Kirjoitukset avainsanalla kasvatus

Kävimme pääsiäislomalla perheen kanssa Lontoossa. Ennen lomaa kuopukseni, jolla on tapana murehtia kaikenlaista, kysyi minulta terrori-iskuista.

Vastasin pojalle, että meillä ei ole syytä huoleen: jos joskus Lontooseen on turvallista mennä niin tuolloin huhtikuussa, pian maaliskuun terrori-iskun jälkeen. Järkeilin lapsen kanssa, että terroritekojen takia turvatoimet ovat niin huipussaan, että uusi isku ei pian ole mahdollinen. Eikä salamakaan iske samaan puuhun kahta kertaa.

Vähänpä tiesin. Viime vuosien terroritekojen sarja on kauhistuttava: Pariisi 11/2015, Bryssel 3/2016, Istanbul 6/2016, Nizza 7/2016, Saint-Étienne-du-Rouvray 7/2016, Berliini 12/2016, Istanbul 1/2017, Lontoo 3/2017, Pietari 4/2017 ja Tukholma 4/2017, Manchester 05/2017, Lontoo 06/2017.

Terroristit iskivät tällä kertaa London Bridge- sillalla, jossa pyörimme pääsiäislomalla perheen kanssa. Edellinen Lontoon isku suuntautui Westministerin sillalle, joka näkyy tämän postauksen kuvissa. Siellä oli kukkia ja kynttilöitä tapahtumapaikalla, ja poliiseja tuli vastaan vähän väliä.

Mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä, ja miten puhua lapsen kanssa kauhuteoista? Olen pohdiskellut asiaa tänään paljon, lukenut erilaisten asiantuntijoiden ohjeita ja löytänyt nämä näkökulmat:

  1. Myönnä itsellesi, että pelottaa
    Väkivalta ja kauhu eivät kuulu elämäämme. Jos jotain pahaa tapahtuu tutulla seudulla, on täysin ymmärrettävää, että pelottaa. 
    Pelkotilojen käsittelyssä on tärkeää hyväksyä, että pelko on osa elämää, eikä sitä kannata kieltää, tukahduttaa tai yrittää pyyhkiä pois.

  2. Pysy lapsen edessä rauhallisena
    Aikuisen rauhallinen olemus rauhoittaa lasta. Voit kertoa lapselle rehellisesti että olet järkyttynyt tai surullinen. Lapsi saa kuitenkin turvaa siitä, että aikuinen käyttäytyy rauhallisesti.

  3. Vastaa rehellisesti lapsen kysymyksiin
    Lasta kannattaa houkutella kysymään mieltä askarruttavia kysymyksiä. Kun niistä puhutaan ääneen, lapsi saa mieltänsä painavat asiat pois.
    Muista silti lapsen ikätaso. Esimerkiksi 13-vuotiaan esikoiseni kanssa puhun tapahtuneesta eri sanoilla kuin 10-vuotiaan kuopukseni.

  4. Laita telkkari kiinni!
    Älä missään nimessä anna lapsen katsella järkyttäviä uutiskuvia ainakaan yksin! Mielestäni lapsen ei tarvitsisi katsella niitä myöskään yhdessä aikuisten kanssa. Kuva on voimakas väline ja se herättää vahvoja tunteita eri lailla kuin sanat.

  5. Anna lapsen käsitellä asiaa leikin kautta
    Jännät tapahtumat siirtyvät usein erityisesti kuopuksellani legoleikkeihin. Ennen pääsiäislomaa häntä esimerkiksi huolestutti lentomatka ja lento-onnettomuudet. Siksi hän leikki legolentokoneilla toistuvasti onnettomuuksia ja pelastustilanteita. Se oli hänen tapansa käsitellä ahdistavia asioita.

  6. Älä alistu terrorille ja lopeta matkustamista
    Minä lähden viikon kuluttua Espanjaan. Aiomme vastedeskin matkustaa perheen kanssa ja varmaan jossain vaiheessa käymme taas Lontoossa.
    Matkailu avartaa. Kun näkee, miten ihmiset muualla elävät tajuaa konkreettisesti, kuinka paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä on ihmisillä eri puolilla maailmaa. Tämä on se viesti, jota terroristit pyrkivät hämärtämään kylvämällä pakokauhua ja nostamalla esiin ihmisryhmien välisiä eroja.
    Arkeen hiipivä pelko on juuri se, mitä terroristit tavoittelevat.  Se, että et alistu pelolle vaan matkustat entiseen tapaan on yksi asioista, jotka voimme tehdä näyttääksemme, ettei meitä pelotella.

