Kirjoitukset avainsanalla aikuisuus

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Tajusin hiljattain, kuinka onnellinen juuri nyt olen. Ihmismieli on hassu, sillä yhtä aikaa pohdin, onko tässä seesteisessä olotilassa jotain vikaa.

Olen perusterve. Perheeni ja läheiseni ovat terveitä. Meillä on toisemme, työtä ja koti. Jo aikaisemmin havahduin siihen, kuinka monesta perusasiasta voin olla kiitollinen, eivätkä ne ole muuttuneet miksikään.

Mieleni ei heti alkanut maalailla mörköjä seinille, eli menettämisen pelko ei ollut se, joka minua alkoi vaivata. Sen sijaan tajusin, kuinka vakaa tilanteeni on ollut jo pitkään.

Nuorena päätin, etten koskaan aio jämähtää. Jämähtäminen tarkoitti minulle muuttumattomuutta ja pysähtyneisyyttä: tilannetta jossa teen samoja asioita vuodesta toiseen, ja päivät ja vuodet vierivät ohi puuduttavasti toistensa kaltaisina.

Opiskeluaikoina ja myöhemminkin, aina lasten syntymään asti, elämä oli vauhdikasta. Vaihdoin asuinpaikkaa ja asuntoa vilkkaasti. Tapanani oli vitsailla, että kannattaa muuttaa niin usein, ettei tarvitse koskaan pestä asuntonsa ikkunoita. (No, edelleenkään emme ole mitään supersiivoojia, mutta kyllä minä näiden vuosien varrella olen todistettavasti pessyt kotimme ikkunat jo useamman kerran. Tai ainakin siivoojat ovat pesseet…)

Elämä alkoi tasaantua ja vakiintua, kun aloin odottaa vauvaa. Koimme että turvallinen, pysyvä ympäristö on hyväksi lapsen kehitykselle.

Olemme asuneet nykyisessä kodissamme nyt seitsemän vuotta, enkä haluaisi asua missään muualla. Vaikka olemme muualta muuttaneita, voin sanoa että rakastan kotiamme ja lähiseutuja. Kierrän monta kertaa viikossa saman pikkulenkin lähimetsässä, jossa näpsin kuvia samasta pienestä metsälammesta, koska se on mielestäni maailman kaunein paikka. Myös pihamme vieressä avautuva peltomaisema on niin idyllinen, että siinä sielu lepää hektisen työpäivän jälkeen. Jos kuolemani jälkeen minut tuhkataan, haluaisin että tuhkat ripoteltaisiin joko tuonne pellolle tai metsälampeen. (No niin, menipä jutut hilpeäksi, sori.)

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet
Uraäidin Ruuhkavuodet
Uraäidin Ruuhkavuodet

Olen ollut nykyisessä työpaikassani pian kolme vuotta. Minulla on ollut hyvin samantyyppinen positio reilut viisi vuotta, vaihdoin vain välissä firmaa. Yleensä tässä vaiheessa olen jo leipiintynyt työhöni ja alkanut vilkuilla, josko ruoho olisi jossain muualla vihreämpää, mutta juuri nyt minulla ei olekaan kiire vaihtaa. Nykyisessä työssäni on valtavasti vapautta mutta selkeät tavoitteet ja kun työskentelen niiden eteen, koen että vastuualueeni ja koko organisaatio menevät eteenpäin. Olen myös saanut uutta vastuuta sopivassa tahdissa. Epämukavuusalueelle ei ole tarvinnut harpata, mutta mukavuusalue on pienin askelin laajentunut jatkuvasti.

Jos ei halua vaihtaa kotia tai työtä, moni vaihtaa kumppania. Tänä vuonna tulee 20 vuotta siitä, kun aloimme seurustella Maailman Parhaan Miehen kanssa. Nykyään yhdessäolo on jo yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Vuosiimme on mahtunut ylä- ja alamäkiä, mutta matkan varrella olen vakuuttunut ainakin siitä, että kumppani ei välttämättä vaihtamalla parane.

