Kirjoitukset avainsanalla pikkuvauva

Blogissani olen yllättäen päätynyt pohdiskelemaan usein muutosta, valmiutta ja halua (tai haluttomuutta) muuttua. Olen tilittänyt pelkoani jämähtämisestä ja tunnustanut, että pohjimmiltani olen projekti-ihminen, joka nauttii siitä, että koko ajan on vireillä jotain uutta.

Blogini alkutaipaleella analysoin, että suhtaudun muutoksiin kuin lapsi: kaipaan ympärilleni muuttumattomia rakenteita, jotta voin itse keskittyä kehittymään ja kasvamaan. Osallistuin tuolla postauksella uusimpaan Viikonlopun linkkiringin Retro Remixin, johon voi linkittää vanhoja postauksiaan. Olen saanut tuohon vanhempaan postaukseen aivan mainioita kommentteja - käykääpä lukemassa! Ihmiset voivat olla niin erilaisia ja silti vielä enemmän samanlaisia.

Pieni Lintu -blogissa viikon MakroTex-kuvahaasteen teemana on Ympyrä. Se inspiroi minua kuvaamaan arjessani usein toistuvia ympyröitä. Jäin samalla taas pohtimaan, kulkeeko elämäni pienissä piireissä ja ahtaissa ympyröissä, kun arjessani on paljon samanlaisina toistuvia, ennustettavia rutiineja?

Näin keväällä, huhtikuusta alkaen aamuni ovat alkaneet usein lenkillä lähimetsässä. Siellä tutussa maastossa voi tulla vastaan yllättävän kuvauksellisia ympyröitä, kun katselee ympärilleen uusin silmin:

Puunrunko metsässä - tree trunk
Ajan nykyään töihin aina samaa reittiä, kylän liikenneympyrän kautta. Minulla olisi toinenkin vaihtoehtoinen reitti, mutta en viitsi käyttää sitä, koska sillä reitillä on liian paljon matkantekoa hidastavia tietöitä.
Liikenneympyrä - roundabout
Töissä aina ensimmäiseksi haen itselleni kahvin automaatista. Useimmiten aamulla juon cappuccinon ja iltapäivällä latten.
Cappuccino
Töiden jälkeen palaan kotiin. Samaa reittiä, yleensä turhan myöhään.

(Tämä kuva on tosin otettu yhtenä iltana poikkeuksellisen myöhään, palatessani kuntosalilta. Iltakymmenen jälkeen eivät työmatkani onneksi ajoitu.)

Auton kojetaulu - in the car
Näin keväällä olen töiden jälkeen lähtenyt usein joko kuntosalille tai metsään lenkille, mikäli aamulenkki jäi välistä. Minulla on neljästä kuuteen vakioreittiä, joita vaihtelen eri päivinä.

Vielä viime keväänä etsin innolla uusia lenkkireittejä lähimaastosta, mutta viime aikoina olen tyytynyt näihin tuttuihin polkuihin. Mieluiten valitsen - tietenkin - ympyräreitin, sillä on tylsää juosta samaa tietä takaisin.

Metsikkö

Ilokseni yhä useammin olen tänä vuonna saanut tytöstäni lenkkiseuraa!