London Eye -maailmanpyörästä näkyy yhtä aikaa sekä Westminsteri Bridge, Tower Bridge että myös London Bridge. Näimme ne myös läheltä, kun kävimme jokiristeilyllä Thamesilla.
London Eye -maailmanpyörästä näkyy yhtä aikaa sekä Westminsteri Bridge, Tower Bridge että myös London Bridge. Näimme ne myös läheltä, kun kävimme jokiristeilyllä Thamesilla.

Millaisia ajatuksia sinussa viime aikojen tapahtumat ovat sinussa herättäneet?

Blogi myös somessa:
Facebook Instragram Pinterest YouTube | blogit.fi | Bloglovin | Snapchat (Aino): @ainomarja

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olemme viime aikoina jutelleet paljon Venlan kanssa omien rajojen vetämisestä ja siitä, miten vaikeaa on sanoa EI.

Hämmästyin kun tajusin, että omalla, viisaalla tytölläni on vaikeuksia tässä asiassa. Olin aina ajatellut, että Venla osaa arvostaa itseään niin paljon, että ei suostu mihinkään vain toisia miellyttääkseni.

Toisaalta en tajunnut, kuinka paljon empatiakyky vaikuttaa tähän asiaan. Molemmat lapseni ovat mielestäni uskomattoman empaattisia ja osaavat ikäisekseen hämmästyttävällä tavalla asettua toisen asemaan.

Jos on empaattinen, välittää ihmisistä ja saa mielihyvää toisten "hoitamisesta", voi helposti unohtaa itsensä.

Tytärtäni seuratessa jaksan aina hämmästellä, miten minun lapsestani on kasvanut noin empaattinen. Minähän olen omasta mielestäni ensisijaisesti itsekäs p*skiainen.

Toisaalta, kenties en aina ole ollut. Ehkä vuodet ovat muokanneet minusta tällaisen oman napanöyhdän kaivajan.

Juttelimme hiljattain aiheesta perusteellisesti ja löysimme nämä kymmenen näkökulmaa EI:n sanomisesta.

  1. EI on kiltille ihmiselle vaikea sana, niin kotona kuin työpaikalla. Töissä voi aluksi saada itsetunnolle pönkitystä, kun sanoo aina Joo. Ajan oloon mitta tulee kuitenkin vähitellen täyteen, sillä liika on liikaa. On huono juttu, jos Joojoo-naisesta sulkeutuu yhdessä yössä EI-muija. Se nimittäin tarkoittaa räjähdystä: sitä, että pitkään tukossa ollut kanava purkautuu yhtäkkiä. Jos purkaus suuntautuu ulkopuolelle, työyhteisö voi yllättäen joutua tutustumaan aivan uuteen, ei-enää niin mukavaan työkaveriin. Jos paha olo suuntautuu sisälle, Joojoo-nainen väsyy taakkansa alle.
  2. EI on vaikeaa sanoa, koska sen taustalla vaikuttaa pelko toisen reaktioista. Mitä jos minut hylätään, kun sanon EI? Jos en sen takia enää kelpaakaan? Tämä pelko on iso mörkö, mutta on tärkeää tiedostaa se. Silloin voi alkaa muuttaa käyttäytymistään.
  3. Jos EI:n sanominen pelottaa, kannattaa esimerkiksi visualisoida itselleen se pahin tilanne, johon EI voi johtaa. Tällaisen kuvitelman kautta huomaa, että ei edes pahin tilanne loppujen lopuksi olekaan niin paha, vaan siitäkin selviäisi. Tämäntyyppisen ajatusleikin kautta huomaa, että viime kädessä EI:n sanominen kannattaa.
  4. Kun on oppinut sanomaan EI, se kannattaisi aina sanoa arvostavasti. Valmistaudu tarvittaessa perustelemaan syyt kieltäytymisellesi.
  5. Kotona EI:n sanomista ei aina tarvitse perustella. Yksityiselämässä meillä jokaisella on omat rajamme ja oikeus koskemattomuuteen, eikä sitä tarvitse selitellä.
  6. Kun perustelet kieltäytymistäsi, käytä Minä-puhetta. Kerro, miltä sinusta tuntuu ja miksi olet päätynyt kieltäytymään. Näin et vahingossa sorru syyttelemään toisia.
  7. EI ei ole mustavalkoinen asia. Erityisesti töissä on hyvä oppia kieltäytymään ehdollisesti. "Ei nyt, mutta kahden päivän kuluttua." "Ei vielä mutta sen jälkeen, kun olen ensin tehnyt tämän asian, joka minulla oli kesken." Nämä ovat ajanhallinnan kannalta kuningaslauseita. Kuinka monta projektia onkaan pelastettu uusilla aikatauluilla? 
  8. Sano EI, jos on vaarana, että lupaat liikaa. Monessa asiassa on parempi luvata vähän vähemmän ja yllättää sitten positiivisesti.
  9. Varmista aina, että toinen osapuoli on ymmärtänyt kieltäytymisen. Joskus toinen ei halua tajuta sanaa EI, koska odottaa niin kovasti myöntymistä.
  10. EI on tärkeä sana. Kun sitä oppii käyttämään taitavasti, pääsee keskittymään elämässään tärkeisiin asioihin.