Jos suhteessa on haasteita, kannattaa mielestäni vilkaista myös peiliin. Sanotaan että parisuhteessa ihminen pyrkii ratkaisemaan ensisijaisesti omia selvittämättömiä ongelmiaan kumppaninsa kanssa. Oma puoliso-parkani on joutunut olemaan aikamoinen harjoituskappale – ihme, että olemme vielä tässä. Ristituulessa ja aallokossa välillemme on kuitenkin kehittynyt jotain ainutlaatuisen arvokasta: olemme myös hyviä ystäviä. Eikä parhaasta ystävästään kukaan halua erota.

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Luulen, että elän nyt onnellista suvantovaihetta, josta kannattaisi vain nauttia sen suuremmin märehtimättä. Näin ajattelin, kun kävimme viikonloppuna synnyinseudullani kaukaisen sukulaisen hautajaisissa.

Tuli mieleen Eila Kivikk'ahon runo nimeltä Muuan isämeitä, jossa rukouksen lailla sanotaan:

Anna meille – tarkoitan:
älä ota pois.
Vaikeata lastesi luopua ois.
Elämäämme helpottaa
vaikket koskaan vois,
tätä pientä onneamme
älä ota pois.


Meidän molempien vanhemmat ovat vielä hyvässä kunnossa sekä fyysisesti että henkisesti. Näillä mummolareissuilla on aina ihanaa seurata, kuinka he jaksavat vielä nauttia lastenlastensa seurasta ja elävät täyttä elämää.

Jossain vaiheessa edessä ovat kuitenkin vuodet, jolloin he kenties eivät enää pärjää samalla tavoin kuin ennen. Silloin edessämme ovat toisenlaiset ruuhkavuodet, jolloin lasten on aika huolehtia vanhemmistaan.

Uraäidin Ruuhkavuodet
Uraäidin Ruuhkavuodet

Mitä sitten, jos vanhempien arki ei enää suju ja me asumme satojen kilometrien eli tuntien matkan päässä heistä? Arjen avuksi meistä ei ole. Kuinka usein pääsemme tervehtimään heitä?

Oletko sinä onnellinen? Vai jämähtänyt? Asutko lähellä vanhempiasi? Miten olet ratkaissut nämä uudet ruuhkavuodet, jotka monilla meistä on edessä vanhempien ikääntyessä?

P.S. Onnellisuutta on liikkeellä: sitä pohtivat hiljattain blogeissaan myös Heli, Demi ja Susanna - käykääpä lukemassa!

P.S.2 Kuvat eivät liity mihinkään, ovatpahan vain talven mittaan napsittuja luontokuvia, jotka ovat jääneet julkaisematta.

-----
Recently I’ve often been thinking about happiness. I feel extremely happy at the moment. I have a family, a home and a fulfilling job. My loved ones and myself are all in a good condition.
Everything’s so well that I started wondering can it really be alright. If I was younger I’d say that my life is so stable that I've been stuck.
However, I think that at the moment I should just seize the moment and enjoy life. Sometime sooner or later our parents will get older. Who will be there to help them when we live hundreds of kilometers away from them?
Have you solved this problem? How?

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Bloglovin, | Blogilista |  Blogipolku | vlog @Vlogia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (8)

1/8 | 

Syvällisiä pohdintoja - kiitos että jaoit ajatuksiasi!
Itse koen juuri nyt olevani onnellinen; olen hienossa ihmissuhteessa mieheni kanssa, oman toiminimen pyörittäminen on tällä hetkellä hyvällä mallilla, uskaltauduin autonrattiin piiiiiitkän tauon jälkeen, äitini, joka on jo vanha ja sairas, asuu omassa kodissaan naapurissa ja voin häntä auttaa päivittäin jos tarpeen... Itse yritän aktiivisesti suhtautua asioihin positiivisella asenteella - tämä vaatii vielä harjoitusta, mutta joka päivä se on hieman helpomaa... :)

2/8 | 

Minä olen vielä siinä "ei saa jämähtää" -vaiheessa. Uskon ja toivon kuitenkin, että vielä joku päivä löydän oman paikkani tässä maailmassa. Eli koen, että tämä on hyvä, tässä minua tarvitaan...

