Kirjoitukset avainsanalla koulu

- Mitä aineita te haluisitte teiän lukkariin jos te saisitte päättää ihan kaiken mitä siihen tulis, kaverini kysyi, kun istuskelimme naulakoilla.
- Köksää, köksää, köksää, köksää, toinen vastasi heti.
- Liikkaa ja sit kai kuvista tai jotain, vieressäni istuva kohautti olkiaan.
- Entäs sä? Kysymyksen esittäjä katsoi minua.
- Ööh… emmätiiä, lipsautin.

Suustani kyllä tuli melkoinen valhe. Olin miettinyt tuota kysymystä aiemminkin ja keksinyt vastauksen.

Vastaus tosin on niin pitkä, että jos olisin sanonut sen tuossa keskustelussa, olisi se mennyt monologin puolelle. Päätin kertoa sen täällä.

Aluksi on hyvä tietää, mitä aineita nykyään kuutosluokalla oikeasti opiskelen ja paljonko. Tällä hetkellä lukujärjestykseni täyttävät ranska (2t), äidinkieli (3t), historia (2t), englanti (3t), ruotsi (2t), biologia ja maantieto (1t), fysiikka ja kemia (1t), matematikka (3t), kuvaamataito (2t), liikunta (2t), elämänkatsomustieto (1t), tekninen työ (2t) ja musiikki (2t). Lisäksi luokallamme on lukutunti(1t). Ja nyt muokkaan niitä tuossa järjestyksessä.

Jos minä saisin päättää, jätttäisin lukkariin kaikki vieraat kielet, ja niiden lisäksi ottaisin vielä saksan. Koulussamme ei ollut aikoinaan tarpeeksi hakijoita, jotta saksanryhmä oltaisiin voitu perustaa. Olen siitä vieläkin surullinen.

Äidinkielikin jäisi lukujärjestykseen, tosin haluaisin keskittyä siinä enemmän luovaan kirjoittamiseen kuin kielioppisääntöihin. Kirjoittamiseen liityvät asiat, vaikkapa yhdyssanat, haluaisin toki oppia ja kunnolla, mutta sellaisilla asioilla, jotka eivät vaikuta suoraan kirjoittamiseen kuten sanaluokilla en tunne olevan niin suurta merkitystä. Vähentäisin äidinkielen kahteen tuntiin.

Historia on kiinnostavaa. Haluaisin tosin kuulla erilaisten ihmisten elämästä eri aikakausilla. Sotaretket ja vuosiluvut eivät niin kiinnosta.

Biologia-maantiedon ja fysiikkakemian yhdistäisin niin, että bilsan pääasiat opetettaisiin, mutta pääpaino olisi fykessä. Bilsa nimittäin - nyt tulee salaisuus - on aika tylsää ja minua rasittaa eri eläintyyppien, kasvillisuustyyppien, puutyyppien ja - luoja sentään - suotyyppien ulkoa pänttääminen. Vaikka tunnistinkin viime torstaina korpisuon (astumalla siihen) olen silti sitä mieltä, että jokainen suo on erilainen, eikä ole kovinkaan mielekästä tai järkevää käyttää kokonaista oppituntia niiden luokittelemiseen.

Bilsan perusasiat ovat kuitenkin niin tärkeitä etten uskalla ottaa sitä kokonaan pois. Sen takia haluaisin fykeä jossa on pikkuinen rippunen biologiaa ja maantietoa (se muuten on kompastuskiveni - jopa 9-vuotias pikkuveljeni osaa kertoa Euroopan maista paremmin kuin minä).

Matematiikkaa muuttaisin. Kaksi tuntia siitä voisi olla perusasioita ja kolmas soveltavaa matematiikkaa ja ongelmanratkaisua. Tai vaikka yksi tunti perusasioita ja kaksi tuntia soveltavaa ja ongelmanratkaisua. Kumpikin käy.

Kuvaamataidon vaihtaisin valinnaiseksi aineeksi, jota ei olisi pakko ottaa. Ymmärrän että se on joidenkin suosikkiaineita, mutta itse en kuulu heihin.

Liikunta voitaisiin poistaa. En pidä koululiikunnasta. Olen omat urheilulajini ja liikkumismuotoni jo löytänyt ja harjoitan niitä koulun ulkopuolella.