Varjot - silhuettes
Nyt kun asiaa pohdin, tulin siihen johtopäätökseen, että ennustettava arki ei vielä tarkoita ahdasmielisyyttä. Arki toimii, kun se rullaa omalla painollaan. Jos tietyt elementit toistuvat samanlaisina joka päivä, voi keskittää energiansa rutiinien sijaan muihin, tuottavampiin juttuihin. 
Tämä viimeinen kuva esitää myös ympyrää, vaikka se ei heti käy kuvasta ilmi. Kuvan nimi voisi olla vaikka: "Ympäri käydään ja yhteen tullaan."
Viime viikolla lenkillä nauroimme tyttäreni kanssa sille, että hän on enää minua kaksi senttiä lyhyempi. Varjokuvassa näyttää jo siltä kuin olisimme samanmittaiset. Ei kulu kauaa, kun hän ajaa ohitseni.
Vasta äskenhän hän oli hurmaava, temperamentinen pikkuvauva, jota syötin sylissäni ja myöhemmn tomera taapero, joka otti horjuvia askelia käteeni nojaten. Jonain päivänä, kun vuosikymmenet tästä vierivät eteenpäin, hän ehkä auttaa samalla lailla minua.
Mutta sitä ennen meillä toivottavasti on edessä vielä monta hyvää, ennustettavaa, arkista hetkeä yhdessä.
-----
P.S. Muistathan osallistua uusimpaan arvontaani, jossa kolme voittajaa saavat palkinnoiksi poikkeuksellisen satukirjan nimeltä "Kullanhohtoisia unelmia"! Aikaa on 10.6. saakka.
-------
Recently I've been pondering a lot about change, about my ability and willingness to change. I've been worried about getting stuck in a certain state of mind that's too stable. I've been worried that I fancy some of my routines too much.
The theme of  the MakroTex photo challenge this week in Pieni Lintu blog is Circle. It inspired me to take photos of the circles which I meet regularly in my everyday life.
Through these pictures I realized that routines are not bad for me. When some elements in my everyday life are predictable, I'm able to target energy into other, more productive things.
The last photo also represents circle. It could be called the Circle of Life.
My daughter is now only two centimeters shorter than I am and soon she will be taller. It seems like yesterday when I fed her in my lap when she was a baby, or when I helped her walk when she was a toddler. 
One day we might switch roles, when I'll get old. 
But before that we will share many happy, predictable everyday moments, I hope.

I'm linking this post up with Wordless Wednesday and Communal Global (Wednesday around the world) link ups.

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolku | vlog @Vlogia.

Kommentit (39)

2/39 | 

Hyvä postaus! Kyllä ne rutiinit ja arkiympyrät tekevät elämästä helpompaa ja tosiaan, vapauttavat energiaan muuhun tarpeelliseen.:) Kivoja kuvia myös!

4/39 | 

Hauska, kun näissä kuvissa sinulla on jokin punainen lanka etkä ole vain etsinyt ympyrän muotoisia juttuja :)

11/39 | 

Niinhän Mannerheimin Lastensuojeluliittokin sanoo: Arki on ihmisen parasta aikaa. (Vai oliko se Matti Nykänen? ;D) Minä olen vähän levoton ihminen, minulla on vaikeuksia pysähtyä nykyhetkeen ja nauttia siitä, mitä on. Siksi en välttämättä osaa arvostaa tarpeeksi tuttua, tasaista arkea.

12/39 | 

Samaa mieltä: juuri lapsille rutiinit ovat tärkeitä. Mutta aikuiselle tiukka jumittuminen rutiineihin ei välttämättä ole hyväksi... Aikuisen kannattaisi välillä rikkoa rutiinejaan, jos mahdollista.

14/39 | 

Mun mielestäni lasten kanssa asiat sujuva helpoiten, kun on jotkut tietyt raamit joissa toimia. Toki rutiineista saa ja pitääkin poiketa muuten elämästä tulee helposti ryppyotsaista puurtamista. En sitten tiedä kuinka asioihin suhtaudun muutamien vuosien päästä, kun ei ole muita joiden takia rutiineja noudattaa.

15/39 | 

Minusta on mukavaa, kun arki sujuu tietyn kaavan mukaan. Tuttua ja turvallista, ja toki toisinaan myös tylsää. Sitä arkea piristämässä aina välillä pikkuhetket...ja usein siitä arjestakin löytää niitä kivoja juttuja itsessään :). Arjen tutut ympyrät kantaa vaikeissakin tilanteissa. Jos arki järkkyy esim. vakavan sairastumisen tai läheisen menehtymisen vuoksi, mitä sitä kaipaakaan...? Sitä ihan tavallista arkea ja tavallisia ympyröitä! Olenkin sitä mieltä että se tuttu, turvallinen ja tylsä arki on aivan aliarvostettua :).

