Kirjoitukset avainsanalla isä

Uraäidin Ruuhkavuodet
Pian on taas aika, kun lasten harrastukset loppuvat kevätlukukauden osalta. Sitten aletaan kesällä keskustella, missä syksyllä kuljetaan: jatkuuko taitoluistelu, näytelmäkerho, liikuntakerho, pianotunnit.... 
11-vuotiaaksi Hipu on harrastanut jo monenmoista: vauva- ja taaperomuskaria, muskarissa kanteleensoittoa, myöhemmin kuorolaulua, balettia, lasten joogaa, hip hoppia, yleisurheilua, ratsastusta, partiota, uimista, suunnistusta... Viulutunneillakin tyttö kävi pari vuotta, mutta ei lopulta ihastunut siihen. (Hyvä niin. Viulu on vaikea instrumentti ja maailmassa on ihan tarpeeksi huonoja viulisteja.)
Hessun kanssa olemme olleet vähän laiskempia. Poika on 8-vuotiaaksi mennessä käynyt vauvamuskarissa, futiskoulussa, kokeillut lasten joogaa, yleisurheilua, partiota ja tänä keväänä käynyt näytelmäkerhossa. Muut harrastukset ovat jääneet mutta viimeistä hän kuulemma haluaisi jatkaa.
Itse soitin viulua kaikkiaan kymmenen vuotta. Aloitin soittamisen viisivuotiaana Satu meni saunaan -debyytillä, jolla aukenivat ovet musiikkikouluun. Käytännössä harrastus loppui 15-vuotiaana, kun lähdin vaihto-oppilaaksi Australiaan. Siinä välissä ehdin suorittaa viulusta musiikkikoulun oppimäärän eli 3/3-tutkinnon. Kävin myös teoria-, säveltapailu- ja orkesteritunneilla. Lisäksi suoritin pianonsoitosta 2/3-kurssitutkinnon.
Viulu on edelleen minulla, kotelossaan sängyn alla. Pieni Lintu -blogissa on kuluvan viikon Makrotex-haasteen aiheena aarre. Viulu on minun aarteeni. 
Soittimeni on käsintehty ja yli 30 vuoden ikäinen. Sen ääni on ihanan pehmoinen ja täyteläinen. Vaikka soitan nykyään enää harvoin, vain muutaman kerran vuodessa sukujuhlissa, tulee tuosta vanhasta ystävästä parhaimmillaan hiveleviä, samettisia säveliä. Vaikka pelimannin taidot olisivat ruosteessa, hyvä soitin voi pelastaa paljon.

Uraäidin Ruuhkavuodet
Minä olen meidän perheessä siis musiikkikoulun käynyt, mutta muut perheenjäsenet ovat soittajia. Mies, joka on opetellut itse soittamaan useaa eri instrumenttia, tarttuu vähän väliä kitaraan ja näppäilee muutaman soinnun tai istahtaa esim. lasten iltatoimien aikaan pianon ääreen. Myös Hipu käy pianotunnilla ja aivan kehottamatta tapailee monta kertaa päivässä soittoläksyjään. He soittavat omaksi ilokseen.
Miksi minä en enää soita? Arki on tietysti liian kiireistä. Mutta lisäksi en koskaan oppinut soittelemaan huvikseni. Minä aina harjoittelin, soitin tavoitehakuisesti. Olin niin kova suorittamaan, että jossain vaiheessa haaveilin jopa ammattimuusikon urasta. Nykyään olen onnellinen, että se ei ollut minun tieni.
Silti on sääli, että soittamisesta tuli minulle suorittamista. Olenkin hieman kriittinen sitä kohtaan, että suomalaislapset harrastavat niin tosissaan. Oma laji pitää valita jo melkein heti, kun on kuivaksi oppinut. 
Hipu aloitti ratsastuksen 3-vuotiaana. Eräs työkaverini sanoi siitä kuullessaan: "No jopas tytöstä tulee hyvä, kun on noin varhain aloittanut!" Hämmästyin sen kuullessani. Itse ajattelin, että ratsastaminen on mukavaa ulkoilua ja opettaa oman kehon hallintaa, tasapainoa sekä yhteistyötä ison eläimen kanssa. Samoin kuulemma futista tai jääkiekkoa on nykyään turhaa aloittaa enää ekaluokan jälkeen, koska samanikäiset ovat ehtineet jo kauas edelle.
Miksi lasten harrastamisen pitää olla niin totista? Ei läheskään kaikista voi tulla ammattimuusikoita tai kilpaurheilijoita. Miksi ei ole yleisempää harrastella vain rennolla asenteella, omaksi ilokseen ja muiden kiusaksi?
P.S. Ethän unohda osallistua blogini synttäriarvontaan! Palkintoina kosmetiikkaa ja hiustenhoitotuotteita. Arvonta päättyy sunnuntaina 26.4. klo 20.
------
I've played the violin for altogether 10 years. I started when I was 5 and had the hobby untill I was 15. Nevertheless I hardly ever played out of pure joy. Instead I practised.

My kids are now 8 and 11. They've tried several different hobbies, which I find alright.
These days my daughter enjoys playing the piano. She plays many times per day without anyone telling her to do that. Also my husband plays often many instruments because he likes playing.

Children's hobbies in Finland are quite serious business these days. I wonder why it is so rare to do something just for fun, not aiming at being professional one day?
Strict goal orientation may kill pleasure and joy of having a hobby.

P.S. Please take part in the lottery which is organised to celebrate the 6 months birthday of my blog. There's time until Sunday the 26th April at 8pm.

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Bloglovin, | Blogilista |  Blogipolkuvlog @Vlogia.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (56)

2/56 | 

Viulun muotoilu on silmiä hivelevää.

Harrastamisesta on tullut tavoitteellista, kaiken on oltava suorittamista, puhdas tekemisen ilo ja ihan vaan huvikseen tekeminen on kadonnut jonnekin. Tuttu juttu itsellenikin menneiltä vuosilta, onneksi nykyään olen armollisempia itselleni.

4/56 | 

Kiitos kovasti.. ihanasti rohkaisit Se on upeeta kun oot tehnyt kappaleen, kyllä se lahja sinulla on, ehkä se tarvitsee pulputakseen..aikaa. Vuosien mittaan oon huomannut että saadakseen jotain "luoduksi " tarvii tyhjää " aikaa =) jotta luovuus pääsee valloilleen.. aina se ei onnistu

13/56 | 

Minua niin kovasti harmittaa, etten suostunut papan oppilaaksi ... -hän olisi opettanut viulunsoittoa :) Minä keskityin vain sähköuruilla ja pianolla soittamiseen.