Onko sinun helppoa sanoa EI?
 

Blogi myös somessa:
Facebook Instragram Pinterest YouTube | blogit.fi | Bloglovin | Snapchat (Aino): @ainomarja

Kommentit (2)

Lyyli
1/2 | 

Hyvä juttu, osui ja upposi. Olen niin kiltti, etten aina osaa pitää puoliani. Kiitos tästä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sadeviikonloppuisin viimeistään sunnuntaina meillä alkaa yleensä kitinä: "Tylsää... Ei oo mitään tekemistä." Erityisesti kuopus laulaa tätä laulua säännöllisesti.

Aikoinaan joutava marina ärsytti minua suunnattomasti ja saatoin tokaista takaisin, että ei minullekaan kukaan ole keksinyt tekemistä. Toisinaan torpedoin marinat ehdottamalla lapselle, että hän voisi vaikkapa tiskata tai ripustaa pyykit.

Hiljattain aloin kuitenkin pohtia tylsistymistä ja tylsyyttä monelta kantilta ja vaihdoin strategiaa. Keksin uuden vuorosanan:

"Ei aina tarvitse tehdä jotain."

Tulin ajatelleeksi, että tylsistyminen on oikeastaan lapsille ihan hyvä juttu tässä virikkeiden täyttämässä, aikataulutetussa maailmassa. Esimerkiksi seuraavista syistä:

1. Tylsistyminen tekee tilaa luovuudelle

Kun on joutilaana, on aikaa unelmoida ja rakennella pilvilinnoja. Itse saan esimerkiksi monia, luovia ajatuksia, kun käyn juoksulenkillä samalla, tutulla reitillä. Silloin keho tekee monotonista työtä, ajatuksilla on tilaa ja aikaa vaellella ja aivot prosessoivat ratkaisemattomia kysymyksiä.

Ainakin meillä on käynyt usein niin, että kun lapsi on aikansa kitissyt tylsyyttä, peliaika on käytetty, eikä muitakaan valmiita viihdykkeitä ole tippunut, hän on keksinyt itse parhaimmat mielikuvitusleikkinsä.

2. Kaikenlaiset tunteet on sallittu, myös tylsyys

Jos lapsi oppii kokemuksensa kautta, että mikään tunne, edes tylsyys, ei ole kielletty tai ei-toivottu, hän osaa aikuisena paremmin tunnistaa ja käsitellä kaikenlaisia tunteita. Olemme lasteni kanssa pienestä pitäen harjoitelleet paljon tunteiden sanoittamista tyyliin: "Nyt sinua kiukuttaa..." "Olen iloinen ja minusta tuntuu mukavalta koska..."

Kun myös tylsyyden tunne on hyväksytty tunne, lapsesta parhaimmillaan kasvaa aikuinen, joka osaa rauhoittua, rentoutua ja nauttia siitä, että voi olla tekemättä mitään. Tämä on tärkeä taito nykyajan maailmassa, jossa aikuisten kesken on yleistä hukuttaa murheet tai muut kielteiset tunteet kaikenlaisiin kiireisiin.

3. Kun ei jatkuvasti hosu, oppii rentoutumaan

Minä olen suorittajatyyppi ja itselleni on ollut vaikeaa oppia nauttimaan joutenolosta. Siitä on aina tullut jotenkin huono omatunto.

Alitajunnassani nakuttaa sanonta, jota mummollani oli tapana hokea. Jos joku istui liian kauan paikoillaan, hän saattoi tulla huomauttamaan:

"Tarttis vissiin tehrä jotain."