26/39 | 

Hauskaa kuulla että joku muukin pyörittelee näitä päässään. Ehkä se on jo hyvä merkki ja ehkäisee jämähtämistä, henkistä pysähtyneisyyttä, että pohtii ja kyseenalaistaa omia tapojaan?

27/39 | 

Hienoja ympyröitä arjesta! Minä tykkään rutiineista, kunhan niitä ei ole pakko noudattaa orjallisesti. Ne antavat turvallisen rytmin päiviin, mutta joskus on virkistävää tehdä asiat aivan toisin. :)

32/39 | 

Niinpä. Tämä muutosten pohtiminen alkoi itselläni itse asiassa jämähtämisen pohtimisesta: siitä, että elämäni on jo jonkin aikaa ollut suhteellisen vakaata. Oli pakko todistella itselleen, että se on okei, koska projekti-ihmisenä olen aina enemmän nauttinut jatkuvasta muutoksesta. Toisaalta osa näistä arjen rutiineistani on hyvinkin pysyviä. Taidan siis nauttia ensisijaisesti siitä, jos henkisellä puolella saan haastaa itseäni. Se taas ei onnistu, ellei arki rullaa omalla painollaan.

39/39 | 

Kivoja kuvia! Olen samaa mieltä siitä, että ihminen tarvitsee rutiineja arjen ja normaalielämän helpottamiseksi - mutta silti pitäisi osata aina aika ajoin kyseenalaista ne rutiinit ja ajatusmallit, koska maailma ympärillä muuttuu, ja haluisin ajatella että pystyn muuttumaan sen mukana. Toisaalta tuntuu siltä, että ainakin työelämässä olen yhä kiihtyvässä tahdissa se muutoksen ajuri, eikä liika vauhtikaan ole hyväksi, koska silloin tulee helposti k*stua juosten (anteeksi karkea kielikuvani). Huoh, tee tässä nyt sitten oikeita valintoja!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uraäidin Ruuhkavuodet
Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Maaliskuussa parasta on valo. Valoisat aamut. Pitenevät illat. Luonto, joka heräilee vähitellen talviunesta ja virittää lupauksen kesästä. Ja tietenkin meidän Hessun syntymäpäivä!

Viime vuosina on alkanut tuntua siltä, että kevättalvi taitaa olla lempivuodenaikani. Valo on minulle niin tärkeää. Kun sitä on vain vähän, kuljen siipi maassa, mutta kun valo lisääntyy, minäkin ikään kuin herään talvihorroksesta. Olo on taas energinen, elämä maistuu hyvältä!

Pieni Lintu -blogissa on Makroviikon teemana maaliskuu. Osallistua  voi joko makrokuvilla, tavallisilla teemaan liittyvillä kuvilla tai molemmilla.

Meillä on ollut taas koira hoidossa viime torstaista lähtien. Mikä ihana tekosyy lähteä metsään vähintään kaksi kertaa päivässä! (Tyttö hoitaa päivälenkityksen.) Meillähän on metsä heti tien toisella puolella.

Karvaisen kaverin kanssa ehtii pysähtyä sellaisten ihmeiden äärelle, joita ei yksin lenkeillessä noteeraa ollenkaan. Tämän postauksen kuvat on napattu lenkkipolun varrelta, kun ilta-aurinko helli metsikköämme.

Ehkä maaliskuu on ollut sydäntäni lähellä siitä lähtien, kun kuopuksemme syntyi. Hän oli syntyessään potra, yli nelikiloinen vauva joka elämöi tomeralla äänellä niin kauan kunnes pääsi rinnalle. Hänestä kasvoi hilpeä touhutossu ja myöhemmin huomaavainen, ajattelevainen miehenalku.