16/56 | 

Kaunis viulu! Minä aina hämmästelen, kuinka kukaan osaa löytää viulusta oikeita säveliä! Suuresti siis arvostan kaikkia, jotka saavat siitä ulos kaunista musiikkia. :)

19/56 | 

Mahtavaa että soitat ja teet vielä omia laulujakin - ihan huippua! Minä en koskaan oikein oppinut säveltämään, kun soittaminen oli tuollaista suorittamista... Yhden kappaleen taisin aikoinaan kyhätä kasaan.

20/56 | 

Kiitos =) Kyllä viulunsoittotaitoa toki kannattaisi pitää yllä, menihän siihen lukemattomia tunteja noiden kymmenen vuoden aikana, kun harrastin soittamista. Jollain kummalla tavalla viulunsoittotaito on säilynyt, vaikka pianonsoitosta en enää muista mitään.

21/56 | 

On totta että tuollainen tavoitehakuinen harrastaminen voi yksipuolistaa harrastusvalikoimaa kun pitää harrastaa vain yhtä lajia, jos haluaa olla siinä hyvä.
Kyllä minä vielä joskus vetreytän soittotaitoni. Nykyarjessani ei vain ole sellaista hetkeä, joka soveltuisi luontevasti viuluharjoituksiin...

25/56 | 

Minunkin mielestäni tuo hengailu kavereiden kanssa on itse asiassa tosi tärkeää erityisesti koska siinä yhteydessä nautitaan usein raikasta ulkoilmaa. Sen vuoksi en ole aina jaksanut naputtaa, vaikka poika on lintsannut viikonloppuharrastuksistaan, vaikka tyhmähän se on...

27/56 | 

Kaunis viulu ja varmasti ihana aarre. Nyt vain viulu kauniiseen käteen ja perheelle yhteinen viulunsoitto hetki :)

28/56 | 

Jotain kummallista tässä Suomen järjestelmässä on, kun niin hirveän nuorena pitäisi jo valita laji ja sitoutua treenaamaan 4-5 kertaa viikossa. Osa lapsista harrastaa todella paljon - kyllästyvätkö koko touhuun murrosiässä? Osa ei liiku läheskään tarpeeksi. Kultainen keskitie puuttuu. Meillä on innokas palloilija, kahta lajia ja treenejä vähintään viidet viikossa ja pelit&turnaukset päälle. Homma toimii, kun lapsen oma motivaatio on kova. Nuorempana ei ollut, niin ei pakotettu.
Tunnistan itseni tuosta suorittamisesta. Soitin pianoa lapsena, mutta se oli todella suorittamista eikä soittamisen iloa. Niinpä jäi se harrastus. Nyt huomaan, että pienemmässä pojassa asuu musiikki, joten pianon hankinta on pohdinnassa :)

29/56 | 

Kaunis esine tuo viulusi. Olen kanssasi samaa mieltä niin huonoista viulisteista, kuin lasten harrastuksista. Miksi harrastaa pitää vakavasti ammattilaisuuteen tähdäten? Missä on harrastamisen leikkimielisyys ja ilo? Olen itse äärimmäisen tyytyväinen oman lapsen partioharrastukseen. Se on vielä ollut iloista olemista ja tekemistä muiden kanssa. Se on kasvattanut lapsesta nuoren joka kokee velvollisuudekseen jatkaa ja antaa siten iloa muille itseään pienemmille. Nyt suoritetaan ryhmänohjaaja kurssia ja haaveillaan omasta laumasta ensi syksynä. Meilläkin on ehditty kokeilla vaikka mitä tanssista painiin ja yleisurheilusta kitaransoittoon. Liikuntaa saadaan vieläkin salibandyn harrasteryhmässä sekä ulkona kavereiden kanssa jalkapalloa pelatessa.

30/56 | 

Kauniit kuvat viulusta. Nykyaikana on liian paljon hajottavia asioita. On varmaankin vaikeaa saada lapsi keskittymään johonkin pitkäjänteisyyttä vaativaan harrastukseen. Lasten harrastukset ovat aika paljon vanhempien päätäväisyyden varassa.

32/56 | 

Samaa mieltä kanssasi lasten harrastusten totisuudesta, miksi monessa lajissa pitää pyrkiä tahkomaan hampaat irvessä monta kertaa viikossa + pelit/turnaukset päälle.. Lasten harrastusten pitäisi olla omaehtoista mukavaa, iloista tekemistä.
Kaunis soitin!

34/56 | 

Kaunis viulu. Selvästi aarre :).
Lasten harrastusten liika tavoitteellisuus on melkein lempiaiheitani ;). En voi ymmärtää, miksi lähes joka lajissa on päämäärätietoinen tavoitteellisuus mukana alusta lähtien. Minusta tärkein tavoite pitäisi on harrastamisen ilo ja kokeilun vapaus. Oma lapsi harrastaa yhtä urheilulajia tavoitteellisemmalla tyylillä (ilman omaa suurta tavoitetta) ja toiseen kivaan lajiin on löytynyt höntsyhenkinen porukka seurakunnnan järjestämänä. Ja niin kuin tuossa edellä mainittiin, partio on ollut kaikin puolin tosi kiva ja tervehenkinen harrastus.

36/56 | 

Hienot kuvat ja hieno aarre. Kyllä sitä kannattaisi soittaa ihan vaan huvikseen. Kun perheessänne on niin paljon soittotaitoisia, soittakaa vaikka kerran viikossa yhdessä perheorkesterina.

T. Täysin arkista

37/56 | 

Olipa hyvä kirjoitus!:) Meillä poikia on kans kehotettu pienestä pitäen miettimään aina syksyn tullen, että jatkuuko harrastus vai ei. Moni harrastus vaatii vanhemmiltakin sekä rahallista, että ajallista panostusta, ettei viitsi vastentahtoista lasta harrastuksiin raahata. Ja jos syksyllä aloitetaan, niin kausi mennään loppuun.
Molemmat ovatkin pelanneet sekä futista, että säbää. Nuorempi on käynyt myös parkourissa. Lätkä on torpattu ajatuksena jo etukäteen (sori vaan), sillä siihen ei taitais meidän mitkään rahkeet riittää...
Itse olin aikanaan sellainen, joka aloitti monenmoista, mutta mikään harrastus ei kestänyt paria vuotta kauempaa. Eikä se edes harmita mua. Kaverit ja omaehtoinen tekeminen oli mulle tärkeämpää. Vastustan myös sitä, että on pakko olla joku harrastus. Miksi ihmeessä? Kavereiden ja sisarusten kanssa ulkoleikit ja -pelit on hyvä tapa viettää iltoja. Harvinaiseksi ne vaan käyvät nykyaikana, kun joka ilta lapset on jossain harrastamassa...:)

38/56 | 

Meillä on erityisesti pikkupojalla jääneet harrastukset kesken. kun loppukaudella ei ole enää homma huvittanut. Se on kyllä vähän tyhmää, kun olemme usein kuitenkin maksaneet kalliit lukukausimaksut jne. Jääkiekkoa mekään emme samoista syistä edes ole harkinneet =)
Olen ajatellut että lapsen on hyvä kokeilla monenlaista harrastusta koska ottaa aikansa, ennen kuin se oma juttu löytyy. Näin ainakin kävi esikoisen kanssa. Kuopus on vielä sen verran pieni, että itse asiassa juurikin nuo pihaleikit kavereiden kanssa ajavat usein sen harrastusvuoron edelle.

