Kirjoitukset avainsanalla leipominen

Meidän lapsilla on melko tarkkaan kolme vuotta ikäeroa. Muistan Hessua odottaessani pohtineeni, löytyykö lapsille ikinä yhteistä tekemistä, kun ikäeron lisäksi toinen on tyttö ja toinen poika.

Kuuntelin lasten juttuja hiljattain, kun meillä leivottiin pipareita. (Kyllä, myös joulunvihaajan perheessä leivotaan jouluherkkuja. Koululaiset ovat niin näppäriä, että hoitavat itse koko homman - minun tarvitsee vain keskittyä maistelemiseen ja välillä auttaa Hessua kaulimisessa, jos taikina on liian jäykkää.)

Kuinka turhaan epäilinkään yhteisleikkien onnistumista! Meidän lapsilla on edelleen ihania mielikuvitusleikkejä, vaikka Hipu alkaa olla jo esiteini ja ymmärtää jo paljon myös aikuisten maailmasta.

Leipoessa lapset laittoivat taikinahahmot keskustelemaan. Voi veljet niitä juttuja - olisi pitänyt laittaa video pyörimään! Yhteen leivontatuokioon mahtui komediaa, draamaa, jännitystä ja tragediaakin erityisesti, jos joku taikinahahmo osoittautui elinkelvottomaksi ja joutui uudelleen kaulimen alle...

Piparkakut

Piparkakku

Piparkakkutalo

Piparkakkutalo

Muistan edelleen kirkkaasti lasten ensimmäisen yhteisleikin. Hessu oli silloin vuoden hujakoilla, eikä vielä puhunut paljoa (ainakaan suomea), mutta hänen itseilmaisuaan vaihe ei mitenkään rajoittanut.

Olin kodinhoitohuoneessa pyykkihommissa ja lapset keksivät istua peräkkäin lastenammeeseen, joka lojui tyhjänä lattialla. Neljävuotias Hipu alkoi leikkiä, että amme on vene ja ryhtyi soutamaan joku lelu kädessä. Takana istuva Hessu-vauva lähti innolla mukaan ja pian molemmat lapset heiluivat ammeessa suurella merimatkalla. Jossain vaiheessa vauhti hiipui ja Hipu siirtyi muihin hommiin. Hessu tuli tästä haikeaksi, kökötti hetken yksin ammeessa mutta ei tyytynyt tilanteeseen vaan kipitti pian siskon perään ja viittilöi uudestaan ammeen suuntaan. Hän halusi jatkaa leikkiä - halusi kohdata siskon uudestaan yhteisessä mielikuvitusmaassa, kun kerran oli sinne päässyt mukaan siitä huolimatta, että yhteinen kieli vielä puuttui.

Nykyään erityisesti viikonloppuaamuisin on ihanaa katsella lapsia, jotka kikattavat yhdessä meidän aikuisten sängyssä ja höpöttelevät kahdenkeskisiä juttujaan. Toki meidän elämä ei ole pelkkää kikatusta ja höpötystä, vaan aina tasaisin väliajoin sisarukset myös ottavat mittaa toisistaan: toinen yrittää pomottaa tai toinen heittää hanskat tiskiin, eikä suostu mihinkään.

Silti paljon useammin lapsia katsellessa minut valtaa onni. Kai me jotain olemme tehneet oikein, kun ne niin usein osaavat olla kivoja toisilleen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (26)

2/26 | 

Ihana kuulla, että isommalakin ikäerolla varustetuilla sisaruksilla löytyy yhteistä puuhaa ja on seuraa toisistaan! Aina kuulee painotettavan sitä pientä ikäeroa, joten mukava saada vähän erilaistakin näkökulmaa. Jos meille toinen lapsi siunaantuu, tulee ikäeroa vähintään neljä vuotta. Esikoinen toivoo pikkusisarusta kovasti, ja toivottavasti sellainen meille pian suodaan. Pari päivää sitten sain kuulla, että äiti, sulla on iso maha, siellä on varmaan vauva! Oi oi... Pikkusisarusta en toivo niinkään itseni, vaan esikoisen takia. Itse olisin toisaalta ihan tyytyväinen tähän tilanteeseen, kun isomman lapsen kanssa moni asia on jo paljon helpompaa, mutta uskon kyllä siihen, että sisarus antaa ja opettaa monenlaista lapselle, ja sen vuoksi haikaralle on tilaus lähtenyt :)

3/26 | 

Kiitoskiitos :) Lapset askarteli koristeet itse sokerimassasta! Erityisesti Hipu on tosi näppärä leipomaan - on varmaan perinyt leivontageenit isänsä suvusta.
Minäkin osallistuin piparitaloon sen verran, että söin vahingossa savupiippuun tarkoitetut palaset yksi ilta, kun makeannälkä iski ja katselin, että tarjottimella oli pari ylimääräistä piparinpalasta. :-0 Leipojilta tuli vähän pyyhkeitä...

4/26 | 

Onnea matkaan! Kyllä sisarus on suuri aarre, oli se ikäero mikä tahansa. Ja teidän esikoinenhan saa jo tuntea itsensä vastuulliseksi, kun voi osallistua vauvan hoitoon.
Meillä auttoi pikkulapsiaikaan valtavasti se, että Hipu osasi jo kolmevuotiaana puhua lähes täydellisesti. Hänellä oli tapana sanoa välillä, että "nyt on minun vuoro olla pieni". Se oli tosi kätevää - pienempi lapsi olisi ilmaissut asian aivan eri tavalla...