Parin viikon päästä meillä vietetään jo 8-vuotissynttäreitä!

Uraäidin Ruuhkavuodet

-------
For some years I've enjoyed March so much that it's become my favourite time of the year. Probably it's because of increasing amount of light. The mornings are bright and evenings getting longer and longer. On the contrary during October and November I get depressed baecause of the little amount of light.
Perhaps I started loving March 8 years ago when my son was born. He changed my life in his own way as did his sister before him and I'd never want to change it back.

------

P.S. Muistathan osallistua Salaattia! -kirjan arvontaan aikaisemmassa postauksessani - aikaa on torstaihin 12.3. klo 20 asti! Opuksessa on 260 tuoretta ja maukasta salaattia, yksi vuoden kullekin arkipäivälle.

Please don't forget to take part in the lottery which is on until Thursday the 12th March in my blog. You might win a terrific Salad Love cookbook.

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Bloglovin, | Blogilista |  Blogipolkuvlog @Vlogia.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 

Tällainen kuva parkuvasta pikkulapsesta symboloi yhtä vanhemmuuden osa-aluetta, jossa on itselläni eniten oppimista: lapsen tarvitsevuuden, heikkouden ja avuttomuuden hyväksymistä. Ensireaktio kuvasta minulla on ajatus: "Mitäs kitiset, sinullahan on kaikki hyvin!"

Olen huomannut, että aikuiset suhtautuvat vauvan itkuun eri tavoin. Minua lasteni itku stressasi valtavasti. Koin sen häiritsevämpänä kuin joku muu, suorastaan hävettävänä. Siinä missä itse häpeilin pienokaiseni ahdistavaa rääkymistä, joku toinen saattoi kuitata sen pienenä kitinänä. Tämä alitajuinen asenne-ero saattaa vaikuttaa myös tulkintoihini vauvavuosien muistoista.

Omasta mielestäni molemmat lapseni olivat aika vaativia vauvoja. Tuntui että kumpikaan ei ollut kovinkaan kauaa tyytyväinen vaan koko ajan jotain vailla. Muistojeni mukaan molemmat enimmäkseen itkivät ensimmäiset puoli vuotta. Tällainen tietenkin herätti epäilyksiä omasta kyvystäni vanhemmuuteen. Löysin itseni usein pohtimasta, miksi en saa pidettyä vauvaani tyytyväisenä? Hoidanko lasta jotenkin väärin?

Näin jäkikäteen analysoiden voi olla, että meidän tenavat ulisivat enimmäkseen väsymystään. Molemmat nukkuivat sen ensimmäiset puoli vuotta yöt ja päivät vain parin kolmen tunnin pätkissä ja näin ollen olivat varmaan yliväsyneitä suurimman osan valveillaoloajastaan, kuten minäkin. Nälkäisiä lapsukaiset eivät olleet, minä kun imetin vauvaa joka itkuun, erityisesti esikoista, joka ei huolinut tuttia. Hänellä todennäköisesti olikin usein myös maha sekaisin, kun ruoansulatus kävi kovilla kierroksilla.

Joskus lapsemme olivat varmaan myös kyllästyneitä, heillä oli yksinkertaisesti tylsää. Molemmilla oli, ja on edelleen, aika lyhyt pinna ja voimakas tahto, eivätkä he arastele ilmoittaa mitä tahtovat - tarvittaessa äänekkäästikin. Vauvana tällainen luonteenlaatu ilmeni voimallisena älinänä.