43/56 | 

Meillä näytteleminen on ollut molemmille mukava sekoitus tavoitteellisuutta (tavoitteena valmistaa oman porukan kanssa näytelmä) että porukan yhteistä, luovaa ja kivaa tekemistä. Partio jäi molemmilla sen jalkoihin. Minua vain hieman harmittaa se, että partiossa olisi ollut liikuntaa ja ulkoilua, mutta kaikkea ei voi saada... Tärkeintä on tietenkin lasten oma innostus.

44/56 | 

Kun vain ehtisin. Arki on aika tiukkaan ohjelmoitu ja viikonloput myös, niiden lasten harrastusten vuoksi. Ja koska enää en soita tavoitteellisesti, en oikein osaa soittaa ilman tavoitteita... Ehkä minä sitten myöhemmässä elämänvaiheessa, kun on enemmän vapaa-aikaa, menen vaikka johonkin kansalaisopiston viulupiiriin...

46/56 | 

Kaunis viulu. Viulun muodot ovat hyvin sulavat, jo ne ikään kuin soivat. Ihana harrastus.
Meidän perhe ei ole musikaalista eivät omatkaan vanhempani eivätkä sisarukset. Kulttuuriharrastukset suuntautuvat kirjallisuuteen ja taiteeseen.

47/56 | 

Itse ole useasti ääneen kritisoinut sitä, että lasten pitää harrastaa niin kovin tavoitehakuisesti ja paljon yhtä lajia. Omat poikani olisivat kiinnostuneita useista harrastuksista ja lajeista. Mutta meillä ei riitä kantokyky usean harrastukseen enkä haluaisi lasteni jokaista iltaa/vapaa päivää ohjelmoida. Ihan perusfutiksessa on vähintään kahdet treenit viikossa, joista toiset jopa 1,5t ja joka viikonloppu joko harjoituspelit tai turnaus. Jos harrastaisi sekä futista että lätkää, niin kalenteri olisi aivan tukossa. Tai urheilua ja vaikka musiikkiopistossa soittamista.

Puhumattakaan siitä, että aikuisen pitäisi olla koko ajan jonnekin kuskaamassa ja perheeseen tarvittaisiin toinen auto harrastuskuljetuksia varten.

Minä olen soittanut vähemmän tavoitehakuisesti lapsena pianoa. Harmittaa, että taito on aivan rapautunut. Yksi pojista haaveilee kitaratunneista ja olen ajatellut, että pitäisikö ostaa kitaroita kaksi ja mennä itse samalla tunneille.

Pidä ihmeessä kiinni soittotaidostasi!

48/56 | 

Viulu on ihana soitin. Pidän juuri pehmeä äänisistä viuluista ja kauniista rauhallisista kappaleista. Itse en osaa soittaa, mutta kuuntelen mielelläni.

51/56 | 

Meilläkin käydään mietteitä ensi syksyn harrastuksista. Jatkuuko musiikkiopiston kitara-tunnit? Telinevoimistelu? Tyttöä kiinnostaa niin paljon hengailu kavereiden kanssa iltaisin. Sekin on tärkeää, mutta eiköhän ne tärkeät harrasteetkin mahdu mukaan. Poika ei edes harkitse rakkaan jalkapallon vaihtamista muuhun.

52/56 | 

Tämä on ihan totta. Toisaalta omat lapseni ovat molemmat kyllä harvinaisen pitkäjänteistä sorttia. Ainakin tytöllä on vain vienyt aikansa löytää juuri ne omat jutut, joita itse haluaa harrastaa. Poika on sen verran pieni vielä, että edelleen etsiskelee sitä oikeaa harrastusta.

54/56 | 

Kiitos kommentistasi! Totisen harrastamisen tavoite on varmaan seuloa ne suuret lahjakkuudet ajoissa massasta esiin, jotta heidän kykynsä kehittyvät huipputasolle jne. Meillähän Suomessa on ilmeisesti poikkeuksellisen korkeatasoinen musiikkikoulujärjestelmä. Mutta jotenkin juuri noita kurssitutkintoja yms. edelleen vierastan kokemusteni ansiosta. Mies ei halua tyttöä tutkintorumbaan, siksi hän jatkaa soittelua yksityistunneilla - omaksi ja meidän kaikkien iloksi =)

55/56 | 

Minäkin tykkäsin partioharrastuksesta ja on hieman sääli, että tyttö päätti jättää sen koska harrastuskalenteriinkin 4-luokkalaisella mahtuu vain rajallinen määrä harrastuksia, jottei koulunkäynti kärsi. Poika taas halusi partioon siskon perässä, mutta kun sisko ei enää ollut siellä enää, ei partiokaan jaksanut kiinnostaa ;)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osa postauksesta yhteistyössä reippailuhalli Huimalan kanssa

Päätin joulukuun ajan jakaa kanssanne muutamia keinoja, jotka ovat tuoneet omaan kaamosaikaani energiaa. Jotten vaikuttaisi täysin ehdottomalta ulkoilufriikiltä (kuten ensimmäisen kaamosajan selätysvinkin perusteella voisi luulla) on toinen vinkkini tässä: keksi mukavaa tekemistä sisätiloissa.

Koululaisten kanssa ulkoilu ei enää ole jokapäiväinen rutiini, kuten vielä muutama vuosi sitten. Onneksi ruudun tuijottelu ei ole ainoa mielekäs sisäpuuha (vaikka lapset sitä itse hanakasti ehdottaisivatkin) vaan kotona voi keksiä paljon muuta kivaa tekemistä.

Maailman Paras Mies taisi kotiäitiaikanani ihmetellä minun ja lasten rutiininomaista elämänmenoa. Suorittaja kun olen, kotiäitinä minulle oli hyvin tärkeää pyrkiä säännöllisyyteen eli siihen, että ateriat syötiin tiettyyn aikaan, sen jälkeen ulkoiltiin vähintään x minuuttia ja lapset pääsivät päiväunille ennaltamäärätyllä kellonlyömällä.

Kun mies oli hoitovapaalla, meno varmaan oli asteen rennompaa. Hän ei esimerkiksi ulkoiluttanut lapsia kurjalla säällä. Edelleen hän on hyvä keksimään lasten kanssa kivaa sisäpuuhaa. Näinä harmaina kaamosiltoina meidän käytävällä voi usein päästä seuraamaan ammattilaisten sählymatsia! Tässä pätkässä pelaavat Vancouver ja San Jose.