6/8 | 

Minäkin olen edelleen aina välillä tuossa "ei saa jämähtää" -vaiheessa, se vaihtelee päivästä riippuen. Nämä olotilat eivät nimittäin ole pysyviä missään elämänvaiheessa ;)

7/8 | 

Samaa suvantoa ja onnea täälläkin eletään.:) Suhde miehen kanssa tuntuu paranevan vuosi vuodelta ja juuri nyt tuntuu yleensä parhaalta. En siis valita.:)

Omat vanhempani muuttivat Kainuuseen, synnyinseuduilleen, eläkkeelle jäätyään. Yksi veljistäni asuu lähellä, ja luotan siihen, että hän kantaa enemmän vastuuta lähellä asuessaa, kun vanhempani tarvitsevat apua. Anoppini kuoli viisi vuotta sitten, ja appiukkoni, jolla on alzheimer, on ollut hoitokodissa nyt neljä vuotta. Paha on katsella sitäkin vierestä, kun ihminen menettää persoonansa sairaudelle. Appiukkoni on hävittänyt myös sanat, joten hän ei pysty enää puhumaan. Jotenkin sitä toivoisi, että saisi lähteä saappaat jalassa, sitten joskus. No, kylläpä mäkin menin synkäksi!:D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vaikka meillä välillä vietetään laatuaikaa, niin paljon useammin kuitenkin ruutuaikaa. Tai ainakin vietettäisiin, jos lapset saisivat päättää.

Näin syksyisin, kun illat pimenevät eikä keli houkuttele ulkoilemaan, perheen yhteiset hetket olisi helppoa viettää ruudun ääressä. Telkkari, peli, pädi tai läppäri on vaivaton lapsenvahti: lapset viihtyvät itsekseen ja vanhemmat saavat rauhassa puuhailla omiaan.

Pelaaminen

Eilen uutisoitiin, että nykylapset käyttävät aikaansa eri tavalla kuin ennen: aikaa kuluu entistä enemmän tietokoneen parissa. Uutisen mukaan pelit ja tietokoneen välityksellä tapahtuva sosiaalinen kanssakäyminen voivat johtaa siihen, ettei lasta houkuta mennä muuhun harrastustoimintaan. Tänään taas toinen media kertoi, että erityisesti Yhdysvalloissa mutta myös meillä lapset viettävät yhä enemmän aikaa digilaitteiden parissa, juhlapyhinä enemmän kuin arkisin.

Meidän perheessä yritetään rajoittaa lasten ruutuaika enintään tuntiin päivässä, siihen suuntaanhan myös MLL opastaa.  Taidamme olla tiukapipoja. Olen ymmärtänyt, että joka toisen ekaluokkalaisen pääasiallinen illanviete on Mario & Sonic, ja jokainen itseään kunnioittava kymmenvuotias roikkuu päivät pitkät Instassa ja Facessa.

"Kun kaikki muutkin saa..." Tämä argumentti tulee vastaan yhä useammin nyt, kun molemmat lapset ovat koulussa samanikäisten ja isompien vaikutuspiirissä. Jos näitä juttuja uskoisi kaikessa, söisimme päivittäin vain hamppareita, ranskalaisia, limsaa ja karkkia, menisimme vasta puoliltaöin nukkumaan ja ostaisimme joka ikisen hilavitkuttimen, mikä markkinamiesten mieleen on joskus juolahtanut.
Lasten puheet voi jättää omaan arvoonsa, mutta tiettyjä muiden vanhempien perusteluja vähän ihmettelen.

Ruutuaika

Meillä on ollut muutama periaate lasten kanssa pienestä pitäen, joista edelleen yritämme pitää kiinni, vaikka tämä vuosien mittaan taitaa osoittautua yhä haastavammaksi.

  • Anna lapselle se, mitä lapsi tarvitsee. Tämä ei välttämättä ole se, mitä lapsi haluaa.
  • Rajat ovat rakkautta.
  • Vanhempien tehtävä on tuottaa lapselle turvallisia pettymyksiä.