Sitä paitsi koululiikunta on todella valikoivaa. Meidän koulussamme salibandya ja jalkapalloa ollaan joka vuosi, mutta vaikkapa balettia tai snorklausta ei koskaan. Se on minusta tyhmää. Kaikille lajeille ei anneta mahdollisuutta ja tietyille lajeille sitä annetaan liian kanssa.

Elämänkatsomustiedon, teknisen työn ja musiikin jättäisin entiselleen. Ne ovat hauskoja, mielenkiintoisia ja hiukan erilaisia aineita.

Kuten osa teistä tietää, kirjoitan fantasiaromaania. Olen kirjoittanut sitä jo yli kolmen vuoden ajan, 9-vuotiaasta asti.

Noin vuosi sitten kirjoitin kirjassani kohtaa, jossa päähenkilö aloittaa koulunkäynnin uudessa koulussa. Hetken mielijohteesta kirjoitin päähenkilön opettajalle repliikin, joka kuvaa hyvin toiveitani koulunkäynnistä. Päätin laittaa sen vielä tähän loppuun:

“Tervetuloa,oi uudet tulokkaat! Tulette aloittamaan täällä oleskelunne tänään ja lopettamaan sen vasta hamassa tulevaisuudessa. Näiden aikojen välillä tulette nauramaan, itkemään, huutaamaan, kuiskimaan, hyppäämään tyhjän päälle, kaatumaan ja nousemaan taas ylös. Tämä on koulu, te mietitte, täällähän opiskellaan, eikä naureta, juosta ja huudeta. Mutta uskokaa, kun kerron teille, koulumme ei ole sitä varten, että opitaan tylsiä kaavioita ja kuivia vuosilukuja. Te olette täällä elämässä elämäänne! Varmasti tärkeimmän, mitä täällä opitte, opitte ystäviltänne. Tiedon voi mitata, viisautta ei. Kartuttakaa jälkimmäistä itse elämällä täysillä elämäänne, me hiomme ensimmäisen huippuunsa! Tehdään yhteistyötä, iloitaan ja rakastetaan oppimista ja uuden löytämistä me kaikki. Jokainen voi oppia aina jotain uutta, ikinä ei tarvitse pysähtyä ja lamaantua! Kysykää ja vastatkaa. Kokeilkaa ja pettykää, yrittäkää uudestaan ja onnistukaa. Säännöistä voimme aina neuvotella, oppimisen innostanne sen sijaan emme! Oppikaa jotain uutta kaikesta, mitä ikinä kohtaatte! Auttakaa toisianne niin kuin haluaisitte itseänne autettavan.”

Jos minä saisin päättää, koulunkäynti olisi tuollaista. Toivossa on hyvä elää. Ehkä se joskus onkin.

P.S Tässä postauksessa käytän hirveästi sulkumerkkejä. Olen pahoillani, jos se ärsytti.

P.P.S En voi uskoa että teen postauksen jossa kerron suotyypeistä. Mutta mikäli joku haluaa tietää, korpisuon lisäksi suotyyppejä ovat myös neva, letto ja räme. Huh, nyt haluan biologiankokeesta kympin!

Kiitos ja kumarrus, terkuin,
Venla 

// Venlan violetti mekko on löytö huuto.netistä ja aurinkolasit Bijou Brigittestä //

Blogi muualla somessa:
Facebook | Twitter Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolku | Blogit.fi  | Google+ | YouTube | Snapchat & Periscope: @ruuhkavuodet

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Edellinen kiusaamista käsitellyt postaukseni herätti paljon mielenkiintoa. Ilokseni voin kertoa, että aihe on viime aikoina ollut paljon esillä, sillä koulussamme vierailivat tällä viikolla Motoristit koulukiusaamista vastaan (MKKV).

Se oli erikoinen ja mieleenpainuva päivä:

---

Aamun ensimmäisellä matikantunnilla ulkona on pilvistä ja harmaata, ehkä vielä hiukan hämärääkin. Luokassa paistavien loisteputkilamppujen valossa opettaja kertoo, että ruotsintunnin sijaan meillä on koulumme pihalla muuta ohjelmaa.

Puoliltapäivin ulkona sen sijaan paistaa aurinko. Keräännymme koulun pihalle.

Liikuntatunneilla käytettävillä tötteröillä on rajattu alue jonne oppilaat eivät saa mennä, vielä ainakaan. Opettajien kertoman mukaan sinne tulevat motoristit, moottoripyöriensä kanssa.