Minä en ole yhtä etevä leikkimään lasten kanssa kotona, koska siellä joka nurkasta irvistelee vastaan joku tekemätön kotityö. Siksi vietän mielelläni lasten kanssa laatuaikaa kodin ulkopuolella.

Meillä oli Hessun kanssa viikonloppuna äiti-poika-ilta, sillä mies oli pikkujoulussa ja Hipu kaverinsa luona yökylässä. Ajattelin ensin, että katsomme vain pojan kanssa leffan ja napostelemme jotain hyvää. Mutta sitten keksin aktiivisemman vaihtoehdon: päätimme lähteä reippailuhalli Huimalaan. Sain blogini kautta sisäänpääsymaksusta alennusta.

Hessu tykkää Huimalassa erityisesti trampoliineista ja autoradasta. Huimalassa jokainen leikkiväline on pisteytetty sen mukaan, miten ne kehittävät tasapainoa, kehonhallintaa, silmien ja raajojen yhteistyötä sekä tilanhahmotusta. 

Trampoline

Trampoline

Autorata

Autorata
Huimala

Huimalassa

Huimala

Huimalassa arki-iltaisin (tiistai-perjantaina klo 17 jälkeen) lapsen sisäänpääsymaksuun sisältyy myös ruoka-annos. Aikuinen pääsee S-Etukortilla maksutta Huimalaan maksavan lapsen seurassa.

Meillä oli mukavaa :) Hessu touhusi kavereineen eri laitteissa ja kävi aina välillä moikkaamassa minua aikuisten nurkkauksessa. Se on aikuisten oma tila, jossa on hierovat tuolit ja hyvä valikoima aikakauslehtiä.

Mielestäni Huimala on mainio tapa viettää aktiivisella tavalla kaamosajan harmaa ilta, jos keli ei houkuttele ulkoilemaan.

Kommentit (4)

2/4 | 

Nuo sisäpelit (sählyä ja jalkapalloa käytävällä) ovat meillä jokapäiväinen hupi. Välillä voi mennä pallopeleissä jotain rikki, mutta onhan tämä lastenkin koti ;). Poikien äitinä oppii väkisin hölläämään... Tunnistan itseni tuosta kertomastasi, että on vaikea keskittyä leikkimään lasten kanssa kotona, kun "äidin työt" ovat silmissä jatkuvasti.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Blogini Facebook-sivulla minulta toivottiin jo jonkin aikaa sitten kirjoitusta vuosista, kun lapsemme olivat pieniä ja kokemuksia siitä, miten sain työn ja perheen sovitettua samaan ruutuun. En aikaisemmin tarttunut aiheeseen koska koin sen hieman vaikeaksi.

Minusta tuntuu, etten oikein ikinä ole kunnolla saanut yhteensovitettua perhe-elämää ja työtä, vaan aina tuntuu että jokin elämän osa-alue on rempallaan. Välillä perhe kärsii, toisinaan työ, joskus oma fyysinen kunto ja jaksaminen, useimmiten koti- ja pihatyöt. En siis ole mikään hyvä esimerkki tällä saralla. Perustin bloginkin itse asiassa enemmän saadakseni muilta tukea (=lohtua huonolle omatunnolle ja riittämättömyyden tunteilleni?) ja löytääkseni muita, jotka ovat samassa elämäntilanteessa mutta onnistuneet ruuhkavuosien tasapainoilussa minua paremmin.

Posiiivisia esimerkkejä olenkin jo löytänyt täältä blogimaailmasta: esimerkiksi Heli on perustanut oman yrityksen ja pystyy nykyään olemaan enemmän kotona lastensa kanssa! Anulle taas on nykyään mahdollista viettää päivittäin myös muutama tunti omaa aikaa, mikä on mielestäni mielettömän tärkeä asia oman jaksamisen kannalta!

Milloin minun elämässäni työ ja perhe-elämä ovat olleet tasapainossa? Ovatko milloinkaan?

Kyllä, mieleeni muistuu yksi ajanjakso, jolloin arki-illat ja viikonloput eivät olleet aina liian lyhyitä ja uskalsin sanoa tietäväni mitä lapsille kuuluu, vaikka olin töissä. Tämä kulta-aika oli vuoden 2009 alkupuolella, kun palasin Hessun synnyttyä melkein kahden vuoden hoitovapaalta töihin, mutta tein vain nelipäiväistä viikkoa eli olin osa-aikaisella hoitovapaalla.
 

Taapero
Hessu oli taaperona ihan autohullu. Hänen ensimmäinen sanansa oli Äiti, mutta toinen oli Kekka, mikä tarkoitti kaikkia laitteita, joissa oli moottori.

 

Marketanpuisto
Hipu ja Hessu hoidettiin kotona siihen saakka, kunnes Hessu oli 2,5 vuotta ja Hipu 5,5. Hipu tosin oli 2,5-3,5-vuotiaana välillä vuoden perhepäivähoidossa ennen Hessun syntymää.

 

 

Potkuri
Tämä kuva otettiin joululomalla 2009 ennen kuin palasin hoitovapaalta töihin. Kuvassa Hessu, vaikka haalari onkin punainen :)

 

 

Kevättalvi
Hipu ja Hessu jäivät hyvillä mielin isänsä hoitoon vuodenvaihteessa 2009, kun palasin parin vuoden hoitovapaan jälkeen työelämään.

Minä olin tuon kevään töissä maanantaista torstaihin ja mies ne päivät lasten kanssa kotona. Perjantaisin roolit vaihtuivat eli mies meni töihin, kun minulla oli hoitovapaapäivä. Oli ihanaa, kun viikossa oli yksi ylimääräinen vapaapäivä, jolloin ei tarvinnut olla tavoitettavissa! Koska olimme molemmat töissä, ei rahastakaan ollut niin tiukkaa kuin silloin, kun toinen oli kokonaan kotihodon tuella. Muistan, että laiskana äitinä vein perjantaisin monesti lapset leikkipuistosta päin lounaalle lähikahvilaan. Ne olivat rentoja, onnellisia päiviä. Toisaalta, silloin en vielä ollut yhtä vastuullisessa asemassa työelämässä kuin nykyään.

Lisäksi kuljin tuolloin ystävän kyydissä töihin, mikä lisäsi tunteja arki-iltaan. Me nimittäin menimme töihin aamuseitsemäksi ja lähdimme kotiin päin iltapäivällä kolmen maissa. Olin kotona jo neljältä ja ehdin laittaa ruokaa, nähdä lapset virkeinä ja käydä jopa kuntoilemassa ilman huonoa omatuntoa!

Hiljattain myös Kukkavarvas pohti blogissaan ihanteellisinta hoitovapaajärjestelyä. Hän tuli samaan johtopäätökseen kuin hiljattain julkaistu Ylen uutinen: monelle vanhemmalle osa-aikatyö olisi myös Suomessa ihanteellinen vaihtoehto. Minäkin olen viime aikoina jälleen leikitellyt ajatuksella osa-aikaisesta hoitovapaasta, olisihan minulla siihen lakisääteinen oikeus vielä ensi vuoden puoliväliin saakka eli siihen asti, kun Hessu päättää tokaluokan...