Ruutuaikaan sovellettuna nämä periaatteet tarkoittavat, että en anna lapsen pelata tai töllöttää telkkaria, jos ulkoilu on jäänyt välistä tai kello alkaa kolkutella uniaikaa. Ruudun äärellä vietetty aika on aina jostain pois - usein jostain sellaisesta terveellisestä, jota kasvava lapsi tarvitsisi enemmän kuin diginäytön tuijottelua.

Mielestäni eka- ja neljäsluokkalaisen on paljon parempi pommpia ulkona trampoliinilla poskensa punaisiksi tai vaikka syventyä hyvään kirjaan kuin roikkua ruudulla. Liika ruutuaika tekee lapsen levottomaksi ja ärtyisäksi.

Ruutuaika

Aivan oma lukunsa on netin kiehtova maailma. Olette varmaan jo päätelleet, että Hipu ei diktaattori-vanhempiensa vuoksi toimi vielä sosiaalisessa mediassa toisin kuin ilmeisesti moni muu ikätoverinsa. Itse asiassa hänellä ei edes ole älykännykkää, ja nettiä lapset käyttävät yhteisellä pöytäkoneella, josta kaikki näkevät missä käyttäjä surffaa.

Olemme ottaneet ohjenuoraksi viralliset pelisäännöt: sosiaalisen median palveluilla on ikärajat, joita ei ole tuulesta temmattu. Niinpä Hipulla ei ole asiaa someen ennen kuin maagiset vuodet ovat täynnä. Lapsiparka?

Suhtautumiseni esiteinin some-selfieen on vähän sama kuin pillifarkkuihin ja napapaitoihin: kyllä aikuisuuteen ehtii myöhemminkin, ja siellä saa olla ihan kyllikseen. Lisäksi sosiaalisessa mediassa voi olla lieveilmiöitä, joilta haluan varjella lastani mahdollisimman pitkään: seksuaalista häirintää ja kiusaamista.

En jaksa uskoa, että lapseni joutuvat tietotekniikan apukouluun, vaikka vanhemmat ovatkin taantumuksellisia luddiitteja. Itse käytin World Wide Webbiä ensimmäisen kerran yliopistossa vuonna miekka ja kirves, kun tuo ihmeellinen tietoverkko oli noin vuoden vanha. Silloin yleisin hakukone oli vielä Netscape Navigator - Googlea kun ei oltu vielä keksittykään! (Kuva lainattu Wikipediasta.) Yläasteella aikoinaan en viitsinyt ottaa ATK:ta (automaattista tietojenkäsittelyoppia) valinnaisaineeksi, koska en tähdännyt kauppaopistoon tai konekirjoittajattaren uralle.

Huterista lähtökohdista huolimatta tässä sitä surffaillaan päivät ja illat, enkä mistään ole jäänyt paitsi. Uskon, että lapsenikin omaksuvat nämä taidot vaikeuksitta, koska ovat uudelle ahneita, kuten lapset yleensä.

Tätä harhaluloa tukee kokemus "henkilökohtaisen" tablettini hankinnasta viime kesänä. Kiikutin sen onnellisena kotiin sinä päivänä, kun lomarahat tulivat. Halusin nimittäin ruveta lukemaan Hesaria omalta tabletilta, se kun on paljon mukavampaa kuin kännykän pikkuruudun tuijottelu.

Vähänpä tiesin. Alta aikayksikön, saman tien kun uusi laite oli saatu pois suojamuoveista, jälkikasvu oli jo ladannut sinne Pou-pelin, oman meiliboxinsa ja ties mitä muuta. Sunnuntai-aamuisin, kun kuvittelin lukevani aamun uutisia pitkään ja hartaasti, tabletilla yleensä taltioidaan pieruääniä tai käsitellään naamakuvia.

Digimaailma on lasten tulevaisuutta ja nykypäivää. Kysymys on siitä, kuinka syvälle ja kuinka noeasti lapsensa antaa sinne sukeltaa. Itse haluaisin hieman hidastaa uppoamista. Odotellessa ehtii vaikka  jutella kaverin kanssa kasvotusten, leikkiä mielikuvitusleikkeja, kiipeillä ja juosta tai lukea satukirjaa - asioita, joille ei aikuisten maailmassa jää riittävästi aikaa ruudun varjossa.