Edessä olevat käyvät istumaan huppareidensa päälle, takana olevat seisoskelevat. Juttelevat keskenään.

Sitten jostain kuuluu moottoripyörän ääni. Kaikki nousevat seisomaan ja kurkkivat tielle päin. Ja sitten alkaa tapahtua.

Ainakin kaksikymmentä moottoripyörää kaasuttaa pihaan. Ilmassa haisee pakokaasu.

Motoristit parkkeeraavat pyöränsä tötteröiden sisällä olevalle alueelle ja nousevat niiden selästä. Nahkatakkeineen päivineen.

Puolet porukasta lähtee sisään ja toinen puoli, johon meidän luokkamme kuuluu, jää ulos. Istahdamme puolikaareksi motoristien ympärille.

- Kuten näette, me motoristit ollaan tosi erilaisia ihmisiä.Mutta me tavattiin kerran oikeen porukalla ja mietittiin, että mikä olis asia, josta me kaikki oltaisiin samaa mieltä. Ja me todettiin, että meidän kaikkien mielestä koulukiusaaminen on väärin. 

On hiirenhiljaista. Myös ne oppilaat, jotka yleensä vain haukottelevat, kun kiusaamisesta luennoidaan, ovat hiljaa. Jos nahkatakkisetä nousee motskarin selästä ja sanoo sinulle, että koulukiusaaminen on väärin, häntä ei ole kovin vaikeaa uskoa.

Nämä ovat niitä kovia tyyppejä. Koulun koviksien esikuvia. Ja kun he sanovat, että kiusaaminen on väärin, niin mitäpä siihen lisäämään.

Motoristit kertovat tarinan pojasta ja koirasta. Tarinan opetus on, että kaikki ovat yhtä arvokkaita. Lopuksi lupaamme ettemme kiusaa ketään ja otamme kaikki mukaan. 

Sitten koittaa kaikkien odottama hetki. 

- Voitte tulla ottamaan kuvia, koittamaan pyörän selässä istumista tai juttelemaan meille.

Määrään heti kaverini ottamaan kuvia ja käyn vaikka kuinka monen pyörän selässä. Hauskaa oli!

---

Toivottavasti motoristit saavat tulevaisuudessa seurakseen muitakin harrastajia, jotka vastustavat koulukiusaamista.  Bodarit koulukiusaamista vastaan tai vaikka puutarhurit koulukiusaamista vastaan kuulostaisi hyvältä.

Sitä odotellessa toivotan kaikkea hyvää motoristeille! Ja heidän super-uper-duper-upeille prätkilleen.  

Terveisin, Venla

Blogi muualla somessa:
Facebook | Twitter Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolku | Blogit.fi  | Google+ | YouTube | Snapchat & Periscope: @ruuhkavuodet

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Päiväkodin sydämelliset hoitajat ja työlleen omistautuneet luokanopettajat. Siinä kaksi ihmisryhmää, jotka ovat tukeneet minua paljon, kun olen edennyt naisena uralla.

Äiti yrittää -bloggaaja haastoi minut pohtimaan parhaita käytäntöjä naisten urien tukemiseen osana Nosta nainen päivässä -kampanjaa. Sain haasteen jo maaliskuussa. Haasteeseen vastaaminen ei ole ollut ihan helppoa.

Minulle työ on aina ollut tärkeä asia. Nautin työstäni ja olen hyvä siinä.

Olen juuri aloittanut työn konsulttina viestintätoimisto Cocommsissa. Viimeksi tänään ajattelin, että olen harvinaisen onnekas: olen löytänyt työn, jossa voin taitojeni sekä kokemukseni avulla auttaa muita menestymään ja samalla oppia itse uutta. Kokea onnistumisen elämyksiä ja tuntea, että osaamistani arvostetaan. 

Monenlaiset eri asiat ovat tehneet minulle mahdolliseksi panostaa työhön. Osallistuva puoliso on ehkä tärkein.

Itsensä kehittämiseen kannustava kotikasvatus on myös merkittävä asia. Ja korvaamattomia ovat ne monet mahtavat kollegat, ystävät, viralliset ja epäviralliset mentorit sekä sukulaiset, jotka ovat tarjonneet tukeaan uran eri vaiheissa.