Muita vinkkejä työn ja perheen yhteensovittamiseen en nyt oikein keksi. Ehkä sen, että yritämme laittaa asiat tärkeysjärjestykseen eli asettaa perheen ja oman hyvinvointimme etusijalle ja olla stressaamatta toisarvoisista asioista kuten koti- tai pihatöistä.

Joustavat työajat ovat meillä myös merkittävä asia, joka helpottaa arkea. Meillä nykyään toinen (minä) joustaa aamuista eli lähtee töihin myöhemmin ja vie lapset tarvittaessa kouluun ja toinen (Maailman Paras Mies) taas joustaa iltapäivisin eli hakee Hessun iltiksestä, laittaa päivällisen ja kuskaa lapset arki-iltaisin harrastuksiin. Tämä helpottaa lasten aamuja, kun heidän ei tarvitse lähteä tyhjästä talosta sekä iltapäiviä, kun Hessun ei tarvitse olla pitkään iltapäiväkerhossa tai Hipun yksin kotona kovin kauan.

Paras vinkkini uran ja työn yhteensovittamiseen naiselle on kuitenkin tasa-arvo. Anteeksi, jos toistan itseäni, mutta kyllä se vain niin on, että  menestyvän työntekijän taustalla on tunnollinen puoliso. En koskaan voisi tehdä nykyistä työtäni, jos myös Maailman Paras Mies tekisi ympäripyöreitä työpäiviä pitkän ajomatkan päässä. Hän on se, joka käytännössä pyörittää lastemme arkea sillä aikaa kun minä roikun toimistolla, harrastan, ja edustan. Olen hänelle siitä joka päivä kiitollinen.

Meillä isä on maailman paras, ja äitikin yrittää parhaansa aina, kun ehtii.

 

Kommentit (22)

1/22 | 

Hyvä kirjoitus. Minulle osittainen hoitovapaa oli iso pelastus lasten ollessa pienempiä. Hyödynsin vuosia osittaisen hoitovapaan mahdollisuutta, niin pitkään kun se oli mahdollista. Ja nyt kun se ei enää ole mahdollista, perustin yrityksen. Jotta voisin olla kotona enemmän ja jotta jaksaisin. Meillä ei ole minkäänlaisia verkostoa täällä lähialueella ja varsinkin esikoinen on sairastellut paljon pienempänä. Muistelen ihan kauhulla sitä vuotta, kun tein täyttä työaikaa, pojat olivat aloittaneet päiväkodissa ja esikko oli jatkuvasti korvatulehduskierteessä. Olin tosi lähellä uupumusta, varsinkin kun työni ei ollut siitä helpommasta päästä eli henkinen rankkuus oli aika suurta. Mies on tehnyt oman osansa hyvin, tosin hänen työhönsä kuuluvat työmatkat (joita ei onneksi ole liian usein).

Meillä tehtiin vuosia niin, että minä lähdin aamulla anivarhain töihin (ja nukuin jatkuvasti liian vähän) ja pääsin töistä pois ajoissa ja mies taas aloitti työt myöhemmin (ja vei lapset päiväkotiin kahdeksaksi). Nyt ollaan tämä syksy oltu ihan uudessa tilanteessa eli olen kotona laittamassa lapsille aamupalaa ja sanomassa heipat kun he lähtevät kouluun. Työni kun alkavat yleensä vasta klo 9.30 tai 10.00.

Mutta ei minullakaan viisasten kiveä ole työn ja perheen yhdistämiseen. Verkostoja olen kaivannut monesti, niitä isovanhempia tai kummeja, jotka voisivat edes joskus jeesata, mutta meillä ei sellaista reserviä ole.

2/22 | 

Löysinpä mielenkiintoisen blogin. Uraäidin ruuhkavuodet taitavat koskettaa aika monia. Sinulla onkin erinomainen aihepiiri blogillesi :).
Minä olen onnekkaasti nyt hoitovapaalla. Lapset 1,6 ja 8vee. Minulla on kokemusta kahden lapsen äitinä kuormitetuista viikoista ylitöineen ja myös 4-päiväisestä viikosta. Olen ehdottomasti osa-aikatyön kannalla niin kauan kun lapset ovat pieniä. Toisaalta työelämässä kohtaa vaikeuksia, kun aikaa on se 80% ja tavoitteet 100%. Kaikkea ei voi saada millään, joten valintoja on tehtävä. Jään mielenkiinnolla seuraamaan juttujasi.
http://nainentalossa.blogspot.fi

3/22 | 

Teillä onkin samana vuonna syntyneet lapset kuin meillä (12/04 ja 5/07), tosin meille tupsahti vielä se vuosimalli 2012.

Meillä hoitovapaat ovat olleet melko lyhyet jokaisella kerralla, ekan kohdalla opinnot piti suorittaa loppuun ennen toisen syntymää. Toisen kohdalla raha ratkaisi asuntolainan myötä. Kolmannen kanssa tein opettajan sijaisuuksia silloin tällöin, ja se olikin ihanan virkistävää :)

Ja puolisoa on pakko ylistää. Kuviot sujuvat kuin unelmat - yritämme luovia lasten päivät ilman vanhempia mahdollisimman lyhyiksi.

4/22 | 

Kiinnostava blogi! Juuri tästä aihepiiristä olenkin etsinyt juttuja, kun se on omassa elämässä juuri nyt niin pinnalla. Mulla tosin on vasta 2 ja 5-vuotiaat, mutta nyt kun lapset on tehty eikä työelämässä enää tarvi himmailla tulevien äitiyslomien pelossa niin kovasti mietin, et miten tämän paletin vois saada toimimaan ja mikä on oikea määrä panostusta uraan ilman että lapset siitä kärsii.

Mä hoidin molempia lapsia 1,5 v kotona, ja molemmilta äitiyslomilta palasin aiempaa vaativampaan tehtävään, ensin ekaan esimiestehtävään ja tokan vapaan jälkeen aiempaa laajempialaisempaan asiantuntijatehtävään. Nyt olen reilun vuoden töissäolon jälkeen jälleen ottamassa esimiesvastuuta. Olen tosi innoissani töistäni, mutta arki kyllä uuvuttaa. Teen täyttä työpäivää, työmatkakin on pitkä. Mieheni osallistuu kyllä vähintäänkin oman osansa, ajoittain enemmänkin ja meillä on isovanhemmat tarvittaessa apuna. Silti tunnit eivät riitä, koti on rempallaan, samoin fyysinen kunto.

Ainoa vinkki mitä minulla on antaa tähän yhtälöön, on palvelujen osto. Siivoojan käynnit, ruokaostokset netistä kotiin kuljetettuina, muutenkin kaikki mahdolliset ostokset verkosta säästävät aikaa lasten kanssa vietettäväksi.