Kommentit (6)

1/6 | 

Minulla myös samanlaisia ajatuksia kuin sinulla. Meillä ei kummallakaan pojalla (kolmas- ja viideluokkalaiset) ole vielä älykännykkää. Facebookin (ja muittenkin palveluitten) ikärajoista pidetään kiinni. Telkkaria pojat katsovat suht vähän, tällä hetkellä sieltä ei juuri tule enää heitä kiinnostavia ohjelmia, kun lastenohjelmaikä on ohitettu. Kuopus olisi kovin koukuttunut wii-peleihin ja hän pelaisi niitä vaikka koko päivän ellei meillä olisi rajoja pelaamiseen. En usko, että poikamme jäävät muista teknisesti jälkeen. Esikoinen ohjelmoi tietokoneella tosi näppärästi sellaisia juttuja, joista en itse ymmärrä mitään. Tietokonetta voi käyttää muuhunkin kuin pelaamiseen.

Ei hitsi ja minäkin muistan atk:n ja konekirjoituksen. Minulla oli valinnaisena aineena konekirjoitus ja tosi näppäräksi kirjoittajaksi opinkin. Olen myös opinnoissani tehnyt pari ekaa vuotta kirjoitustehtävät kirjoituskoneella. Kyllä oli hieno homma tehdä lopputyötä tietokoneella, kun ei tarvinnut enää korjausnauhaa käyttää. Ja vaikka näin alkeellisista lähtökohdista on mun tietotekninen ura lähtenyt liikkeelle, ajattelen nyt ihan näppärästi käyttäväni eri palveluja. Ja jopa bloggaan.

Itse en ole kenenkään tietoteknisistä taidoista huolestunut, uskon, että tässä aikakaudessa ei voi välttyä silti, etteikö niitä jossain vaiheessa oppisi. Enemmän olen huolissani siitä, mitä jatkuva kännyköiden, tietokoneiden ja pelien kanssa oleminen tuottaa lasten aivoille, heidän sosiaalisille taidoilleen ja tunnetaidoilleen. Ihmiset eivät toimi kuten koneet.

2/6 | 

Heippa, kiva lukea ajatuksistasi! Ja hauskaa, että meitä "taantumuksellisia diktaattoreja" on enemmänkin ;) Meilläkin tosiaan välillä tuntuu, että kuopus on ihan addiktoitunut pelaamiseen. Jos yhtään antaa pelata enemmän, hän ei juuri muusta puhukaan, elää vaan pelimaailmoissa.... Tsemppiä valitsemallanne tiellä - pysytään lujina lapsen asialla :)

3/6 | 

Mä olen kanssa omalla puolella kirjoitellut näistä ruutuhommista jonkun verran :) Olen joutunut lasten myötä muuttamaan paljonkin omia mielipiteitä ja käsityksiä pelaamisesta ja tällä hetkellä meillä rullaa näiden osalta aika kivasti. Isoimmaksi haasteeksi koen tällä hetkellä nimenomaan tuon ruutuajan määrittämisen. Meillä kun isoilta pojilta löytyy android-puhelimet joilla voi tehdä melkeinpä jo samaa kuin tietokoneillakin. Bussimatkat ym sujuu näppärästi puhelimen parissa, puhumattakaan muista suvantohetkistä päivien aikana. Todellista ruutuaikaa on hyvin hankala valvoa tai arvioida. Yritänkin enempi tällä hetkellä panostaa siihen että jutellaan esimerkiksi internetin sisällöstä. Oikeaoppisesta nettietiketistä ja hyvistä käytöstavoista netissä. Vuorovaikutustaidoista. Omat muksut on yllättäneet mut sillä miten analyyttisiä hekin osaavat olla. Ja miten paljon havainnoivat kavereistaan esimerkiksi pelien vaikutuksesta käytökseen. Olen saanut itse kaikista parhaat vinkit pelikasvattaja Mikko Meriläiseltä. Suosittelen tutustumaan tyypin höpötyksiin :)

4/6 | 

Kiitos vinkeistä! Täytyypä käydä kurkkaamassa lisää sun blogin puolelta. Meilläkin nimittäin eletään varmaan lopun aikoja tuon esikoisen netinkäytön rajoittamisen kanssa. Älykännykän hankkiminen voi olla lähempänä kuin uskoisi.