5/26 | 

Kyllä sisarukset ovat toisilleen tärkeitä, oli ikäero sitten suuri tai pieni. Meillä 6- ja 8-vuotiaat pojat ovat luonnollisesti toistensa parhaat ystävät ja tappeluparit. Mutta sitten on tämä pienimmäinen 1-v, jolla on paljon yhteistä kummankin isoveljen kanssa. Isommat pitävät pientä ihanasti "lemmikkinään". Ovat suojelevia ja opettavat leikkejä. Olen yllättynyt miten paljon 8-vuotiaskin voi nauttia 1-vuotiaan pikkuveljen seurasta. Touhuissa on usein kumpaakin kiinnostava juoni :D.
Ps. Piparileivonta on kivaa puuhaa, mutta miten ihmeessä sen toteuttaisi ilman koko talon valtaavaa jauhosotkua. Nämä viikarit eivät pysy "leivontapisteessä" kuin hetken. Lykkään operaation johonkin valmiiksi kaoottiseen "ennen siivouspäivää -hetkeen".

6/26 | 

Joskus olen miettinyt että isommalla ikäerolla lasten ei tarvitse samoista leluista tapella, niin ehkä välit pysyvät hyvinä senkin vuoksi. Eikös esimerkiksi jenkeissä ole hyvin tavallista että ikäeroa on kunnolla. Meillä sitä painotetaan ehkä myös työasioiswn hoidon vuoksi. Kela tukee kakhden lapsen hankintaa kolmen vuoden sisällä ym.

7/26 | 

Raivostuttavaa! Tablettini näppäimistö ei toimi moitteetta ja kommentteja ei pysty korjaamaan..... No kai siitä taas selvän saa :) siis jos yritän korjata, kommentti menee jumiin...kääk

Cherry
8/26 | 

Meidän lapsukaisten ikäero on tuplat tuosta teidän. Mä mietin samaa kanssa, että näinköhän yhteisiä leikkejä, vaikka ovatkin samaa sukupuolta. Ja juu, meilläkin touhutaan kovasti yhdessä. Ne ovat kyllä parhaita hetkiä. Tosin välillä pikkuveljellä palaa hermo, kun tekisi mieli leikkiä ja isoveli lukee vaan jotain tylsää kirjaa.

9/26 | 

Minusta kolme vuotta ei ole iso ikäero. Meillä pojilla ikäeroa on himpun verran yli kaksi vuotta ja pojat ovat kuin paita ja peppu. Toisaalta ovat välillä myös aikamoiset taistelupukarit, myös luonne-erojensa vuoksi. Siinä missä esikoinen kaipaa rauhaa ja omaa tilaa, kuopus kaipaa seuraa ja touhukaveria ja silloin tulee törmäyksiä. Minä muistan myös lasten ekat yhteisleikit. Heillä se oli junaleikki. Istuivat peräkkäin ja esikoinen ohjasi junaa ja pienempi istui kyydissä. Istuivat siis takkahuoneen lattialla ja olivat "junassa".

10/26 | 

Ihana kirjoitus! Mä mietin myös kakkosta odottaessa tuota samaa, erityisesti varmaan siksikin, et oltais otettu pikkusisarus vaikka vain vuoden ikäerolla jos olis tullu, mut tuli vasta kolmen vuoden päästä ykkösestä. Eli itsellä oli mielessä vahvana se ajatus pienestä ikäerosta juurikin jotta olisivat läheiset toisilleen.

Samalla tavoin muistan hämmästelleeni kun selvä sisarusyhteys alkoi syntyä heti kun vauva nyt yleensä mitään yhteyksiä kykeni luomaan. Ja yhteiset leikitkin tulivat tosi aikaisin.

Jälkikäteen sanoisinkin että kolme vuotta on melko täydellinen ikäero. Kolmevuotias käsittelee tilannetta jo aivan eri tavoin kuin kaksivuotias juurikin puhekyvyn ansiosta. Kolmevuotias osaa jo toimia ohjeiden mukaan, voi ottaa roolin vanhempien apuna vauvan hoidossa (meillä oli tietyt nimetyt tehtävät joista isoveli ylpeänä vastasi). Ja toisaalta kolmevuotias osaa jo keksiä leikkejä, joita vauvan kanssa voi leikkiä, eli ymmärtää mitä vauva osaa ja mitä ei, ja näin saa aikaiseksi toimivan "leikin".

Nyt 2 ja 5 v viihtyvät hienosti yhdessä (toki vääntöäkin on jatkuvasti), enkä voisi kuvitellakaan että heillä olisi pienempi ikäero.