Tässä tullaan minun heikkoon kohtaani. Välillä jo vauva-aikana ärsytti ja edelleen ärsyttää lapsen "turha marina". Jos maha on täynnä ruokaa, aika otollinen unelle, on lämmin ja kuiva ja kaikki on periaatteessa hyvin, koin vaikeaksi sietää lapsen "turhaa" kitinää. Edelleen kuopukseni, joka on vielä aika pieni, kitisee mielestäni tyhjästä, esimerkiksi jos hänellä on tylsää, ei ole mieluista tekemistä tai hän ei muuten vain saa tahtoaan läpi. Ja silloin minussa herää jotain, jonka haluaisin hallita paremmin. En jaksa kuunnella lapsen valitusta, en edes yritä selvittää hänen todellista tarvettaan vaan joko suljen korvani, menen pois tai ärähdän lapselle.

Kasvatusalan asiantuntijoilta olen ymmärtänyt, ettei näin kannattaisi toimia. Ei lapsi koskaan kitise turhaan, hänellä on aina jokin todellinen tarve, jota hän vain ei osaa ilmaista. Aikuisen tulisi auttaa lasta sanoittamaan tunteensa ja osoittaa, että kaikenlaisten tunteiden ilmaiseminen, myös negatiivisten, on sallittua ja tunteet kannattaa ilmaista eikä padota niitä sisälleen.

Helpommin sanottu kuin tehty. Olen pohtinut asiaa paljon ja yritän tosissani tunnistaa haitallisia käyttäytymismallejani mutta niiden muuttaminen on niin turkasen vaikeaa. Voi olla, että minunkin sisälläni vielä asuu pieni tyttö, joka on joutunut tukahduttamaan heikkoutensa ja avuttomuutensa ja hillitsemään tunteensa. Se pieni tyttö minun pitäisi ensin kohdata ja ottaa syliin.

Siinä sitten onkin opettelemista.

Miten sinä suhtaudut lapsen itkuun ja erityisesti sellaiseen kitinään, joka ilmenee kun "kaikki on hyvin"? Oletko onnistunut lapsen kanssa erilaisten tunteiden sanoittamisessa? Onko sinun helppoa sallia lapselle myös negatiivisten tunteiden ilmaisu?
----
I find it difficult to tolerate child's anxiety and cry when everything seems to be alright.
I still keep doing the wrong thing when my 7 year old son is whining: I reject him, get angry or go away whereas I should help him to express his true emotions. I've read stuff about parenting but it's hard to change one's habits.
Perhaps I wasn't allowed to whine when I was a little girl. I should take care of that little girl inside me first and let her express the hidden anger, I guess. But that's another story.

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram |

Kommentit (2)

Outi
1/2 | 

Itse olen myös sitä mieltä, että vauvat eivät kitise turhaan. Se itku on merkki vanhemmille, että vauva tarvitsee jotakin. Koululaisista en olekaan enää samaa mieltä. " Mulla ei oo mitään tekemistä " narinat on rasittavia. Tekemistä keksii aina ja aina ei tarvitse ollakaan mitään tekemistä.

Vierailija
2/2 | 

Veit sanat suustani! Juuri tuolta minusta on tuntunut ja samat heikkoudet omassa käytöksessä löytyvät täältäkin. En ole nauttinut vauva-ajasta juurikaan vaikka sitä niin odotin. Juuri tuo jatkuva kitinä ja tyytymättömyys vaikka "kaikki on hyvin" - varsinkin kun toisten vauvat vaikuttivat niin tyytyväisiltä. Tunne että mitä minä teen väärin ja enkö osaa hoitaa lastani kun asiantuntijat sanovat että vauva ei itse turhaan. Kaikki olisi ehkä ollut helpompi hyväksyä jos joku olisi mieluummin sanonut että vauvat nyt vain itkevät ihan turhaankin..

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Eräs entinen työkaveri sanoi kerran, että: "Nauti lapsistasi, kun ne ovat 7-12 -vuotiaita! Se on parasta aikaa lapsiperheessä."

Olen viime aikoina miettinyt paljon tuota lausahdusta. Hipuhan on nyt 10 ja Hessu 7 vuotta. Siinä piilee kyllä totuuden siemen - kouluikäiset lapset ovat mahdottoman mukavia!