5/6 | 

Samoilla linjoilla kuin Kukkavarvas. Olen itse työni puolestakin aika sisällä sosiaalisessa mediassa, mutta ovat ne palvelut olleet osa jokapäiväistä elämääni muutenkin jo pitkään. Olen siis vähintään samanlainen somenatiivi kuin kouluikäiset lapseni, tai oikeastaan minulla on ollut sellainen etulyöntiasema, että olen itse päässyt opettamaan WhatsAppit ja Instagramit sun muut lapsilleni siinä vaiheessa kun ne ovat heitä kiinnostaneet.

Meillä lähdetään ensinnäkin siitä, että aikuiset määrittelevät rajat. Ja toisekseen siitä, että lapset ovat hirmuisen fiksuja. Kun he ovat noin 5-6-vuotiaina päässeet välillä pelailemaan tai etsimään juttuja netissä, olemme samalla käyneet jatkuvia keskusteluita siitä, mitä kaikkea "netti" ylipäänsä on. Ja nettiajat tapahtuvat tietenkin aina perheen yhteisellä koneella aikuisten läsnäollessa.

Esikoinen sai älypuhelimen kolmannen luokan keväällä, suunnilleen samoihin aikoihin kuin suurin osa kavereistaankin. Hänen kanssaan keskusteluita on käyty vieläkin enemmän. Luotan aika paljon tämän lapsen fiksuuteen, koska hän on osoittautunut luottamuksen arvoiseksi (ja koska olemme myös yhdessä käyneet läpi hänen puuhiaan puhelimella). Kaikkialle ei vanhempien katse ulotu. WhatsAppin suhteen, jossa lapsella on aivan oma sosiaalinen elämä koulu- ja harrastuskavereidensa kanssa, olemme puhuneet erityisen paljon mm. kiusaamisesta. Nämä ovat aina tosi paljon lapsikohtaisiakin asioita. Esikoisen kanssa on ollut suhteellisen helppoa. Luulenpa, että tuon seuraavana älypuhelinikään tulevan lapsen kanssa on haastavampaa. ;-)

Mutta, mikä tärkeintä: tietokoneajoista, telkkarin katsomisesta ja puhelimen näpräämisestä huolimatta koululaisemme ovat reippaita, fiksuja, urheilullisia,aktiivisesti harrastavia, kovasti edelleen leikkiviä ja sosiaalisia tyyppejä.

6/6 | 

Kiitos kommentista Päähenkilö! Mahtavaa, jos lapsenne ovat jo noin itseohjautuvia. Luulen, että esikoisen kanssa meilläkin homma voisi mennä noin mutkattomasti. Luotan jo kovasti hänen arvostelukykyynsä. Toisaalta tytöllä ei ole luontaista kaipuuta liikkumiseen tai ulkoiluun, vaan hän kaipaa siihen kannustusta. Rajaton ruutuaika voisi vaikuttaa tähän. Meillä on kuitenkin kokemuksia kiusatuksi tulemisesta, enkä haluaisi tarjota kiusaajille siihen yhtä uutta välinettä, joka on opettajien toimivallan ulottumattomissa.
Pikkuveljen kanssa ruutuajan rajoitukset ovat vielä tosi tärkeitä. Hänellä ei nimittäin vielä itsekontrolli pelaisi: ilman valvontaa hän voisi ihan hyvin pelata tuntitolkulla.
Kimurantteja nämä asiat ovat, ja tilanteet muuttuvat nopeasti. Joka tapauksessa oli kiva kuulla kokemuksistanne, että jossain perheessä nämä asiat voivat hoitua noin helposti.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kylämme jokavuotinen MLL:n kirpputori on virstanpylväs, josta huomaa ajan kulumisen.