Suorittamisen vuoksi olen muutaman kerran elämäni aikana uupunut ja lähes palanut loppuun. Edelleen ajaudun herkästi tilanteeseen, jossa yritän hakea hyväksyntää muilta uurastamalla ahkerasti. En mistään hinnasta haluaisi lasteni ajautuvan tilanteeseen, jossa elämä on pelkkää ilotonta puurtamista sekä työssä että vapaa-ajalla. 

Laiskuus, joutenolo ja tylsyys ovat erityisen tärkeitä pienelle ihmiselle, jonka energiasta iso osa menee vielä kasvamiseen ja kehittymiseen. Kun kropassa tapahtuu koko ajan, on tärkeää, että aivot saavat välillä tilaisuuden nollata ja vaipua tylsyyteen.

4. Rauhoittunut lapsi nukahtaa helpommin

Lapsi, jonka päivä on tupattu täyteen virikkeitä, alkaa iltasella muistuttaa sähköjänistä. Vauhdikkaiden päivien jälkeen ainakin meidän tenavien on vaikeaa saada unen päästä kiinni.

Mielestäni tie hyvään uneen ei tarkoita sitä, että lapsi olisi sänkyyn päästyään niin rättipoikki, että hän nukahtaa saman tien. Päinvastoin on vain hyvä, että nukkumaan mennessä jo hyvissä ajoin tahti hidastuu, ja vielä sängyssä makoillessa lapsella on hetki aikaa prosessoida päivän tapahtumia.  

Väittäisin, että mikäli lapsi ei opi sietämään tylsyyttä ja joutilaita hetkiä, hänen on vaikeampaa rauhoittua vähitellen unille. Ja toisin päin, jos lapsi osaa rauhoittua ja nauttia tyhjistä hetkistä päivän mittaan, vähittäinen uneen vajoaminen ei ole pelottava kokemus myöskään illalla.

Omat lapseni, erityisesti esikoiseni Venla, ovat opettaneet, että rauhoittuminen on opittava taito. Venla ei todellakaan ollut sellainen vauva, joka olisi vajonnut itsekseen uneen tai jatkanut omin neuvoin unia herättyään. Hän tarvitsi molempiin siirtymätilanteisiin pitkään aikuisen apua: syliä, silitystä tai vaunujen heijaamista.

Onkin nykyään hauskaa katsella tuota isoa, ihanaa tyttöä ja muistella intensiivisiä vauvavuosia. Vieläkään tyttö ei ole hyvä nukkumaan, vaan pikemminkin hyvin vähäuninen, mutta nykyään hän osaa jo hienosti tunnistaa omia tunnetilojaan.

Mikä tärkeintä, hän osaa olla armollinen itselleen eli nauttia myös joutilaisuudesta. Tytöstä polvi paranee, vai miten se nyt menikään...

Onko teidän lapsilla usein tylsää?

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Uraäidin Ruuhkavuoden -blogi muuttuu hieman. Tyttäreni Venla ryhtyy kirjoittamaan blogiin säännöllisesti joka viikko. Lue Kodin Kuvalehden jutusta lisää muutoksesta.

Miksi 12-vuotias koululainen haluaa kirjoittaa blogiin, jonka lukijakunta on aikuisia? Pyysin Venlaa kirjoittamaan aiheesta.

Venla:

Minua ärsyttää, että kaikenikäisiä lapsia koskevan tiedon, minkä vanhemmat saavat kasvatusoppaista, nettipalstoilta tai tukipuhelimista, ovat kirjoittaneet aikuiset. En tiedä yhtään kasvatusopasta tai sen lähdettä, joka olisi lapsi.

Lapset eivät kerro vanhemmilleen, miksi toimivat tietyllä tavalla. Sen kertoo joku setä tai täti, jolla on ikää kolmisenkymmentä vuotta enemmän kuin kyseisellä lapsella.  Myös kaikki, jotka puolustavat lapsien oikeuksia tai ajavat lapsien asemaa, ovat aikuisia.

En ole kuullut vielä yhdestäkään oppaasta, joka olisi kuvannut täysin sitä, mitä minä ja ikäiseni ajattelemme. 

Tämän vuoksi kirjoitan. Jotta voisin avata teille tien ikäisteni ihmeelliseen, ainutlaatuiseen maailmaan. Haluan kertoa teille normaalista elämästämme, iloistamme ja suruistamme.

Haluan (Tämä On Se Mitä Eniten Haluan) myös tuoda esiin kaksitoistavuotiaan näkökulman ja kannan asioihin. Haluan lapsena vaikuttaa aikuisiin ja heidän mielipiteeseensä, suhtautumiseensa asioihin.