Vinkki tuli mieleeni, kun vein Hessua kaverille autolla, jonka nippelit ja nappelit ovat minulle vielä hieman outoja. "Laita tuuletin puhaltamaan etulasiin", poika kehotti, painoi oikeaa nappia kojetaulusta ja tuulilasi alkoi kirkastua. Minä jäin ihmettelemään, mistä tuo 7-vuotias sen oikean napin muka tiesi...?

Elämänohje alkoi uudelleen soida korvissani hiljattain, kun juttelimme Hipun kanssa vloggaamisesta, josta en oikein ollut vielä jyvällä. Hänen kaverinsa seuraa tiettyä vloggaajaa, joka on vain muutaman vuoden heitä vanhempi. Juuri äskenhän tyttö konttaili kotimme lattioilla ja imeskeli puruleluja! Minun oli pakko syksyä YouTubeen jaUraäidin Ruuhkavuodet

Kuvassa Hessu (sohvan alla) alle vuoden ikäisenä ja Hipu alle 4-vuotiaana. Vauvan leikkimatosta riitti meillä iloa pitkään molemmille.
Uraäidin Ruuhkavuodet
Koululaisten kanssa ulkoilu ei enää ole itsestäänselvyys, kuten olen täällä blogissa harmitellut. Luojan kiitos on keksitty trampoliini...
Uraäidin Ruuhkavuodet
Pihatyöt sujuvat jo eukaluokkalaiselta, jos lapsi haluaa. Meidän Hessu on kova talonmies, kun sille päälle sattuu.

Uraäidin Ruuhkavuodet
10-vuotias Hipu on kuin ystävä, mitä parhainta seuraa niin oopperassa kuin sauvakävelylenkillä.

Uraäidin Ruuhkavuodet
Tietyissä asioissa lasten taidot ylittävät jo omani, kuten esimerkiksi leipomisessa.

Koululaisten kanssa käytännön elämä on helppoa ja mukavaa. Kouluikäiset ovat jo itsenäisiä ja omatoimisia, ymmärtävät uskomattoman paljon itsestään ja ympäröivästä maailmasta, omaavat mielipiteitä ja perusteltuja näkemyksiä ja osaavat asioita jo paremmin kuin me aikuiset (erityisesti liittyen tekniikkaan). Onneksi koululainen ei vielä ole liian iso tullakseen syliin. Kosketus ja hellyys ovat minulle aina olleet tosi tärkeä tapa saada yhteys lapseen.

Koululaisten kanssa voi myös tehdä kaikkea kivaa yhdessä. Kuten aiemmin kerroin täällä, Hipu käy nykyään jo kanssani lenkillä! Meidän perheessä yhteiset kulttuurielämykset ovat myös tosi tärkeitä, ja nekin sujuvat nykyään niin näppärästi, kun kenellekään ei tule päiväuniaika, ketään ei tarvitse syöttää, eikä kenenkään pyllyä tarvitse enää pyyhkiä.

Toisaalta koululaisten elämään vaikuttaa jo moni muu kodin ulkopuolinen taho, ja koti ja omat vanhemmat eivät enää ole kiistattomia akutoriteetteja, vaan vaikutteita tulee joka suunnalta. Tämän vuoksi on varauduttava neuvottelemaan yhteisistä säännöistä sellaisen keskustelukumppanin kanssa, joka osaa jo puolustaa kantaansa monipuolisesti argumentoimalla.

On myös osattava vastata vaikeisiin kysymyksiin: "Äiti, mihin ihminen menee kun kuolee?" "Äiti mikä on yhdyntä?" "Miksi vanhempi haluaisi satuttaa lastaan?" Koululaisten kanssa on oltava - ei ainoastaan paikalla - vaan myös aktiivisesti läsnä.