Tässä kampanjassa haluan kuitenkin nostaa esille päiväkodin ihanat hoitajat ja alakoulumme huippuopettajat. Heidän vaikutuksensa pienen ihmisen elämään on lähtemätön.

Hoidimme mieheni kanssa molemmat lapset kotona noin 2,5-vuotiaiksi, minkä jälkeen lapsemme pääsivät hoitoon läheiseen, pieneen ja kodinomaiseen päiväkotiin.

Ällistelin usein varhaiskasvatuksen järjestelmällisyyttä ja korkeaa tasoa. Lapsille tehtiin henkilökohtaiset varhaiskasvatussuunnitelmat, vasut, joita käytiin läpi puolivuosittain vanhempien kanssa. Joka päivä päiväkodin hoitajat kirjasivat ylös, miten lapsen päivä oli mennyt ja muistiinpanojen pohjalta päivän kulusta keskusteltiin vanhemman kanssa, kun lapsen oli aika lähteä kotiin.

Minä en ole ikinä ansioitunut missään askartelussa tai käsitöissä, mutta päiväkodissa lapsemme saivat värkätä käsillään, samoilla metsässä retkillä sekä laulaa ja lorutella ohjatusti. Koin, että todella saimme vastinetta verorahoillemme!

Tärkeintä oli kuitenkin hoitajien asenne. Meistä tuntui, että lapsistamme aidosti välitettiin. Heidän edistymisestään iloittiin ja heidän pienet erikoispiirteensä otettiin huomioon. Heitä kohdeltiin niin yksilöllisesti kuin osana ryhmää on mahdollista. 

Tällaisten ammattilaisten hoitoon oli huoletonta uskoa jälkikasvunsa. Sai keskittyä täysipainoisesti töihin ilman turhia murheita. Työpäivän aikana ei tarvinnut pohtia, millaisissa oloissa lapset viettivät päivänsä.

Esikoululainen

Edelleen alakoulussa meillä on ollut hyvä tuuri. Lastemme opettajat ovat selvästi kutsumusammattilaisia.

Meidän koulussa varmistetaan oppilaan yksilöllinen kehitys, keskustellaan vahvuuksista ja kehitysalueista sekä lapsen että vanhempien kanssa ja asialleen omistautuneet, innostuneet opettajat soveltavat ennakkoluulottomasti työssään myös uusia opetusmetodeja.

Erityisesti tällaisina aikoina, kun julkisia varoja leikataan rajusti myös koulutuksesta, on nostettava hattua näille kasvatuksen ammattilaisille. Millä tahansa alalla tulisi olla sellaiset olosuhteet, joissa voi tehdä työnsä hyvin. Kouluissa se ei tulevien leikkausten jälkeen taida olla enää mahdollista.

Kun ryhmäkoot kasvavat ja kaikista perushankinnoistakin säästetään, ei työtä enää voi tehdä kuten haluaisi. En ihmettele, jos kasvatusalalla moni palaa loppuun - olosuhteet ja ammatilliset tavoitteet ovat kovin kaukana toisistaan.

Uraäidin Ruuhkavuodet

Kasvatusalalla vaikuttaa miehiäkin ja kiitos kuuluu myös heille. Enemmistö meidän lasten varhaiskasvattajista on kuitenkin ollut naisia, siksi haluan kohdistaa tämän postauksen naisille.

Kiitos Anne, Minna, Eeva, Mimmu, Ladda, Sanna, Mervi, Anseli, Laura, Paula, Marjukka ja Pia. Kiitos myös te kaikki, joiden nimet ovat jo hämärtyneet muistista - onhan meidän lasten päiväkotiajoista kulunut useampi vuosi.

Uraäidin Ruuhkavuodet

Haastan kaikki bloggaajat viemään Nosta nainen päivässä -kampanjaa eteenpäin!

• Kampanjan tavoite on haastaa ihmisiä jakamaan parhaat käytänteet naisten urien tukemiseen
• Osallistua voi jakamalla ideat somessa tunnisteella #nostanainenpäivässä
• Yleinen aihetunniste, jota voi käyttää on #huippunaiset

Sinä blogiani lukeva bloggaaja - lähdetkö mukaan?