Haluan kertoa teille, mitä ikäiseni oikeasti ajattelevat asioista. Jotta teillä olisi muutakin kuin niitä iänikuisia sanontoja “murrosikä on lapselle hämmentävää aikaa jolloin niin kehossa kuin mielessäkin tapahtuu suuria muutoksia”, “lapsien suhtautuminen elämänmuutokseen on hyvin yksilöllistä”, “lapsi tarvitsee turvallisen aikuisen”, “lapsen täytyy saada tuntea itsensä rakastetuksi ja pidetyksi”.

Sanontoja, jotka ovat totta mutta joiden taustat eivät aukea. Minä haluan avata niiden taustat ja kertoa, miksi niin on. 

Kirjoitan tähän blogiin todennäköisesti eniten kaksitoistavuotiaan tytön arjesta. Ja sitten välillä jostain syvällisestä ja suuresta.

Kirjoitan kaikesta, minkä elämä tuo tullessaan. Kaikesta, minkä haluan jakaa teille. Jotta me kaikki ymmärtäisimme, minä itseäni ja te minua ja muita.

Toivon kovasti, että viihdytte kirjoitusteni parissa, ja että saan teidät ajattelemaan. Siksi minä kirjoitan. Kiitos.

Kuvat: Juha Salminen
Kuvat: Juha Salminen

Blogi muualla somessa:
Facebook | Twitter Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolku | Blogit.fi  | Google+ | YouTube | Snapchat & Periscope: @ruuhkavuodet

Kommentit (14)

Vierailija
2/14 | 

Kun minä olin lapsi/nuori, pelkäsin juuri sitä, etten itsekään ymmärtäisi tai muistaisi miltä tuntuu olla lapsi/nuori. Kaikki kuulemani viisaudet tuntuivat siltä, että juu ehkä niissä on perää, mutta se ajatusmaailma ja tunne silloin, mitä sille kävisi. Niinpä kirjoitin itse itselleni kirjeitä tulevaisuuteen. "Avaa, kun lapsesi on viisitoista" -tyyppisiä. Purin koko hengentuotteeni niihin, yrittäen vimmatusti muistuttaa tulevaa aikuista minua siitä, kuka silloin olin - ennen kuin vanhenin. Puhuin itselleni nuorena. Nyt olen 41 ja äiti. Muistan hyvin elävästi ajat, jolloin kirjoitin. Ja tunnen syvästi yhteyden. Moni asia maailmassa ja nuorena olemisessa on muuttunut, mutta perusajatukset eivät juurikaan.

Venla Pajukangas
Liittynyt13.8.2016

Hyvä idea kirjoittaa kirjeitä itselleen! Olen harkinnut sitä, mutta en sitten ikinä ole tullut kirjoittaneeksi. Toivonkin, että lukisin vanhempana kaikkea mitä nyt olen kirjoittanut. Ehkä nämä blogikirjoitukset ovat minun kirjeitäni tulevaisuuteen? Kiitos kommentista!

Kirjoitan äitini kanssa Uraäidin Ruuhkavuodet -blogia.

Helsinkiläinen
3/14 | 

Kaikki me vanhat tädit ja sedät olemme olleet 12-vuotiaita, ja ajatelleet kuten 12-vuotiaat. Ja ajan myötä olemme saaneet perspektiiviä, jota 12-vuotiaalla ei ole, ja tajunneet, että asiat eivät tosiaankaan ole niin kuin 12-vuotias kuvittelee asioiden olevan.

Kypsyys näkyy lapsessa, koska aikuistuessa nuo "aikuiset eivät tajua yhtään" kommentit alkavat harventua, kun aikuistuja itse ymmärtää, kuka se olikaan, joka ei aiemmin tajunnut. Mutta yleensä liian aikaiseen aikuistumiseen johtaa vain jokin iso ja ikävä asia elämässä, joten mieluummin näen lapsen elävän tuota lapsille ominaista "aikuiset eivät tajua yhtään mitään" -vaihetta mahdollisimman pitkään. Mutta silloinkaan kyse ei ole siitä, etteivät aikuiset tajuaisi -- kyse on vain siitä, ettei 12-vuotiaalla vielä ole perspektiiviä asioihin, eikä tarvitse ollakaan.

Aino Pajukangas
Liittynyt9.9.2015

Kiitos kommentistasi! Otan vapauden vastata sinulle, vaikka kirjoitus on Venlan, koska kirjoitat aikuisena aikuisille, eikä mielestäni kommenttisi ole suunnattu Venlalle.