11/26 | 

Meillä isoimman ja pienimmän välillä on kaksitoista vuotta. Pienimmän ja keskimmäisen välillä taas kymmenen. Koskaan en ole ollut sitä mieltä että siinä olisi liikaa vuosia.
Ensinnäkin pienin on hän, jolle on helppo täysin varauksetta näyttää hellyyden tunteita. Ne on tärkeitä tunteita näyttää mutta ei enää ihan helppoja tuollaiselle teinin jurmokkeelle. Ja koska pieninhän rakastaa paistatella veljiensä huomiossa niin täällä on varsinainen halikerho päivittäin. Pienimmälle saa lässyttää ja lössöttää sallitusti jopa teinin silmissä.
Pienimmän kanssa on myös helppo leikkiä ja päästää mielikuvitus irti. Saa ihan luvan kanssa olla vielä lapsi. Saisihan sitä muutenkin mutta edelleen, kun teininä ei muka saisi.
Toki se pienin on tielläkin välillä. Mutta se taas ei musta liity mitenkään ikäeroon. Koska on se ikäero pieni tai suuri niin ainahan on hetkiä jolloin pienimmät on "tiellä".
Meiltä löytyy myös pienellä ikäerolla veljespari ja vaikka siinäkin on ne puolensa niin kyllä minä henkilökohtaisesti koen että isompi ikäero on parempi. Tosiaan ne kehitysvaiheet ja kiinnostuksen kohteet menee silloin vähän ristiin ja musta ne lapsen yksilölliset tarpeet on helpompi huomioida ja ymmärtää kun kutakin kehitysvaihetta elää vain yksi lapsi kerrallaan.

Mun mielestä ikäero ei ole se seikka jolla varmistetaan sisarusten läheiset välit. Ne on ihan muista seikoista kuin ikäerosta kiinni. Eniten vaikuttaa varmasti lasten luonteet. Veriside tai ikäero ei riitä takaamaan yhtään mitään jos tyypit on ääripäitä. Toisena tärkeänä juttuna on varmasti myös vanhemmat ja se että millainen perhe on. Tuleeko jokainen kuitenkin kuulluksi, saako jokainen olla sen ikäinen kuin on, oli sitä ikäeroa paljon tai vähän jne. Ja myös se että sisaruksia ei "pakota" olemaan jotain mitä eivät ole, oli sitä ikäeroa paljon tai vähän. Monesti tuntuu että sillä pienellä ikäerolla yritetään varmistaa sitä että lapset tulisi keskenään toimeen ja sille isommalle olisi leikkikaveri. Eihän se noin mene. Ei tuollaisia paineita voi luoda millekään ihmissuhteelle. Tuon lähtökohdan kun unohtaa niin hyvin kaikki menee :)

12/26 | 

Meillä on kanssa lapsia kumpaakin sukupuolta ja vielä himpunverran isommat ikäerot. Yhteisiä leikkejä ja touhuja on ollut koko ajan ja on edelleen, vaikka isoin on jo esiteini. Olen ylipäänsä kamalan iloinen siitä, että isoinkin lapsista edelleen leikkii. Ja siitä, etteivät ikäerot ole missään vaiheessa haitanneet millään tavalla. Ja vielä siitäkin, että lasten eri sukupuolet eivät todellakaan ole ongelma, jos siitä ei sellaista ehdoin tahdoin tehdä.

Enemmän mä näen näissä vähän isommissa ikäeroissa hyviä puolia. Kaikki ovat saaneet olla rauhassa pieniä. No, kaksi isompaa olivat kyllä yhtä aikaa alle eskari-ikäisiä, mutta silloinkin isompi heistä oli koko ajan pari päivää viikossa hoidossa ja hänellä oli myös omia kaverikyläilyjä ja yksi harrastuskin jo. Hämmästelen aina ihaillen perheitä, joissa on useampi lapsi kovin pienellä ikäerolla. Kaksi vaippapöksyä on rankka setti alkuvaiheessa, ihan varmasti. Saati sitten vaikkapa kolme tai neljä alle kouluikäistä.

Toki kuopusta odottaessa ja hänen vauva-aikanaan tuli välillä sellainen fiilis, että "taasko me ollaan tässä samassa jamassa", mutta ne ajat menivät nopeasti ohi ja toisaalta vauvajuttuja osasi nyt eri tavalla arvostaakin, kun oli kokemusta itsellä enemmän ja toisaalta iän myötä tullutta zen-mieltäkin ehkä. :-) Sitä me tietenkin aina nauretaan, että kun perheessä on kovin eri-ikäisiä lapsia, eletään kaikkia uhmakausia ja murrosikiä sitten pitkään ja hartaasti. Mutta ei se mitään. Musta on ihan mukavaa, että elämässä on monenlaisia sävyjä.

Kaikissä ikäeroissa on varmasti puolensa. Eikä niihin aina voi vaikuttaakaan. Mutta itse yritän aina kumota näitä yleisiä ennakkoluuloja, että yli kolme vuotta ikäeroa estäisi yhteiset leikit tai että sukupuolella olisi näissä asioissa jotain väliä.

13/26 | 

Mulla itsellä on (puoli)sisaruksiini 7 ja 13 vuotta ikäeroa. Joskus olisin kaivannut pienempää ikäeroa ja ehkä vielä enemmän sisarusta, jolla olisi ollut samat vanhemmat.
Meillä oli kyllä yhteisiä juttuja sisarusten kanssa ikäerosta huolimatta. Ei toki niin paljon kuin omilla lapsillani. Meillä ikäerot on 1v7kk, 2,5v ja 3,5v. Vanhimman ja nuorimman välillä on 7,5v. Jännä seurata, miten omien lasten sisarussuhteet kehittyvät. Sillä tosiaan on merkitystä syntyykö esikoiseksi vai nuorimmaksi.

14/26 | 

Kiitos kommentistasi! Ehkä aika on se taikasana, joka auttaa tuohon jauhosotkuun :) Meillä nimittäin tuo ei ole ollenkaan enää ongelma. (Toisaalta käytämme valmistaikinaa, tietenkin, eli jauhoja käytetään vain taikinan kaulimisvaiheessa.)