Pakkohan tässä kuitenkin on uskoa että yhtälö on mahdollinen. Sun kirjoituksesta saan ainakin sen positiivisen kuvan, että lasten kasvaessa helpottaa.

5/22 | 

Myös meillä turvaverkot puuttuvat, sillä isovanhemmat asuvat satojen kilometrien päässä. Onneksi ovat vielä hyvässä kunnossa ja kyläilevät meillä usein. Muutamia sukulaisia asuu täällä pk-seudulla mutta yllättävän vähän olemme hyödyntäneet heidän apuaan. Kun kaikilla kuitenkin on omat työt ja menot...
Minulla ei varsinaiset työmatkat ole rasite, sillä niitä on kuitenkin aika vähän, vain toistakymmentä vuodessa. Sen sijaan työn ja kodin väliset matkat käyvät hermoille erityisesti lähikuukausina, kun tulee taas liukkaat ja lunta. Hyvällä kelillä pääsen töihin puolessa tunnissa mutta huonolla matkaan menee tunti suuntaansa. Yhteensä se on 1-2 tuntia kallisarvoista aikaa.

6/22 | 

Kiva, kun seuraat blogia ja kiitos kommentista! Kävin myös vastavierailulla sinun upeasas blogissasi!
Tuo 100% tavoitteet 80% ajassa on niin totta... Juuri sitä pohdin tässä ees taas, kun leikittelen ajatuksella osa-aikaisesta hoitovapaasta. Kun välillä tuntuu, että normaalitunnitkaan ei riitä. Ilmeisesti Suomessa on aika harvinaista, että myös työkuorma mitoitettaisiin osa-aikaisen hoitovapaan mukaan?

7/22 | 

Kappas - meidän lapset tosiaan ovat aika samanikäiset! Tajusin lisätä blogini esittelytietoihin vasta myöhemmin lasten syntymävuodet, kun hoksasin, että se voi olla aika relevantti tieto monelle lukijalleni :)
Ja totta, on se ihanaa, kun nämä kykyajan miehet uskaltavat ja haluavat täysipainoisesti jakaa vanhemmuuden :)

8/22 | 

Kyllä - kiva, jos mun blogista tulee sellainen kuva, että lasten kasvaessa helpottaa! Joskus itse mietin, että onko hassua märehtiä täällä ruuhkavuosiaan, kun ne varsinaiset ruuhkavuodet alle kouluikäisten lasten kanssa olivat kyllä vielä rankempia.
Hyvä vinkki tuo palvelujen osto! Meilläkin kävi pitkään siivooja, kun lapset olivat pienempiä - aina Hessun syntymästä parin vuoden taakse. Nykyään yritämme siivoilla porukalla sunnuntaisin, jos jaksamme. Hiljattain meillä oli se toimiva käytäntö, että lapset eivät saa aloittaa karkkipäivää ennen kuin huoneet on imuroitu. Hipu on myös ajoittain innokas pesemään pyykkiä! :D
Ruokaa emmje ole netistä ostaneetkaan, sen sijaan vaatteita kyllä verkosta. Tänä vuonna pohdin, josko tekisin ne kaikki pakolliset joululahjaostokset netistä. Saattaa olla, että teen siitä vielä oman postauksen...
Tervetuloa blogin lukijaksi - pidetään yhteyttä!

9/22 | 

Mä olen tuosta edellisestä postauksestani lähtien pyöritellyt luonnosta jossa nurisen vielä lisää siitä miten vaikeaa Suomessa on vieläkin se osa-aikainen työskentely lasten ollessa pieniä. Se ei vaan tunnu kuuluvan meidän työkulttuuriin. Joko olet kokonaan paikalla tai kokonaan poissa. Saa nähdä koska saan sen valmiiksi asti :) Hyviäkin kokemuksia toki löytyy mutta tuntuu että se on monella sitä että joko teet kahdeksan tunnin työt kuudessa tunnissa (joka ei kuitenkaan käsittääkseni ole se tarkoitus. Jos olet vähemmällä tuntimäärällä töissä niin tokihan työmääräkin täytyy suhteuttaa sen mukaan). Tai sitten teet neljässä päivässä viiden päivän työt. Tai sitten, kuten meidän tapauksessa kävi, työnantajan kanssa ei vaan saatu sovittua sellaista vaihtoehtoa jolla olisi onnistunut sekä se lapsen kotihoito että työnteko samaan aikaan.

10/22 | 

Jään mielenkiinnolla odottamaan! Mulle kävi edellisen hoitovapaan aikaan noin: työmäärää ei sovitettu tuntien määrään eli käytännössä tein sitten neljänä päivänä iltaisin aikamoiset ylityöt. Kuitenkin tuosta ajanjaksosta jäi positiiviset muistot, kun oli se yksi päivä, kun ei tarvinnut olla tavoitettavissa... Ja ylitöistä + hoitovapaapäivistä kertyi sitten aikamoiset määrät ylimääräistä lomaa, mikä ei ollut ollenkaan huonompi juttu. Toki mieluummin olisin ottanut myös 80% työmäärän, jos olisin voinut valita.

11/22 | 

Suosittelen ainakin kokeilemaan ruokien tilaamista. Meillä tosin muutenkin tehdään ostokset kerran viikossa ja siihen rytmiin nettitoimitus sopii hyvin. Käytännössä yksi vapaailta lisää kun ei tarvi lähteä kauppaan. Yleensä tilaan keskiviikkoiltana lasten mentyä nukkumaan ja toimitus tulee sovittuna aikana perjantai-iltana. On toki nopeampiakin palveluita, tää rytmi sopii meille hyvin ja kaikki tiimitetut tavarat on ollu hyviä ja tuoreita (tuon vuorokauden tilausviiveen ansiosta tavarat tulee suoraan tukusta).

12/22 | 

Täytyypä jutella Maailman Parhaan Miehen kanssa, hän kun on myös perheen ostosvastaava! Hän käy melkein joka toinen päivä ruokakaupassa. Joskus luulen, että hän suorastaan tykkää siitä, mutta luulo ei tietenkään ole tiedon väärtti...

13/22 | 

Oi hyvä teksti! Tällaisia kaipaan itsekin kun koko ruljanssi on vasta alkanut.

Minä teen itse 6h päivää ja ai että kuinka nautinkaan. Ajattelen myös herkästi (ja muiden juttuja kuunnellessa) että onni on potkaissut työnantajan suhteen, vastuuta nimittäin kerrytetään juuri siinä tahdissa kuin olen sitä valmis ottamaan vastaan. Rakastan työtäni tuntuu niin imelältä sanoa, mutta melkein voisin sen niinkin ilmaista. Se motivaationi määrä on huikea kun joustetaan vastavuoroisesti.