Esikoista odottaessani olin kirppiksellä jonossa ensimmäisten joukossa jo ennen kuin ovet avattiin. Hamstrasin Ikea-kassiin vähänkäytettyjä tai käyttämättömiä bodyja, pöksyjä ja kestovaippoja. Kotona pesin ja silitin ne, ja tunsin itseni Hyväksi Äidiksi, kun katselin puhtautta hohtavia, rakkaudella viikattuja vauvanvaatepinoja kaapin hyllyillä.

Sen jälkeen ei meillä ole lasten vaatteita paljoa siliteltykään.

Taaperoaikana talkootyö kirppiksellä oli kotiäidin omaa aikaa. Lapset jäivät isän hoiviin, kun äiti karkasi parina päivänä koululle järjestelemään vaatekasoja notkuville pöydille ja nauttimaan kahvitarjoilusta sekä muiden talkooäitien vertaistuesta. Kirppisurani kliimaksi oli, kun minä - äärimmäisen lyhyen matikan suorittanut sanaseppo - pääsin kassalle koneen käyttäjäksi. Ilmeisesti kaikki saivat oikeat vaihtorahat. Ainakaan kukaan ei valittanut...

Kirppis

Kävimme hiljattain Hipun kanssa katsastamassa tämän syksyn kirpputoritapahtuman. Tyttö ajattelee ilahduttavan ekologisesti ja tykkää kierrätysvaatteista.

Ostan itsekin vaatteet käytettyinä aina, kun mahdollista. Se kun ei ainoastaan ole ympäristöystävällistä vaan myös huomattavan edullista. Minussa taitaa Sisäisen Suorittajan lisäksi asua Sisäinen Saituri, tai sitten hintakäsitykseni ovat juuttuneet jonnekin 1980-luvulle. Harkitseni nimittäin pitkään, mikäli vaate maksaa enemmän kuin kaksikymppiä. Ja sehän supistaa valikoimaa huomattavasti vaikkapa Stokkalla.

Kirppis-shoppailu kyllä kannattaa - siitä minulla on kaapit täynnä todisteita. Töissäkään en toistaiseksi ole herättänyt huomiota ryysyrannan kansalaisena.

Ilmeisesti vaatteet ovat nykyään liian halpoja. En keksi muita syitä sille, miksi kirppiksellä näkyy niin usein tavaraa, jossa on vielä kaupan hintalaput kiinni. Esimerkiksi tämä oranssi nahkatakki sekä iloisenpunaiset mokkasaappaat löytyivät aikoinaan kirppikseltä lähes käyttämättöminä muutamalla kympillä.

Nahkatakki
Saappaat

Tänä vuonna lastenvaatekirppis oli meille jo väärä paikka. Ei siellä ole enää juuri mitään isommille lapsille. :( Siellä huomasimme konkreettisesti, että pienestä tytöstäni on tulossa aikuinen.

Hipu pitää väljistä, pehmeistä, iloisenvärisistä trikoovaatteista, mutta niitä ei ole juuri missään tarjolla yli 150-senttiselle. Tuntuu, että nuorisovaatteiden perusvalikoima tarkoittaa nykyään kireitä pillifarkkuja ja mustia napapaitoja. Tämä ristiriita taitaa hieman hämmentää meitä molempia.

Lempikirjani sanoin: "On vaikeaa nähdä, kun toinen muutttuu. Oppia toinen uudestaan. Ja nähdä toisesta, että on itse muuttunut." Se on häkellyttävää mutta samalla äärettömän hienoa.

Vanhanaikaisena kasvattajana olen iloinen, että lapseni ei halua vielä pukeutua aikuismaisesti, vaikka alkaakin jo olla naisen mittainen. Nuoren neidin sisällä kun on edelleen pikkutyttö, joka osaa onneksi arvostaa lapsuuttaan - taitaa jo ymmärtää, että se on sangen rajallinen ajanjakso.

Kyllä aikuisuuteen ehtii, ja siellä saa olla ihan kyllikseen. Pukeutukoon Hipu mukaviin, käytännöllisiin vaatteisiin juuri niin kauan kuin siltä tuntuu.

Vaan olisiko kenelläkään antaa vinkkejä, minne meidän kannattaisi suunnata ostoksille? Käytettynä, kiitos.