15/26 | 

Kiitos viestistä :) Totta, tämä taitaa olla kulttuurinen juttu. Suomalaisenahan sitä jotenkin automaattisesti ajattelee, että kaikki yli kahden vuoden on yhtä kuin iso ikäero.

17/26 | 

Kiitos kommentista! Meillä on ihan sama juttu tuon lukemisen kanssa koska esikoinen on aikamoinen kirjatoukka. Toisaalta pikkuvelikin jo osaa lukea ja on myös kirjamiehiä. Mutta hyvä kirja on isommalle helppo pakopaikka, jos pienemmän ehdottama leikki ei oikein nappaa.

18/26 | 

Kiitos viestistä! Ei minustakaan kolme vuotta enää tunnu isolta ikäerolta, mutta silloin ennen kuopuksen syntymää se tuntui isolta, kun tämä suomalainen normi tuntuu olevan 2v. ikäero :)

19/26 | 

Kiitos, kiva kun tykkäsit! :) Minunkin mielestäni nyt tuntuu, että kolme vuotta on ihanteellinen ikäero, niin hyvin kaikki on mennyt. Jännä nähdä, miten tilanne sitten kehittyy, kun esikoinen tulee murrosikään - suostuuko enää pikkuveljen leikkikaveriksi...?

20/26 | 

Ihana kuulla, miten teidän teini hoivaa pienempää...!!! Me itse asiassa suunnitellaan koiraa tuohon tarkoitukseen, mutta katsotaan nyt.
Olet oikeassa, paljon muustahan lasten suhteessa on kyse kuin ikäerossa. Tämän postauksen näkökulmaksi vain nyt satuin valitsemaan ikäeron, mutta nuo muut tekijät ovat kyllä vaikka erillisen postauksen arvoisia.

21/26 | 

Totta - minunkin postauksellani oli vähän samat motiivit. Olen samaa mieltä (näin jälkiviisaasti) että kolmen vuoden ikäero oli hyvä, koska esikoinen sai myös tarpeeksi huomiota kolmen ensimmäisen vuotensa ajan, eikä meillä ikinä esiintynyt merkittävästi mustasukkaisuutta.
Kuvailet hauskasti, kuinka teillä on kaikenlaisia vaiheita perheessä yhtä aikaa. Ihailen sinua kovasti - se vaatii lehmän hermoja!

23/26 | 

Hiih juurikin mietin ikäeroa ja nyt löysin tekstisi. Meillä ikäeroa vanhemmilla on 2v 4kk ja nuorimman kanssa 8v ja 5v. Isommilla sujuu hyvin, ja mielestäni ikäero on pieni vaikka toinen onkin 4.luokalla ja toinen ekalla. Nyt kaksi vuotias yrittää pysyä isompien mukana, ja pakko iloita: Juuri kun luulin isompien hylkäävän perinteisen leikkimisen, ne innostuvat pienimmän myötä uudestaan leikkeihin kun vanhat lelut siirtyvät pienelle :)

24/26 | 

Hauskaa - olikohan tässä telepatiaa? Kuten edellisetkin kirjoittajat toteavat, pikku sisarus taitaa olla isommalle ihana syy heittäytyä leikkiin. Meillä ei ihan sellaista tilannetta ole, siksipä haaveilemme koiranpennusta ;)

25/26 | 

Meidän kahdella vanhimmalla on samanmoinen ikäero ja hyvin ovat leikkineet (ja riidelleet) yhdessä kuluneen vuoden. :)

26/26 | 

...tosin minusta tuo ei ole iso ikäero. Ajattelin otsikolla pikemminkin 10-15 vuotta. Sellainen minulla ja nuorimmilla sisaruksilla on. Ja sellaista en omille lapsille haluaisi (kaikkea ei tietysti aina voi suunnitella etukäteen). Se iso ikäero on minusta liikaa, jotta samalla tavalla tuntisi sisarukseksi. Etenkin kun asuu niin lyhyen pätkän saman katon alla.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Blogini on ollut nyt pystyssä kolmisen viikkoa. Sen syntymä taisi tulla yllätyksenä monelle. Miksi minä tällaiseen touhuun ryhdyin, sehän on taas yksi uusi aikasyöppö muutenkin kiireisessä elämässäni? Missä välissä oikein ehdin kirjoitella blogia? Onko blogiin käytetty aika pois perheeltä?

 
Kyllä ja ei, hyviä kysymyksiä. Täytyy myöntää, että perustin blogin hieman hetken mielijohteesta. Kun tuntui, että Suomessa on turhan vähän tällaisia seniori-äitibloggaajia. Keskimääräisen perheblogin pitäjän ikä on parinkympin hujakoilla ja useimpien tällaisten bloggaajien lapset ovat vasta vauvoja tai taaperoikäisiä.

 
Perustin perheblogin, koska halusin vaihtaa ajatuksia vertaisryhmäni, muiden koululaisten vanhempien kanssa. Vaikka kouluikäinen on tietyllä tavalla helpompi kuin vauva tai taapero, on vanhemmuus nyt myös uudella tavalla haastavaa.

 
Tässä ruuhkaisessa elämänvaiheessa en valitettavasti ole kovinkaan paljoa tekemisissä muiden koululaisten vanhempien kanssa. Kaikilla on niin kiire - työt, koulu ja harrastukset täyttävät elämän. Lasten harrastusvuoroissa ei enää käydä pitempiä keskusteluja, eikä tässä elämänvaiheessa ole hiekkalaatikkoa, jonka reunalla voisi jutella henkeviä. Niinpä halusin perustaa oman virtuaalisen hiekkalaatikkoni.