Meillä minä olen (tai tulen olemaan) se joka rakentaa uran. Miehellä on duuni jossa ylityötunteja ei tehdä ja hän pääse tasan sillä ja sillä kellonlyömällä hakemaan lapset, vieläpä aika varhain iltapäivällä. Olen kiitollinen. Isovanhemmat asuvat lähellä ja ovat eläkkeellä joten apukäsiä riittää esim. sairaspäiviin. Tällä kokoonpanolla tuntuu että ei edes pahemmin saisi kitistä kiireestä. Onhan tosin sitäkin. Kun yhdeksältä olet saanut lapset nukkumaan ja rämmit vielä koiran kanssa loskassa ja kaadut kymmeneltä sänkyyn, oman ajan saldona pyöreä nolla, tuntuu kotiäitivuodet luksukselta. Monia pikku juttuja on pitänyt melkeinpä priorisoida kokonaan pois siitä arjesta, vaikka toisaalta tämä antaa hirvittävästi. Kokopäiväistä työtä en tosin uskalla vielä edes ajatella!

Jes, tällaisia kirjotuksia lisää :)

14/22 | 

Tuo on kyllä tuttu juttu kaikille töissä käyville äideille - ei tarvitse edes uraäiti olla. Itse vaihdoin lasten synnyttyä alaa - halusin säännölliset työajat ilman ilta- ja viikonlopputöitä ja liikoja työmatkoja - ja silti oli aina se riittämättömyyden tunne. Mutta meillä isäntä jatkoi sitä pitkän päivän tekemistä, joten kyllä siinä sai huusholli olla ihan rauhassa hyrskynmyrskyn - eivätkä ole tainneet nuo nyt jo aikuiset lapset siitä kärsiä. Tärkeintä on se, että lapsilla on joku läheinen aikuinen jakamassa sitä arkea - oli se sitten äiti tai isä - tai esim. meillä minun maailman paras anoppini, joka jäi varhaiseläkkeelle sen tähden, että pystyi parina päivänä viikossa lasten jo ollessa koulussa hakemaan heidät koulusta ja hemmottelemaan pilalle;) Jaksamista, tsemppiä - ei kannata turhaan tuntea syyllisyyttä asioista, joille ei oikein mitään mahda. Kyllä teidän lapset tietävät, että he ovat teille rakkaita - ja se on tärkeintä♥

16/22 | 

Mä tein yhdessä vaiheessa nelipäiväistä viikkoa ja täytyy sanoa, että myös työn määrä onnistuttiin rajaamaan normaalia vähemmäksi. Tämä oli mulle iso yllätys, siis että se todella onnistui. Ei ole kovin tyypillistä alallani. Ehkä olin myös itse aika jämy asian suhteen.

Mutta kyllä, osittainen hoitovapaa helpotti tietenkin kovasti perheemme arkea. Harmi, että taloudellinen tilanteemme ei salli minun tai puolison jatkaa sitä enää.

Muita työn ja perheen yhdistämistä helpottavia juttuja meillä ovat viime vuosina olleet mm. molempien vanhempien töiden keskittyminen aiempaa enemmän kotikaupunkiimme ja toimistotyöaikaan, kaikien lasten- ja kodinhoitoon liittyvien asioiden jakaminen vanhempien kesken, ylimääräisten menojen karsiminen (myös ei-aivan-pakolliset työiltamenot) ja tietenkin myös lasten kasvaminen.

Olemme kyllä myös tehneet tässä vaiheessa, kun lapset ovat pieniä, tietoisia valintoja sen suhteen, millaisiin töihin olemme hakeutuneet ja millaisia vastuita ottaneet työelämässä kantaaksemme. Työhön käytetty aika tuntuisi olevan ihan hyvässä tasapainossa muun elämän kanssa.

Niin juu, ja tietenkin arkea helpottaa myös yleinen riman laskeminen kaikilla elämän osa-alueilla. Ja sitten se, että osaamme nauttia pienistä vapaahetkistä. Ja tietenkin se, että pidämme puolison kanssa molemmat töistämme tosi paljon. Veikkaanpa, että tämä jatkuva säätö työn ja perheen välillä olisi todella uuvuttavaa, jos työ ei myös antaisi näin paljon!

17/22 | 

Olen iloinen puolestasi, kun työtilanteesi on noin mallillaan ja vielä isovanhemmatkin asuvat lähellä!
Meilläkin on koirakuume, pitäisiköhän harkita vielä uudemman kerran :/ Kun tässä elämäntilanteessa ei tosiaankaan ole ylimääräistä aikaa...

20/22 | 

Myös me olemme karsineet ylimääräisiä iltamenoja. Niihin ehtii paremmin sitten joskus kymmenen vuoden kuluttua.
Niin, priorisointikyky kyllä tässä elämänvaiheessa kasvaa - paljon enemmän kuin monen työvuoden aikana!

21/22 | 

Olipa hyvä postaus! Mun oman ajan järjestäminen on tällä hetkellä tosiaan ihan hävettävän helppoa. Mutta on siinäkin toki valintaa tehty. Meinasin hakea yhtä mielenkiintoista paikkaa lastensuojelupuolelta, mutta päädyin siihen, etten ole vielä valmis niin kuluttavaan työhön. Nykyisessä työssä on paljon ihanaa, mutta kaipaan myös erilaisia haasteita. Niiden aika on sitten vähän myöhemmin.

22/22 | 

Kiitos kommentista! Sun tilanteesi tiivistää hyvin sen, että ruuhkavuosista selviytymisessä on pitkälti kyse omista valinnoista, priorisoimisesta. Olen paljon miettinyt koko sanaa ruuhkavuodet. Mielestäni se tarkoittaa sitä, että on liian paljon tekemistä ja liian vähän aikaan. Ja tällainen kokemushan syntyy, jos ei priorisoi vaan haluaa kaiken yhtä aikaa: uran, perheen ja harrastukset..

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Blogini on ollut nyt pystyssä kolmisen viikkoa. Sen syntymä taisi tulla yllätyksenä monelle. Miksi minä tällaiseen touhuun ryhdyin, sehän on taas yksi uusi aikasyöppö muutenkin kiireisessä elämässäni? Missä välissä oikein ehdin kirjoitella blogia? Onko blogiin käytetty aika pois perheeltä?

 
Kyllä ja ei, hyviä kysymyksiä. Täytyy myöntää, että perustin blogin hieman hetken mielijohteesta. Kun tuntui, että Suomessa on turhan vähän tällaisia seniori-äitibloggaajia. Keskimääräisen perheblogin pitäjän ikä on parinkympin hujakoilla ja useimpien tällaisten bloggaajien lapset ovat vasta vauvoja tai taaperoikäisiä.

 
Perustin perheblogin, koska halusin vaihtaa ajatuksia vertaisryhmäni, muiden koululaisten vanhempien kanssa. Vaikka kouluikäinen on tietyllä tavalla helpompi kuin vauva tai taapero, on vanhemmuus nyt myös uudella tavalla haastavaa.