Kommentit (10)

1/10 | 

No kappas! Sulla on varmaan sitten aika erikoinen tyyli? Itsestäni tuntuu, että kirpparilta nimen omaan löytää persoonallisempia vaatteita kun uutena kaupasta, mutta tämä on tietenkin täysin subjektiivinen kokemus.

2/10 | 

Minä taas en juurikaan osta kirpparilta kenkiä mutta muuten kyllä löydän vaihtelevasti kaikenlaista. Kirpparilla antaa helpommin itselleen luvan ostaa kaikenlaista erikoisempaakin, kuten esim. tuon nahkatakin, johon olen ollut tosin tyytyväinen =)

3/10 | 

Olen vähän kade. Mä olen koko elämäni aikana ostanut vain yhden vaatteen kirppikseltä. En koskaan löydä mitään mun tyylisiä vaatteita :(

4/10 | 

Tuo on totta, meillä kaikki muksut yli 150 cm ja mitään en heille enää kirppikseltä löydä. Onneksi nykyään on henkkamaukat ja muut halpiskaupat mutta kyllä käytettyjäkin vaatteita olisi kiva heille löytää.

5/10 | 

Täyttä asiaa jälleen! Mä hankin kans pojille paljon kirpparilta, jos vain kohdalle sattuu. Nyt kun vanhempi käyttää jo miesten S-kokoa, niin löytyy taas paremmin, kuin pelkkää 170 senttistä vaatetta käyttäessään. Pojilla vaatteet tahtoo kulua kai enemmän kuin tytöillä, ja oisko niin, että tytöille myös ostetaan enemmän vaatteita.
Muodokkaana ihmisenä harvoin löydän itselleni kirpparilta, jos löydän, niin ostan mielelläni.:)

6/10 | 

Sama ongelma. Kirppikseltä ei enää löydy vaatteita 150 senttisestä ylöspäin. Ainakaan pojille, tytölle voi jotain löytyäkin. Nykymuoti ei myöskään miellytä, ne kapeat farkut on ihan liian kapeita....poika kulkee HalpaHallin verkkareissa, tytönkin vaatteet enimmäkseen samasta paikasta. Onneksi on tytöille legginssejä :). Kaapissa odottaa kankaita, joista olisi tarkoitus ommella lapsille ja itselle -kun vaan saisi aikaiseksi!

7/10 | 

Kirpparit ovat myös minun vaatepelastukseni! Housuja en yleensä osta kirpparilta, mutta muuten tykkään etsiä kirpputoreilta vaatteita itselleni ja erityisesti tytöille. Mä en yleensä löydä vaatekaupoista itselleni vaatteita, koska en käytä mustaa enkä harmaata enkä pastellivärejä enkä neonvärejä enkä juurikaan printtikuvioita. :D Onneksi välillä käy tuuri ja joku samantyyppisen vaatemaun omaava haluaa luopua kivoista vaatteistaan. :)

8/10 | 

Mekin olemme välillä katselleet Hipulle UFF:sta naisten puolelta vaatteita mutta niissä on se ongelma, että ne ovat niin aikuismaisia. Nyt tulin ajatelleeksi, että Me & I -kutsuilla en ole vähään aikaan käynyt mutta sen mallistosta ehkä löytyisi pehmeitä, joustavia, rentoja vaatteita myös 162-senttiselle lapselle...?

9/10 | 

Nii-in. Henkkamaukan vaatteissa on mun mielestä kyllä laatuongelmia. Itse yritämme sitä välttää tytön kanssa. Vero Modassa, KappAhlissa ja Lindexissä käydään nykyään välillä. Käytetty vaan olisi ekologisempaa...

10/10 | 

Kiitos kommentistasi! Niinpä. Meillä on lapsilla sama linja: molemmat viihtyvät mukavissa, löysissä Halpa-Hallin verkkareissa. On vaan kurjaa, jos kaverit huomauttelevat, jos ei ole pillifarkkuja yms. muotikuteita :(

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestinnän ammattilainen. 14-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää äidin ja tyttären elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Bloggaajiin saat yhteyden tästä. Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015

Kategoriat