 
Aikasyöppö tämä blogi kyllä on, siitä ei pääse mihinkään. Silmäpussit ovat kummasti syventyneet näiden viikkojen aikana, kun olen naputellut tekstejä tai kommentteja ja käsitellyt kuvia. Harrastan sitä nimittäin iltaisin, kun lapset ovat jo menneet nukkumaan. Käytännössä tämä on vasta iltakymmenen aikoihin, koululaiset kun eivät enää simahda kahdeksalta.
 

 

HP
Tässä ystäväni, jonka kanssa suhde on blogin myötä syventynyt.

 

Sohvapöytä
Bloggaaminen rentouttaa!

Silmäpussit eivät kuitenkaan harmita, tämä homma on niin antoisaa. Olen pitkään tuottanut työkseni vain asiatekstiä ja nykyään iso osa työteksteistä syntyy pelkästään englanniksi. On ihanaa kirjoittaa vapaammin, luovaa tekstiä. Luovaa? Mitä itsekehua! No, ainakin on mukavaa käyttää taas adjektiiveja ja täytesanoja.

 
Kuvankäsittelyä harrastin viimeksi opiskeluaikoina, viitisentoista vuotta sitten. Siitä olen nauttinut erityisesti, kuten varmaan olette huomanneet. Olen oikein innostunut efekteistä ja villiintynyt kollaaseista. Ehkä blogin visuaalinen maailma tästä vielä jossain vaiheessa rauhoittuu… Tosin mitään en lupaa ;-)


 
Kuvankäsittely on hieman temmannut mukanaan...
Kaikista antoisinta ovat olleet teidän lukijoiden kommentit. Jo näin lyhyessä ajassa olen saanut sitä, mitä hainkin: vertaistukea. Blogia kirjoittamalla olen pystynyt aivan uudella tavalla jäsentelemään ajatuksiani vanhemmuudesta. On ollut kivaa löytää muita samoin ajattelevia ja avartavaa tutustua muiden erilaisiin näkökulmiin. Kiitos jokaiselle, joka on jättänyt kommentin blogiini! Olette tärkeitä.

 
Eräs erityisen tärkeä henkilö on tehnyt bloggaamisen minulle mahdolliseksi: Maailman Paras Mies. Hänellä ei ole mielipidettä blogiani vastaan tai sen puolesta. Hän vain hymähtelee, että minulla nyt pitää aina olla jokin kotkotus, jotta pysyisin tyytyväisenä. Siitä huolimatta, että bloggaamisen takia olen kyllä siivonnut ja pyykännyt vähemmän ja leiponut harvemmin kuin aikoihin.

 
Taannoin uutisoitiin, että  menestyvän työntekijän taustalla on tunnollinen puoliso. Sen voisi varmaan yleistää myös bloggaajiin.

 
Kiitos, rakas.

Hyvää isänpäivää!

 
Maailman Paras Mies

Kommentit (9)

1/9 | 

Naurattaa tuo termi senioriäitibloggaaja. Sellainen minäkin olen. Minä aloitin maaliskuussa bloggaamisen. Tiesin silloin olevani uuden kynnyksellä. Tiesin, että tulen irtisanoutumaan työstäni, mutta vielä en tiennyt, mitä kaikkea syksyllä teen. Halusin, että tuosta aikakaudesta jää jotain muistiin ja lisäksi haastoin itseni myös teknisesti. Minä ja tietotekniikka ollaan aina oltu vähän kömpelö yhdistelmä kuten myös minä ja kamera, joten halusin haastaa itseni uudelle polulle myös tässä suhteessa. Se on totta, että blogi on aikasyöppö. Minä kirjoitan tekstejä monesti päivisin, yrityshommien lomassa. Iltaisin sitten selailen blogeja ja kommentoin (jos aivotoimintaa enää siinä vaiheessa on kommentointiin).

Minullekin lukijat ja kommentoijat ovat tärkeitä. Olen saanut tosi paljon vertaistukea, voimaa, iloa ja uskoa kommenteista.

2/9 | 

Hyvä idea taltioida blogin kautta merkittävä muutosvaihe elämässäsi! Ja mahdollisuus kirjoittaa blogia päiväsaikaan kuulostaa...kadehdittavalta... Kiitos kommentistasi taas - pysytään yhteyksissä!

3/9 | 

Tuo on kyllä niin totta, että tässä elämänvaiheessa toisia kouluikäisten vanhempia tulee nähtyä todella vähän. Silloin kun lapset olivat pienempiä, sitä automaattisesti tapasi heidän kavereidensa vanhempiakin paljon enemmän. Monista tuli ihan ystäviäkin.

Kiva kun kirjoitat! :-)

5/9 | 

Toinen senioriäiti täällä :) Noh, ihan vielä en ole neljääkymmentä, mutta piakkoin. Meidän kaksikulttuurinen perheemme elää Etelä-Ranskassa, mikä lisää maustetta elämään. Bloggaaminen on kivaa ja todella tuo yllättävän paljon sisältöä elämään. Itselleni se on toiminut hyvänä vertaistuen kanavana.