 
Tässä ruuhkaisessa elämänvaiheessa en valitettavasti ole kovinkaan paljoa tekemisissä muiden koululaisten vanhempien kanssa. Kaikilla on niin kiire - työt, koulu ja harrastukset täyttävät elämän. Lasten harrastusvuoroissa ei enää käydä pitempiä keskusteluja, eikä tässä elämänvaiheessa ole hiekkalaatikkoa, jonka reunalla voisi jutella henkeviä. Niinpä halusin perustaa oman virtuaalisen hiekkalaatikkoni.

 
Aikasyöppö tämä blogi kyllä on, siitä ei pääse mihinkään. Silmäpussit ovat kummasti syventyneet näiden viikkojen aikana, kun olen naputellut tekstejä tai kommentteja ja käsitellyt kuvia. Harrastan sitä nimittäin iltaisin, kun lapset ovat jo menneet nukkumaan. Käytännössä tämä on vasta iltakymmenen aikoihin, koululaiset kun eivät enää simahda kahdeksalta.
 

 

HP
Tässä ystäväni, jonka kanssa suhde on blogin myötä syventynyt.

 

Sohvapöytä
Bloggaaminen rentouttaa!

Silmäpussit eivät kuitenkaan harmita, tämä homma on niin antoisaa. Olen pitkään tuottanut työkseni vain asiatekstiä ja nykyään iso osa työteksteistä syntyy pelkästään englanniksi. On ihanaa kirjoittaa vapaammin, luovaa tekstiä. Luovaa? Mitä itsekehua! No, ainakin on mukavaa käyttää taas adjektiiveja ja täytesanoja.

 
Kuvankäsittelyä harrastin viimeksi opiskeluaikoina, viitisentoista vuotta sitten. Siitä olen nauttinut erityisesti, kuten varmaan olette huomanneet. Olen oikein innostunut efekteistä ja villiintynyt kollaaseista. Ehkä blogin visuaalinen maailma tästä vielä jossain vaiheessa rauhoittuu… Tosin mitään en lupaa ;-)


 
Kuvankäsittely on hieman temmannut mukanaan...
Kaikista antoisinta ovat olleet teidän lukijoiden kommentit. Jo näin lyhyessä ajassa olen saanut sitä, mitä hainkin: vertaistukea. Blogia kirjoittamalla olen pystynyt aivan uudella tavalla jäsentelemään ajatuksiani vanhemmuudesta. On ollut kivaa löytää muita samoin ajattelevia ja avartavaa tutustua muiden erilaisiin näkökulmiin. Kiitos jokaiselle, joka on jättänyt kommentin blogiini! Olette tärkeitä.

 
Eräs erityisen tärkeä henkilö on tehnyt bloggaamisen minulle mahdolliseksi: Maailman Paras Mies. Hänellä ei ole mielipidettä blogiani vastaan tai sen puolesta. Hän vain hymähtelee, että minulla nyt pitää aina olla jokin kotkotus, jotta pysyisin tyytyväisenä. Siitä huolimatta, että bloggaamisen takia olen kyllä siivonnut ja pyykännyt vähemmän ja leiponut harvemmin kuin aikoihin.

 
Taannoin uutisoitiin, että  menestyvän työntekijän taustalla on tunnollinen puoliso. Sen voisi varmaan yleistää myös bloggaajiin.

 
Kiitos, rakas.

Hyvää isänpäivää!

 
Maailman Paras Mies

Kommentit (9)

1/9 | 

Naurattaa tuo termi senioriäitibloggaaja. Sellainen minäkin olen. Minä aloitin maaliskuussa bloggaamisen. Tiesin silloin olevani uuden kynnyksellä. Tiesin, että tulen irtisanoutumaan työstäni, mutta vielä en tiennyt, mitä kaikkea syksyllä teen. Halusin, että tuosta aikakaudesta jää jotain muistiin ja lisäksi haastoin itseni myös teknisesti. Minä ja tietotekniikka ollaan aina oltu vähän kömpelö yhdistelmä kuten myös minä ja kamera, joten halusin haastaa itseni uudelle polulle myös tässä suhteessa. Se on totta, että blogi on aikasyöppö. Minä kirjoitan tekstejä monesti päivisin, yrityshommien lomassa. Iltaisin sitten selailen blogeja ja kommentoin (jos aivotoimintaa enää siinä vaiheessa on kommentointiin).

Minullekin lukijat ja kommentoijat ovat tärkeitä. Olen saanut tosi paljon vertaistukea, voimaa, iloa ja uskoa kommenteista.

2/9 | 

Hyvä idea taltioida blogin kautta merkittävä muutosvaihe elämässäsi! Ja mahdollisuus kirjoittaa blogia päiväsaikaan kuulostaa...kadehdittavalta... Kiitos kommentistasi taas - pysytään yhteyksissä!

3/9 | 

Tuo on kyllä niin totta, että tässä elämänvaiheessa toisia kouluikäisten vanhempia tulee nähtyä todella vähän. Silloin kun lapset olivat pienempiä, sitä automaattisesti tapasi heidän kavereidensa vanhempiakin paljon enemmän. Monista tuli ihan ystäviäkin.

Kiva kun kirjoitat! :-)

5/9 | 

Toinen senioriäiti täällä :) Noh, ihan vielä en ole neljääkymmentä, mutta piakkoin. Meidän kaksikulttuurinen perheemme elää Etelä-Ranskassa, mikä lisää maustetta elämään. Bloggaaminen on kivaa ja todella tuo yllättävän paljon sisältöä elämään. Itselleni se on toiminut hyvänä vertaistuen kanavana.

7/9 | 

Uusi lukija ilmoittautuu. Minut houkutteli tänne blogin nimi. Toivoisin itsekin olevani joskus intohimoinen uraäiti, juuri nyt olen vain mekaanisesti-töissä-käyvä-äiti. Koen myös eläväni ruuhkavuosia jo nyt, vaikka lapset ovat vielä taapero- ja leikki-iässä. Saas nähdä huomaanko luulleeni väärin muutaman vuoden päästä, kun meilläkin alkaa koulukuviot lähestymään. ;) Mielenkiinnolla kurkin siis hieman tulevaisuuteen blogisi kautta.

PS. Lisäähän blogisi Blogilistalle (blogilista.fi) niin sitäkin kautta blogeja seuraavat saavat tiedon uusista postauksistasi. :)

9/9 | 

Kappas, en huomannutkaan sitä kännykällä selaillessa. :) Yritin sanahaullakin etsiä blogiasi tuolta, mutta ei löytynyt. Nyt on täpätty suosikkeihin. ;)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestinnän ammattilainen. 14-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää äidin ja tyttären elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Bloggaajiin saat yhteyden tästä. Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015

Kategoriat