Itse olen kanssasi hieman eri mieltä. Omasta mielestäni aikuinen ei voi täysin tajuta, millaista on tänään olla 12-vuotias. Maailma oli niin erilainen paikka silloin, kun me olimme 12-vuotiaita.

Kirjoitan blogia 13-vuotiaan tyttäreni kanssa: Sulassa sovussa

Blogimme myös somessa:
Facebook Instragram Pinterest YouTube | blogit.fi | Bloglovin

Venla Pajukangas
Liittynyt13.8.2016

Kiitos kommentista!

Uskon, että aikuisena näkee asiat eri tavalla kuin kaksitoistavuotiaana.  Jäin vain miettimään, kumpi näistä tavoista on parempi. 
Mielestäni näin kaksitoistavuotiaana voin kyllä sanoa, että lapset ymmärtävät asioita. Nuori ikä ei tee kenestäkään ymmärtämättömämpää. Lapset tajuavat ihan hyvin ainakin omaa elämäänsä koskevista asioista. 

Äiti on mielestäni oikeassa sanoessaan, että maailma on erilainen, kuin silloin, kun esimerkiksi äidin ikäiset olivat lapsia. Aikuiset, joiden aikana esimerkiksi sosiaalista mediaa ei ole keksitty... en usko, että he voivat tajuta millaista somen käyttö on nyt meille kaksitoistavuotiaalle. Koska heillä ei ikinä edes ole ollut somea 12-vuotiaana.

Olet oikeassa siinä, että kaksitoistavuotiailla ei ole aikuisen perspektiiviä. Heillä on kaksitoistavuotiaan perspektiivi. Haluan kirjoittaa juuri sen takia, että toisin tämän perspektiivin esille. 

Kirjoitan äitini kanssa Uraäidin Ruuhkavuodet -blogia.

C
4/14 | 

Ihana Venla!

Kun sain ensimmäisen lapseni, luin kaikenmaailman oppaita, jotka jotkut viisaat olivat kirjoittaneet, juuri nuo "asiantuntijat". Niissä sanottiin mm. "vanhemmat tietävät heti vaistomaisesti, miksi vauva itkee; nälästä, väsymyksestä jne". Tunsin itseni maailman huonoimmaksi äidiksi, kun tuijotin itkevää vauvaani enkä tajunnut, mitä hän halusi ilmaista.

Minä ja lapseni keskustelemme paljon, oikeastaan kaikista elämän asioista. Mutta parhaiten opin tuntemaan lastani, kun kuulen miten hän kommunikoi muiden kanssa. Vähän niin kuin sinä nyt tässä meidän kanssamme.

Edelleenkin monet aikuiset kuvittelevat, että he ovat maailman napa, lapset ovat ennen täysi-ikäisyyttä ja opintoja tyhmiä, joille aikuiset antavat kultajyviä. Jaksan kerta toisensa jälkeen hämmästyn, miten fiksuja nuoret ovat, miten paljon meillä aikuisilla on opittavaa - jos vain vaivaudumme kuuntelemaan sydän auki. Jään innolla odottamaan tulevia kirjoituksiasi. <3

Venla Pajukangas
Liittynyt13.8.2016

Kiitos kommentistasi, ihana C! Minulle tuli todella hyvä mieli lukiessani sitä. Olen kanssasi samaa mieltä, kaikilta maailman ihmisiltä voi varmasti oppia uutta, kunhan pitää korvat auki ja mielen avoimena. Suurkiitos vielä kerran ja kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi!

Kirjoitan äitini kanssa Uraäidin Ruuhkavuodet -blogia.

Vierailija
5/14 | 

Mahtavaa Venla! Odotan innolla kirjoituksiasi. Saako esittää toiveita aiheista? Haluaisin esim. lukea ajatuksiasi koulukiusaamisesta ja ylipäätään, miten koet nykyajan peruskoulun.

Venla Pajukangas
Liittynyt13.8.2016

Kiitos kommentista! Otan toiveita mielelläni vastaan. Koulu on niin iso osa elämääni, että siitä kirjoitan varmasti paljon. Kiusaamisesta kertovaa postausta en ollut huomannut ajatella, joten kiitos että otit asian esiin! Aihe on hyvin tärkeä, joten kirjoitan siitä hyvin mielelläni.

Kirjoitan äitini kanssa Uraäidin Ruuhkavuodet -blogia.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestinnän ammattilainen. 14-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää äidin ja tyttären elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Bloggaajiin saat yhteyden tästä. Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015

Kategoriat