7/9 | 

Uusi lukija ilmoittautuu. Minut houkutteli tänne blogin nimi. Toivoisin itsekin olevani joskus intohimoinen uraäiti, juuri nyt olen vain mekaanisesti-töissä-käyvä-äiti. Koen myös eläväni ruuhkavuosia jo nyt, vaikka lapset ovat vielä taapero- ja leikki-iässä. Saas nähdä huomaanko luulleeni väärin muutaman vuoden päästä, kun meilläkin alkaa koulukuviot lähestymään. ;) Mielenkiinnolla kurkin siis hieman tulevaisuuteen blogisi kautta.

PS. Lisäähän blogisi Blogilistalle (blogilista.fi) niin sitäkin kautta blogeja seuraavat saavat tiedon uusista postauksistasi. :)

9/9 | 

Kappas, en huomannutkaan sitä kännykällä selaillessa. :) Yritin sanahaullakin etsiä blogiasi tuolta, mutta ei löytynyt. Nyt on täpätty suosikkeihin. ;)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Meillä on jo joulun odotus päällä, kuten useimmissa muissakin lapsiperheissä. Joulukalenterit on ripustettu seinälle, joulutorttuja tai pipareita pitäisi leipoa, pian jouluvalot kaivetaan varastosta pimeyttä valaisemaan.

Mikäs siinä. Paitsi että minä inhoan joulua.

Saan tästä monesti hämmästelyjä: "Mutta jouluhan on lasten juhla!" "Lasten riemu tuo joulutunnelman!"

Miksipä ei. En minä joulussa mitään lapsiin liittyvää inhoa, enkä toki halua pilata lasten joulunodotusriemua. Inhoan sen sijaan kaikkea jouluun liittyvää kaupallisuutta. Krääsää, muovikoristeita, pakkolahjoja. (Kuvat lainassa täältä.)

Ihan pian täytyy ruveta suunnittelemaan listoja lahjoista ihmisille, jotka eivät tarvitse mitään. Ja sitten jouluna me vuorostamme saamme kauhean kasan kaikkea tarpeetonhta kamaa jo ennestään täyteen kotiimme. Olen usein toivonut tavaralahjojen sijaan elämyksiä. Toisinaan toiveet on kuultu, joskus taas ei.

Joulukorttien lähetysrumba on ihan oma lukunsa. Nyt pitäisi jo kovaa kyytiä tilata lasten koulukuvista lisäkappaleita, jotta saamme aikaan perinteisen joulun lapsikortin. Sitten tiettynä iltana taas kuoritetaan urakalla viitisenkymmentä korttia ja kirjoitetaan osoitteita jännetuppitulehdukseen asti.

Jouluun liittyy niin monia pakkoja ja pitäisi-asioita. Yritän muuten elämässäni vältellä niitä mahdollisuuksien mukaan, eli pitää Sisäisen Suorittajani kurissa. Ahdistus on taattu, kun näihin pakko-perinteisiin yhdistetään vielä vuoden lopun hommat duunissa, jossa tilivuoden päätteeksi maailma pitäisi saada valmiiksi. Itse asiassa joululoma pitäisi mielestäni olla ennen joulua, jotta ehtisi töiden lisäksi tehdä joulun valmiiksi.

Minä pärjäisin mainiosti ilman jouluakin. Perhe tietää hyvin asenteeni. Mutta tänä vuonna joulunodotus tuntuu jo vähän erilaiselta, aiomme nimittäin lähteä porukalla joulua karkuun! Kerron siitä myöhemmin lisää...

Lisäksi äsken tunsin jo todellista joulumieltä sillä lapsikullat antoivat minulle yllätyslahjan: molemmat olivat askarrelleet kaveriensa kanssa minulle joulukalenterit. Minulle! Jotta minäkin voisin odottaa joulua innolla.

Jäin sanattomaksi. Ovat ne vaan niin ihania! Ja sitten joku vielä ihmettelee, miksi tehdä lapsia.

Askartelu

Kommentit (11)

1/11 | 

Mahtava idea lapsilta, tuo vamhemman joulukalenteri :)! Minä olen aina tykännyåt joulusta ja otankin sen aina löysin rantein, ei mitään pakkopullaa. Pakollista on jotakin ruokaa saada pyhiksi ja kuusi. Muuten olen unohtanut kaiken, kortteja en le lähettänyt enää kymmeneen vuoteen jne.

2/11 | 

Oih, komppaan!! Ja jos toiveet toteutuu niin nekin karataan..

Minulla.on jouluista (ja kaiista muistakin juhlista) myös paskafiilis kun lapsuudessa ne oli riitelyä ja hutamista, pelkkäää suorittamista. niinpä en panosta täydelliseen siivpon, jouluateriaan, kortteihin tai paljon muuhunkaa... vielä kun pakko-ostokset ja krääsä jäis pois niin tämähän olisi tosi mukavaa

3/11 | 

Kiitos kommenteista! =) Mulle on moni sanonut, että jos et tykkää lahjoista /krääsästä/korteista niin vihellä peli poikki - älä osta/lähteä niitä! Mutta ihan vielä musta ei ole siihen, muiden miellyttäminen ja hyväksynnän haku on vielä päällä. En halua tai uskalla olla ensimmäinen, joka jättää lahjat ostamatta ja kortit lähettämättä, kun saan muilta lahjoja ja kortteja. Vielä on itseluottamusta kehitettävä lisää...

