentunteita ja sellaista tiettyä helppoutta ja flowta liittyen noihin ekoihin vuosiin.

No, silti nautin kyllä jokaisesta hetkestä, jolloin huomaan pienimmäisemme kehittyneen, itsenäistyneen ja oppineen uusia asioita. Ihanaa, kun lapset kasvaa!

2/12 | 

Mulle paras ikä on kaikki: rakastan pikkuvauvoja, taaperoita, leikki-ikäisiä... Jopa teiniä :D No mut mä rakastan raskaana olemistakin (kaikista vaivoista huolimatta), synnytystä, imetystä jne. Ja haaveilen neljännestä vaikka ikää on yli 40. Lapset vaan ovat, missä tahansa iässä ja luonteessa, mahtavuutta.

Anonyymi
3/12 | 

Olipa kiva yllätys tuo voitto! Vastasin sähköpostiin.
Itsellä lapset vielä pieniä - ihanaa, kun joka päivä saa hämmästellä heidän kanssaan kaikkea uutta ja ihmeellistä. Toisaalta odotan mielenkiinnolla sitäkin aikaa, kun he ovat isompia.
Joka iässä omat hyvät puolensa :).
Hiisukas

4/12 | 

Moni kolmen lapsen äiti sanoo samaa: että kuopuksen vauva-ajasta osaa nauttia eri tavalla. Olen iloinen puolestasi! Itse en enää uskaltaisi kolmannesta lapsesta haaveilla, musta vaan ei ole siihen...

6/12 | 

Nii-in, juuri tälle kannalle minäkin kallistuin tuossa ajatuksenjuoksussa: että juuri nyt on hyvä. Paras vaihe on tässä ja nyt.
Laitan voittosi postiin mahdollisimman pian mutta pahoin pelkään, että postin jouluruuhkan takia se ei ehdi perille ennen joulua... Toivottavasti ei haittaa?

7/12 | 

Vaikea kysymys. Tällä hetkellä meillä on melkein 9v, 7v, 4v ja 1,5v. Kaikissa on puolensa. Olen ollut krooninen vauvakuumeilija, mutta nyt tuntuu helpottaneen. Enää ei jaksaisi/uskaltaisi Ihana seurata, miten lapset kasvaa ja muuttuu. Ehkä se on niin, että paras ikä ja aika on juuri nyt! Menneisyyttä ei saa takaisin ja tulevaisuutta ei vielä ole.

10/12 | 

Mielenkiintoinen kurkistus tulevaan, tällaiselle taapero- ja leikki-ikäisten äidille. :) Itse taidan elää hieman sitä vaihetta, jossa aika kultaa muistot, ja tuntuu että se paras ikä oli jo. Siis siinä mielessä, että esim. vuosi sitten pienempi ei osannut vielä uhmata, vaan oli liki aina yhtä auringonpaistetta, mutta silti jo omatoimisempi kuin ihan vauvana ja hauska seurata hänen opetteluaan jne. Nyt kun isompi on pahimmassa uhmassa (jota olen odottanut laantuvaksi jo 1,5v vain huomatakseni sen hiljalleen tappavan tasaista tahtia kovenevan, huh) ja pienempi tule perässä tahtoiässä, niin tekee aika tiukkaa. Mutta niin, kun noiden läpi katsoo, niin onhan nuo tässäkin iässä tietyllä tapaa ihanampia kuin koskaan ennen, kun leikkivät yhdessä, mielikuvitus jyllää uskomattomalla tavalla, ja molemmat höpöttelevät hauskoja juttujaan. Kultaiset puolet sekä menneellä että nykyhetkellä, ja varmasti myös tulevallakin. :)

11/12 | 

Sama olla mulla, vaikka meillä on vain kaksi lasta: enää en jaksaisi/uskaltaisi lähteä vauva-ajan rumbaan. Ihailen sunnattomasti kolmen lapsen äitejä! Tuntuu, että minusta riittää vain kahdelle...

12/12 | 

Thank you for your comments! I'm happy to hear that you've found my posts stimulating. I had a look at your website - it looks good (even though I don't understand the text :) )

13/12 | 

Meillä oli kanssa aika kovat uhmaiät molemmilla. Tuntui, että tuli 1v, 2v, ja 3v. uhmat - jotenkin elämä oli taaperon kanssa oikeastaan pelkää uhmaa... Sitten tuli 6v. uhma :) Toisaalta, tuolloin lasten elämä oli vielä tosi kotikeskeistä - vanhemmat oli tärkeitä!
Kiva kuulla, että tämä kurkistus herätti ajatuksia. Juuri sitä toivoinkin - että joku, jolla on nuoremmat lapset, löytää nämä ajatukset ja kenties saa niistä lohtua tai uutta pohdittavaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestinnän ammattilainen. 14-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää äidin ja tyttären elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Bloggaajiin saat yhteyden tästä. Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015

Kategoriat