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Facebook | Twitter Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolku | Blogit.fi  | Google+ | YouTube | Snapchat & Periscope: @ruuhkavuodet

Kommentit (4)

Rva Kepponen
1/4 | 

Ihasti kirjoitettu päiväkodin ja koulun henkilökunnasta ja sen tärkeydestä lapselle ja koko perheelle. Meilläkin on useassa kohdassa käynyt erinomainen tuuri ja olen arvostanut ammattilaisten työtä paljon. Toivottavasti olen osannut myös kiitokseni heille viestittää. Samalla lailla olisin voinut kirjoittaa näistä huippunaisista.

Karuselli-blogin Anni
2/4 | 

Sama täällä. Päivähoidon ja varhaiskasvatuksen (ja niitä toteuttavien ammattilaisten) roolia perheemme arjen sujuvuudelle en voi kyllä liikaa kiitellä.

Toisena, jos nyt erityisesti oman urani tukemista ajattelen, haluan nostaa esiin puolison, joka on jakanut perhearjen kanssani tasapuolisesti, hoitanut kuskaamiset, kotityöt, nukutukset yms. vuorollaan, jolloin minun arkeni on joustanut paremmin myös työelämän tarpeisiin. Ja ennen kaikkea: jäänyt perhevapaille pienten lasten kanssa pidemmäksi aikaa kuin vain (silloin vielä normaaleiksi) pariksi isyyslomaviikoksi. Meillä mies on ollut sekä vanhempain- että hoitovapaalla lasten kanssa, ja siksi minä olen mm. pystynyt tarttumaan työtarjouksiin, jotka muuten olisivat menneet sivu suun.

Aino Pajukangas
Liittynyt9.9.2015

Kiitos kommentistasi! Myös minä koen että puolisoni osallistuminen on tärkein apu. Ei ainoastaan se että hän hoiti oman osansa perhe- ja hoitovapaista vaan se että hän edelleen joka päivä kantaa päävastuun arkemme pyörittämisestä. Häntä kuitenkin muistan kiittää usein toisin kuin päiväkodin ja koulun henkilökuntaa.

Kirjoitan blogia 13-vuotiaan tyttäreni kanssa: Sulassa sovussa

Blogimme myös somessa:
Facebook Instragram Pinterest YouTube | blogit.fi | Bloglovin

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Koululiikunta, tuo paljon parjattu ja arka asia - tai myös innon ja onnistumisten lähde. Moni ei halua edes puhua koko aiheesta, toinen taas muistelee hyvällä jumppamaikkaa, joka valoi uskoa nuoreen, nousevaan sporttitähteen.

Luin kiinnostuneena Ylen uutisen  väitöstutkimuksesta, joka käsittelee erilaisia liikkujatyyppejä. Niitä on seitsemän:

  1. uurastaja
  2. kilpailija
  3. elämysliikkuja
  4. tuottaja
  5. liikunnan kolhima
  6. terveyden korostaja ja
  7. liikunnan suurkuluttaja

Jutussa nousee esille liikunnanopettajien vastuu ihmisen liikunnallisesta kehityksestä. Tutkimuksen mukaan opettajien pitäisi muistaa elämyksellinen monipuolisuus liikunnassa, ja opettajan pitäisi tuntea myös oma tyyppinsä. Kun opettaja tiedostaa, millainen tyyppi itse on liikkujana, hän näkee selvemmin, millaista liikuntaa suosii opetuksessaan.

Minuun koululiikunta vaikutti lähtemättömästi. Se tappoi minusta haluan liikkua moneksi vuodeksi. Olin aina hiihtokisoissa viimeinen, aerobic-tunnilla kömpelö norsu, pesiskentällä se hyypiö, jota kukaan ei halunnut joukkueeseen....

Olen seurannut huolestuneena, tuleeko omille lapsille samanlaisia kokemuksia. Onneksi nyky-koulussa liikunta kuulemma on onneksi vähemmän kilpailuhenkistä ja suorituskeskeistä.
 

Taustani perusteella on ihme, että nyt nelikymppisenä haluaisin liikkua joka päivä, jos se vain olisi mahdollista. Kuntoilu on minulle hirmu tärkeä henkireikä. Keino päästä irti töistä. Palanen omaa aikaa.

Jutun mukaan väitöstutkimuksen kuvaama tyypittely ei kerro sitä, kuinka paljon ihminen liikkuu. Kaikki tyypit voivat liikkua todella paljon tai hyvin vähän. Liikuntalaji, tilanne ja tapahtuman laatu ratkaisevat, kiinnostuvatko he liikunnasta.