4/11 | 

Ah, täällä toinen "joulunvihaaja" :) minne lähdette karkuun?? Me karataan kakrujen kanssa ruotsinristeilylle. Ei stressiä koristeluista, lahjoista eikä ruoasta :D

6/11 | 

Löysin tänään tämän mielenkiintoisen blogisi ja nyt olen jo useamman kerran tänne palannut lueskelemaan. Toki nämä lukuvisiitit ovat olleet kovin lyhyitä. Neljä lasta ovat pitäneet siitä huolen. Me vietimme vuonna 2012 joulun ja uuden vuoden Espanjassa. Oli todella hyvä päätös! Ihanan rentoa yhdessä oloa. Monet lähipiirissämme ymmärtävät, ettemme halua tavaroita lahjaksi ja he eivät itsekkään halua. Mutta onhan meillä sitten kummilapsia ja lapsilla kummeja ja ne joulukortit ja.... Eli itseluottamusta kehitettävä täälläkin joulun(kin) suhteen. Mielenkiinnolla jään seuraamaan blogiasi! :)

Anonyymi
8/11 | 

Moi, löysin just sattumalta tämän blogin, ja aion mielenkiinnolla lukea vanhempiakin tekstejä, ihan vaikka vaan tipps and tricks kannalta - meidän kaksoset täyttää pian 2, ja molemmat vanhemmat on täysillä työelämässä, tarkoituksena olisi ihan uraakin tehdä - saa nähdä kuinka käy :) Esimerkit muista pärjäävistä perheistä on aina hyvä!

Ja sitten kirjoituksen aiheeseen - ihanat lapset! Mulle tuli heti mieleen tuosta joululahjarumbasta se, miten ihmiset osoittavat rakkauttaan eri tavoilla, yksi tapahan on lahjojen antaminen (esim lapsi kerää kukkakimpun, tai askartelee joulukalenterin). Itse olen ihan selvästi sellainen, joka osoittaa arvostustaan lahjoilla, ja nautin lahjojen etsimisestä. Lahjat eivät ole kalliita, esim tänään ostin kirpparilta siskolle joululahjaksi fleece-takin! Kysymys ei siis minulla ole statuksesta, vaan siitä, että löytyy jotain sopivaa saajalle. Nautiskelen kaupungilla kiertämisestä, ja saatan jo heinäkuussa ostaa jollekulle joululahjan, jos näen jotain sopivaa (yeah, I'm one of those people... :) ). Tykkään myös korttien lähettämisesta, mutta olen myös jättänyt kaikki kortit lähettämättä, jos on tuntunut ettei aika riitä.

Pakkolahjoiksi annan esim serviettejä, tai pieniä ruokakoreja, tai vaikka keksipaketin, ettei jää kenellekään turhaa nurkkiin seisomaan.

Ja niistä elämyksistä, sitä kannattaa varmaan toitottaa kaikille uudestaan ja uudestaan, että se jää mieleen, ja mielletään 'oikeaksi' lahjaksi. Yhteen kertaan sanominen ei ehkä riitä - älä siis anna periksi :)

Ja korteista, mitäs jos lähettäisi kortin spostilla, ja lahjoittaisi korteista säästyneen rahan hyväntekeväisyyteen, vaikka Unicefille tms? Ystävät ovat tätä tehneet, ja arvostan itse kyseistä elettä paljon - säästyyhän siinä luonnonvarojakin, kun ei heitetä niin paljon paperia roskiin.

Tulipas tästä sekava ja pitkä kommentti, mutta kun herätit ajatuksia!

Mervi

9/11 | 

Moi Mervi ja kiitos paljon viestistä! Minusta tuo on juuri sitä joulumieltä: että antaa lahjan toista ilahduttaakseen, kun löytää jotain sopivaa. Itselle vain on tuntunut kasaantuvan jouluun enemmän niitä pakkoja. Ei ole sama asia, jos yrittää väkisin keksiä lahjaa ihmiselle, jolla on jo kaikkea ja vaeltaa sellaisten listojen kanssa ahdistuneena joululahjaostoksilla. Kortit olemme ystäville lähettäneet sähköisenä jo kauan. Tuo 50 vastaanottajan korttilista koostuu enimmäkseen sukulaisista, joita emme tavoita meilillä. Ihanaa joulunodotusta sinulle, pysytään yhteyksissä!

10/11 | 

Alan ymmärtää miksi inhoat joulua :)
Annan yhden vaihtoehdon joulukorteille, tein tällä tavalla itse viime vuonna. Lahjoitin hyvänlaisen summan hyväntekeväisyyteen. Sitten lähetin sähköpostin kaikille, joille muuten olisin lähettänyt kortin. Kerroin siinä, että oli antanut korttirahat tänä vuonna SPR:n kriisirahastoon ja toivotin hyvää joulua. Lähetin vain pari "oikeaa" korttia, sellaisille vanhoille ihmisille jotka eivät sähköpostia tai tietokonetta käytä. Tämä osoittautui tosi toimivaksi systeemiksi, monet kiittelivät ratkaisua eivätkä yhtään kaivanneet niitä paperikortteja.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lauantaisin on ihanaa, kun täyden työviikon jälkeen ehtii tehdä kaikkea hauskaa ja puuhailla kotihommia. Tosin vähän noloa: on pyhäinpäivä, kirpeä keli, jouluvaloja ripustellaan... ja meillä vietetään edelleen sadonkorjuuta!

Tänä vuonna poimimme omenat myöhemmin kuin koskaan. Viime vuonna kirjasin  Facebookiin syyskuun viimeisenä viikonloppuna: "Omenat poimittu! Ehdittiin sentään ennen pakkasten tuloa."