Vauva-aika oli minusta... ainutlaatuista, intensiivistä, hektistä, täynnä suuria tunteita. Muistan ajatelleeni, että lapseni on vain kerran vauva, varhaislapsuus on ajanjakso, joka ei tule koskaan takaisin, eikä sitä voi ottaa uusiksi. Suorittajalle vauva-aika oli aika raskasta, ja riittämättömyyden tunteet nousivat herkästi pintaan.

Taaperoaika oli rennompaa. Oli huikeaa seurata, kuinka muutamaa sanaa toistelevasta, vaahtosammuttimen kokoisesta pörröpäästä kasvoi ajatteleva, sosiaalinen pikku kaveri. Toisaalta ennen kouluikää vanhemmuus on edelleen tosi paljon "käsityötä": elämän perusrutiinit tuottavat taaperon kanssa eri tavalla työtä kuin koululaisten. Taapero on myös edelleen kovasti äidissä kiinni.

Esiteinin juttuja kuunnellessani hiukan jo pelkään edessä olevaa murrosikää eli sitä aikaa, kun äiti on tyhmintä, mitä maailmasta löytyy ja kaikki kodin säännöt syvältä sieltä...

Työkaverini taisi kyllä olla oikeassa. Perhe-elämä koululaisten kanssa on eräänlaista kulta-aikaa. Lapset ovat jo mukavia, helppoja mutta vielä suhteellisen pieniä. Pienet lapset, pienet murheet.

Vai onko jokaiselle äidille lapsen paras ikä juuri nyt? Tässä ja nyt? Siitäkö tässä on kyse? Ehkä vauva-aikana koin, että elän elämäni parasta aikaa, ehkä tunsin samoin myös taaperoiden kanssa... En tiedä, koska enää en muista.

Mikä on sinun mielestäsi lapsen paras ikä?


P.S. Arpaonni suosi seuraavia aamuvinkkien antajia: Kukkavarvas, Hukkakukka, Hiisukas, Marja-Liisa ja Sikurina. Laitoin teille äsken meiliä - onnittelut voittajille!

Kommentit (12)

1/12 | 

Kyllä minustakin noiden alakoululaisten kanssa on ollut tosi kivaa ja monin tavoin helppoa. Juurikin noista mainitsemistasi syistä. Teini-iän vyörymistä päälle kunnolla odotan minäkin jännityksellä. Esimakua on meillä jo ilmassa.

Mä en ole mitenkään ihan hirveästi rakastanut vauva-aikaa, koska kokemukseni ovat rankkojen univelkakausien sävyttämiä. Ja sitten musta on vähän raskasta olla sillä tavalla korvaamaton kuin nyt imettävä äiti usein pienille on. Mutta täytyy sanoa, että tuo meidän hännänhuippu jätti mulle lopulta vauva- ja taaperomeiningeistäkin hyvät muistot, niin mukavasti kaikki meni hänen kohdallaan. Olen kiitollinen, kun sain kokea myös suuria onnentunteita ja sellaista tiettyä helppoutta ja flowta liittyen noihin ekoihin vuosiin.

No, silti nautin kyllä jokaisesta hetkestä, jolloin huomaan pienimmäisemme kehittyneen, itsenäistyneen ja oppineen uusia asioita. Ihanaa, kun lapset kasvaa!

2/12 | 

Mulle paras ikä on kaikki: rakastan pikkuvauvoja, taaperoita, leikki-ikäisiä... Jopa teiniä :D No mut mä rakastan raskaana olemistakin (kaikista vaivoista huolimatta), synnytystä, imetystä jne. Ja haaveilen neljännestä vaikka ikää on yli 40. Lapset vaan ovat, missä tahansa iässä ja luonteessa, mahtavuutta.