Sisäinen liikkujatyyppi voi myös muuttua kokemusten kautta! Näin minulle on käynyt.

En juurikaan harrastanut liikuntaa ennen lasten syntymää mutta sen jälkeen, kolmenkympin rajapyykin ohitettuani, olen juossut yhden kokonaisen maratonin ja useamman puolikkaan, hikoillut tuntitolkulla joogasalilla ja tiputtanut kuntosalilla rasvaprosenttiani alle turvallisten rajojen. Minä - koulun liikuntatuntien mätämuna!

Näin liikunnan kolhimasta on tullut suurkuluttaja.

Millaisia muistoja sinulla on koululiikunnasta? Mihin tyyppiin ajattelet itse kuuluvasi?

Kommentit (3)

Periaatteen Nainen (www.periaa...
1/3 | 

Allekirjoitan nämä muistot. Vielä ala-asteella oli toivoa, kun harrastin kilpauintia (ja olin liikunnanopettajan rekrytoimana tietyssä seurassa) mutta kun teini-iässä alkoivat muut asiat kiinnostaa, niittasivat yläasteen liikunnanopettajat urheiluinnon lopullisesti. En voi käsittää miten monta vuosikymmentä se pesiskentällä seisoskelu, coopperit ja pakkohiihto ovat voineet pilata liikunnan ilon (joka on nykyään yksi suurimmista iloistani!) monilta suomalaislapsilta. Harmittaa että itseltäni meni hukkaan suunnilleen vuodet 13-25 ennen kuin löysin liikkumisen riemun, ja vähän syyttelen tästä kyllä umpisurkeaa liikunnanopettajaa yläasteelta...

C
2/3 | 

Täällä ainakin yksi Liikunnan kolhima :D Mä olin koululiikunnassa just se kaikista surkein, kömpelöin ja hitain. Olin se, jolle annettiin armosta se huonoin numero, mitä vain pystyi antamaan. Vihasin liikuntatuntien suorituskeskeisyyttä, syynättiin aina jotain samperin taulukoita. Olit huono, jos aikasi tai toistosi eivät olleet sitä, mitä taulukko sanoi. Tein hommat hitaammin kuin muut, joten olin huono. Jos kestin kauemmin kuin muut, siinä ei ollut mitään hyvää (kukaan toinen luokaltani ei uinut 2 kilsaa putkeen). Mä olisin halunnut liikkua ja oppia liikkumaan ilman, että sitä koko ajan mollattiin. Olen aina ollut hyvä uimaan, en ehkä kovin nopea, mutta kestävä. Hyvällä opetuksella olisin ehkä saanut nopeudenkin paremmaksi. Ala-asteen opettaja kiinnitti huomiota tähän ja sain yksityisopetusta uintitekniikasta. Hän nosti itsetuntoani pitkäksi aikaa. 

Vasta nyt aikuisena kolmenkympin rajapyykin jälkeen olen oppinut sivuuttamaan kilpailun muita vastaan, olemaan välittämättä siitä. Minun ei tarvitse voittaa ketään muuta kuin itseni, tehdä paremmin kuin tein eilen. Olen myös löytänyt rohkeuden liikkua omalla tavallani; muut menevät zumbaamaan tai joogasalille, mun ei tarvitse tuntea huonommuutta siitä, etteivät ne kiinnosta. Mieluiten äijäilen itsepuolustuslajeissa.

Vierailija
3/3 | 

Myös minun liikunnaniloni löytyi vasta yliopistossa, reilu parikymppisenä, kun sai vain liikkua. Kukaan ei kyylännyt suoritusta tai arvioinut minua, enkä joutunut häpeämään sitä, että minut valittiin pesisjoukkueeseen viimeisenä. Liikuntatunnit koulussa olivat kamalia. Nyt omat lapseni ovat alakoulussa ja riippuen opettajan ammattitaidosta, tuo kapteenijako näyttää vieläkin elävän epäpätevien tai eläkeikää lähestyvien opejen tunneilla. Muutoin koulussa liikuntatunneilla haetaan liikunnaniloa, onneksi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestinnän ammattilainen. 14-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää äidin ja tyttären elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Bloggaajiin saat yhteyden tästä. Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015

Kategoriat