Tänä vuonna, heh, heh. Yöpakkasia tuli ja meni, mutta osa omenoista killui yhä puussa. Lehdet lähtivät ja omenat jäivät. Luonto oli laiskurin puolella.

Omena

Asumme haja-asutusalueella ja meillä on iso piha, jossa on kymmenkunta marjapensasta, kolme isoa omenapuuta, vaahteroita, ruusupensaita, nurmikkoa ja ryteikköä. Vanha piha oli yksi asia, johon talossa rakastuin. En tosin asuntokauppojen aikaan osannut aavistella sadonkorjuu-urakan laajuutta.

Oppimisen ja erehdyksen kautta opin ajoittamaan kesälomat marjapensaiden kyspymisaikaan. Parina ensimmäisena vuonna en tajunnut tehdä näin, vaan lomailin ennen sadonkorjuuta. Niinpä heinä-elokuun vaihteessa toimistolle rämpi aamuisin Uupunut Uraäiti, illat kun kuluivat ensin poimiessa ja sitten mehustaessa, hillostaessa ja muuten säilömishommissa.

Omenatorttu
Monena vuonna olemme vieneet omput suoraan mehustamoon, mutta tänä vuonna mies halusi jättää sen välistä. Meillä on vanhassa talossamme iso kylmäkellari, jonne mehukanisterit helposti unohtuivat sillä seurauksella, että viime kesänä siivosin kellarin uumenista käyneitä mehuja ja peräti vuosikerran 2008 hilloja...

Mutta sujuuuhan homma näinkin! Jos ei ehdi pakastaa puutarhan tuottoa ajoissa, voi odottaa, että luontoäiti pakastaa herkut suoraan puuhun.

Rakastan oman puutarhan satoa. Perhe ei ole yhtä ihastunut, vaan omenoita täytyy salakuljettaa kastikkeisiin, raasteisiin, sämpylöihin ja keittoihin, jotta tarkkaamaton "asiakaskunta" kuluttaisi tuon oivallisen, ilmaisen, C-vitamiinipitoisen raaka-aineen huomaamattaan. Perinteisesti olen myös kiikuttanut pussillisen jos toisenkin naapuriin, ystäville ja työkavereille.

Omenat
Tänä vuonna Hipu tuli onneksi mukaan säilöntätalkoisiin. Tyttö on jo näppärä leipomaan, parempi kuin minä koskaan. Olemme yhdessä hyödyntäneet äitini tekemää reseptikirjaa, josta löytyy mm. seuraava superhelppo omenapiirakka. Siihen löytyy ainekset kaapista milloin vain!

Nopea marja-/hedelmäpiiras

1 muna
1 dl sokeria (itse ole viime aikoina laittanut puolet karppisokeria ja puolet tavallista)
1dl juoksevaa margariinia (hieman vähempikin riittää)
1 dl piimää (myös maustamaton jogurtti tai jopa rahka-maitoseos käy)
1 dl (vehnä)jauhoja (itse käytän nykyään spelttijauhoja)
1 dl kaurahiutaleita
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
Päälle: marjoja/omenalohkoja, sokeria, kanelia

Sekoita ensin muna, sokeri, juokseva margariini ja piimä ja toisessa kulhossa kuivat aineet keskenään. Voitele vuoka, yhdistä ainekset ja kaada vuokaan. Laita täytteet päälle.


Leipominen


Terveellisempi mutta kuivempi versio olisi esim. The Good Morning -blogin proteiinipitoinen omppupiirakka, jossa käytetään rasvan sijaan banaania. Kokeilin sitä kesällä, mutta ehkä juuri mehevyyden ansiosta perhe on ihastunut tähän perinteiseen reseptiin.

Ja on kiva katsella, kun Hipu selailee isoäidin reseptivihkoa. Jos höristää korviaan voi melkein kuulla, kuinka hiljainen tieto siinä siirtyy sukupolvelta toiselle.

Reseptit

Kommentit (7)

3/7 | 

Minäkin kävin viime viikolla haravoimassa suomen-kodin pihasta pudonneet omenat pois. Niitä oli ainakin viisi kottikärryllistä.....kaikki mätiä ja madonsyömiä. Vuokralaiset häipyivät kuukausi sitten ja minulle jäi lopputyöt. En kyllä rakasta haravointi sitten yhtään

5/7 | 

Voihan sadonkorjuu. Samat tunnelmat täälläkin. Tänä vuonna ennätettiin säilöä marjoja ja omenoita minimaalisen vähän, koska oli remonttikiireitä ja muuta hässäkkää. Onneksi sukulaiset ja tuttavat kävivät keräämässä suurimman osan sadosta talteen.

Ja niin: lehdet on haravoitu kasoiksi, mutta kukas ehtisi kärrätä ne kompostiin? Antaako pakkaset vielä armoa meille?

6/7 | 

Huojentavaa, että meitä "hitaita" puutarhureita on enemmänkin :) Lehdistä en vielä ole jaksanut stressata. Pakkanen ja sateet ovat mukavasti kutistaneet lehtikasoja ja lintanneet ne maahan. Ja ensi viikolla appivanhemmat tulee kylään - sitten voi olla varma, että puutarhakin tulee kuntoon :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestinnän ammattilainen. 14-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää äidin ja tyttären elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Bloggaajiin saat yhteyden tästä. Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015

Kategoriat