Anonyymi
3/12 | 

Olipa kiva yllätys tuo voitto! Vastasin sähköpostiin.
Itsellä lapset vielä pieniä - ihanaa, kun joka päivä saa hämmästellä heidän kanssaan kaikkea uutta ja ihmeellistä. Toisaalta odotan mielenkiinnolla sitäkin aikaa, kun he ovat isompia.
Joka iässä omat hyvät puolensa :).
Hiisukas

4/12 | 

Moni kolmen lapsen äiti sanoo samaa: että kuopuksen vauva-ajasta osaa nauttia eri tavalla. Olen iloinen puolestasi! Itse en enää uskaltaisi kolmannesta lapsesta haaveilla, musta vaan ei ole siihen...

6/12 | 

Nii-in, juuri tälle kannalle minäkin kallistuin tuossa ajatuksenjuoksussa: että juuri nyt on hyvä. Paras vaihe on tässä ja nyt.
Laitan voittosi postiin mahdollisimman pian mutta pahoin pelkään, että postin jouluruuhkan takia se ei ehdi perille ennen joulua... Toivottavasti ei haittaa?

7/12 | 

Vaikea kysymys. Tällä hetkellä meillä on melkein 9v, 7v, 4v ja 1,5v. Kaikissa on puolensa. Olen ollut krooninen vauvakuumeilija, mutta nyt tuntuu helpottaneen. Enää ei jaksaisi/uskaltaisi Ihana seurata, miten lapset kasvaa ja muuttuu. Ehkä se on niin, että paras ikä ja aika on juuri nyt! Menneisyyttä ei saa takaisin ja tulevaisuutta ei vielä ole.

10/12 | 

Mielenkiintoinen kurkistus tulevaan, tällaiselle taapero- ja leikki-ikäisten äidille. :) Itse taidan elää hieman sitä vaihetta, jossa aika kultaa muistot, ja tuntuu että se paras ikä oli jo. Siis siinä mielessä, että esim. vuosi sitten pienempi ei osannut vielä uhmata, vaan oli liki aina yhtä auringonpaistetta, mutta silti jo omatoimisempi kuin ihan vauvana ja hauska seurata hänen opetteluaan jne. Nyt kun isompi on pahimmassa uhmassa (jota olen odottanut laantuvaksi jo 1,5v vain huomatakseni sen hiljalleen tappavan tasaista tahtia kovenevan, huh) ja pienempi tule perässä tahtoiässä, niin tekee aika tiukkaa. Mutta niin, kun noiden läpi katsoo, niin onhan nuo tässäkin iässä tietyllä tapaa ihanampia kuin koskaan ennen, kun leikkivät yhdessä, mielikuvitus jyllää uskomattomalla tavalla, ja molemmat höpöttelevät hauskoja juttujaan. Kultaiset puolet sekä menneellä että nykyhetkellä, ja varmasti myös tulevallakin. :)

11/12 | 

Sama olla mulla, vaikka meillä on vain kaksi lasta: enää en jaksaisi/uskaltaisi lähteä vauva-ajan rumbaan. Ihailen sunnattomasti kolmen lapsen äitejä! Tuntuu, että minusta riittää vain kahdelle...

12/12 | 

Thank you for your comments! I'm happy to hear that you've found my posts stimulating. I had a look at your website - it looks good (even though I don't understand the text :) )

13/12 | 

Meillä oli kanssa aika kovat uhmaiät molemmilla. Tuntui, että tuli 1v, 2v, ja 3v. uhmat - jotenkin elämä oli taaperon kanssa oikeastaan pelkää uhmaa... Sitten tuli 6v. uhma :) Toisaalta, tuolloin lasten elämä oli vielä tosi kotikeskeistä - vanhemmat oli tärkeitä!
Kiva kuulla, että tämä kurkistus herätti ajatuksia. Juuri sitä toivoinkin - että joku, jolla on nuoremmat lapset, löytää nämä ajatukset ja kenties saa niistä lohtua tai uutta pohdittavaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestinnän ammattilainen. 14-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää äidin ja tyttären elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Bloggaajiin saat yhteyden tästä. Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015

Kategoriat